Project Gutenberg's Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839, by Elias Lönnrot

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839

Author: Elias Lönnrot

Translator: J. Hahl

Release Date: February 4, 2018 [EBook #56496]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: ***




Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen








ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: 1828-1839



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. I.





Helsingissä,
Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1902






      Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistoksi

                    julkaissut

          Suomalaisen kirjallisuuden Seura




SISÄLLYS:

Esipuhe.

ENSIMÄINEN MATKA (v. 1828).

  VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
  Hajanaisia muistiinpanoja
  Liite: Professorinrouva Törngrenille 28.VII.28

TOINEN MATKA (v. 1831).

  OTE PÄIVÄKIRJASTANI
  Tilapäisiä muistiinpanoja
  Liite: Ritvalan Helka

KOLMAS MATKA (v. 1832).

  MATKAMUISTELMIA
  Hajanaisia muistiinpanoja

NELJÄS MATKA (v. 1833).

  MATKAMUISTELMIA
  Liite: 1. Maisteri Wirzénille 11.X.33 (konsepti)
         2. Rehtori Appelgrenille (konseptia)
         3. Tohtori Olanderille 3.XII.33 (konseptia)
         4. Professori Linsénille 6.II.34 (konsepti)

VIIDES MATKA (v. 1834).

  1. Päiväkirjasta 4.I.35
  2. Päiväkirjasta 16.I.35
  3. Muistiinpanoja matkalta
  Liite: 1. Lehtori Keckmanille 1.V.34 (konsepti)
         2. Apteekkari Skogmanille 20.XI.34 (konsepti)
         3. Lehtori Keckmanille 6.II.35 (kirjettä)

KUUDES MATKA (v. 1835).

  1. Lehtori Keckmanille 12.IV.35
  2. Päiväkirjasta 21.IV.35
  3. Päiväkirjasta 22.IV.35
  4. Päiväkirjasta 1.V.35
  5. Päiväkirjasta 5.V.35
  6. Lehtori Keckmanille 8.V.35
  Liite: 1. Tohtori Rabbelle 25.VIII.35
         2. Kruununvouti Wichmannille 30.VIII.35
         3. Lehtori Keckmanille 18.IX.35

SEITSEMÄS MATKA (vv. 1836-37).

  1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 8.III.38.
  2. Tohtori Rabbelle 15.IX.36.
  3. Lehtori Keckmanille 24.XI.36.
  4. Luutnantti Örnhjelmille 24.XI.36.
  5. Kruununvouti Wichmannille 25.XI.36 (konsepti).
  6. Postinhoitaja Gosmanille 25.XI.36 (konsepti).
  7. Tuomari Flanderille 25.XI.36 (konsepti).
  8. Lääket. kandid. Ingmanille 25.XI.36 (konsepti).
  9. Tohtori Rabbelle 25.XI.36 (konsepti).
 10. Ylioppilas Cajanille 27.XI.36 (konsepti).
 11. Päiväkirjasta 29.XI.36.
 12. Päiväkirjasta 2.XII.36.
 13. Päiväkirjasta 5.XII.36.
 14. Ylioppilas Cajanille 1.I.37.
 15. Päiväkirjasta 1.I.37.
 16. Ylioppilas Cajanille 1.I.37 (konsepti).
 17. Konsuli Vaseniukselle 1.I.37 (konsepti).
 18. Päiväkirjasta 2.I.37.
 19. Luutnantti Örnhjelmille 2.I.37 (konsepti).
 20. Tuomari Flanderille 4.I.37 (konsepti).
 21. Vanhemmille 12.I.37 (konsepti).
 22. Postinhoitaja Cosmanille 12.I.37 (konsepti).
 23. Kruununvouti Wichmannille 12.I.37 (konsepti).
 24. Tohtori Höglundille 14.I.37 (konsepti).
 25. Hajanaisia muistiinpanoja.
 26. Päiväkirjasta: Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.
 27. Päiväkirjasta 28.I.37.
 28. Päiväkirjasta 29.I.37.
 29. Päiväkirjasta 1.II.37.
 30. Päiväkirjasta 1.II.37.
 31. Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.
 32. Päiväkirjasta 1.II.37.
 33. Päiväkirjasta 2.II.37.
 34. Päiväkirjasta 3.II.37.
 35. Päiväkirjasta 6.II.37.
 36. Päiväkirjasta 6.II.37.
 37. Päiväkirjasta 13.II.37.
 38. Päiväkirjasta 14.II.37.
 39. Päiväkirjasta 15.II.37.
 40. Matkakirje "Mehiläiseen" 16.II.37.
 41. Päiväkirjasta 19.II.37.
 42. Tohtori Rabbelle 3.III.37.
 43. Arkiaterinrouva Törngrenille 3.III.37.
 44. Lehtori Keckmanille 4.III.37.
 45. Lähtö Kuolasta.
     Matka Kuolasta Muotkaan.
     Päivä Muotkassa.
     Matka Muotkasta Petsamoon.
     Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.
     Matka Paatsjoelta Näytämöön.
     Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.
     Näytämönjoelta Inarin kirkolle.
 46. Viisi päivää Venäjän Lapissa.
     Kuolasta Muotkaan.
     Päivä Muotkassa.
     Muotkasta Petsamoon.
     Petsamosta Paatsjokeen.
     Paatsjoesta Näytämöön.
 47. Lehtori Keckmanille 26.V.37.
 48. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.V.37.
 49. Lehtori Keckmanille 2.VI.37.
 50. Matkakertomusta.
 51. Matkakertomusta.
 52. Matkakertomusta.
 53. "Matkalta".
 54. Lehtori Keckmanille 31.VIII, 20.X.37.
 55. Lehtori Keckmanille 3.IX.37.

KAHDEKSAS MATKA (v. 1838).

  1. Maisteri Ståhlbergille 12.X.36 (konsepti).
  2. Tohtori Rabbelle 12.X.38.

YHDEKSÄS MATKA (v. 1839).

  1. Tohtori Rabbelle 6.IX.1839.
  2. Tohtori Rabbelle 11.X.1839.
  3. Matkakertomus; 23.X.1839.




Esipuhe.


Kun ei ollut toiveita saada aikaan aineen mukaista ja arvoista Elias
Lönnrotin elämäntyön ja persoonan kuvausta siksi merkkipäiväksi,
jona ensimäiset sata vuotta hänen syntymästänsä tulevat umpeen
kuluneiksi, päätti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tätä muistoa
kunnioittaaksensa ja osaksi korvataksensa sitä puutetta, mikä
siten yhä jää kirjallisuuteemme, koota ja julkaista kaiken,
mitä Lönnrotin omasta kynästä on tallella hänen keräys- ja
tutkimusmatkojansa valaisevata. Paitsi matkamuistelmia, jotka Lönnrot
itse aikoinaan on sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaissut,
oli sellaisen julkaisun aineksiksi tarjona käsinkirjoitettuja
matkakertomuksien luonnoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet
painoon valmistamatta ja painattamatta, matkapäiväkirjoja ja
-muistiinpanoja, matkoja koskevia kirjeitä ja kirjeiden konsepteja.
Kaikki tämänlaatuinen aines, millä mainitussa suhteessa oli
arvoa, päätettiin ajan mukaan järjestettynä saattaa julkisuuteen.
Luonnollisena pidettiin että teos toimitettiin suomeksi, vaikka
suurin osa aineksista onkin alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.

Kun mainituita matkoja oli verraten suuri määrä, näytti sopivimmalta
antaa kutakin eri matkaa koskevain ainesten muodostaa oma lukunsa,
vaikkakin luvut siten tulevat jotenkin erisuuruiset, osittain
matkain erilaisen laajuuden, osittain julkaistavissa aineksissa
olevien aukkojen vuoksi. Luvun alkuun on liitetty lyhyt yleiskatsaus
koko matkaan. Missä varsinaista matkakertomusta ei ole ollut, on
puutetta koetettu korvata otteilla päiväkirjoista, muistiinpanoista,
kirjeistä ja niiden konsepteista. Onpa toisinaan käytetty eri
aineksia rinnakkainkin, kun ne ovat täydentäneet toisiansa. Missä
sekä painettu teksti että sen käsikirjoitus on säilynyt, on etusija
annettu painetulle, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin
tärkeämpää ollut, joka on puuttunut painetusta, on se lisätty
ja lisäys puolihakasten väliin pantu. Samoin on lähetetty kirje
julkaistu, ja konseptista, jos se on säilynyt, otettu vaan tärkeämmät
eroavaisuudet. Parhaimmallakaan tahdolla eivät kaikki aukot enää
ole olleet täytettävissä. Luonnollista on myöskin, että teoksen
suunnitelman ja esitystavan eheys paikoin tuntuvastikin on kärsinyt,
kun viimeistellyn matkakertomuksen jatkoksi tai täydennykseksi
on rinnalle täytynyt panna kirjeiden luonnoksia ja hajanaisia
muistiinpanoja, viimemainittuja useimmiten siinä satunnaisessa
asussa, missä ne alkuaan ovat paperille tulleet. Esitystyylin ja
varsinkin kielen epätasaisuutta lisää vielä sekin, että se mitä
Lönnrot itse on suomeksi kirjoittanut joko julkisuutta varten
tai ystävilleen tai vaan muistiinpanoihinsa -- viimemainittuihin
usein vielä paikkakunnan murretta jäljitellen -- on painettu
muuttamatta; ainoastaan kiireessä tehtyihin muistiinpanoihin ja
niiden suomennoksiin on tarpeellisia välimerkkejä lisätty, koska
lukeminen muuten olisi käynyt työlääksi. Eheyden puutetta korvannee
kuitenkin se hyöty, joka tieteellä on näiden ennen painamattomien
käsikirjoitusten julkaisemisesta ja lukijalla siitä, että täten
saa aivan välittömästi seurata Lönnrotia hänen matkoillansa. Monin
paikoin on ymmärtämistä tarvinnut helpottaa outojen sanojen y.m.
selityksillä. Nämät ovat joko alimuistutuksina tai kokohakasten
välissä, kuten yleensä kaikki, mikä on julkaisijain lisäämää.

Kaikki teoksen ainekset, joita ei ennen ole julkaistu, säilytetään
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Ennen julkaistuista
mainitaan joko matkain alkukatsauksissa tai alimuistutuksissa, mistä
mikin on otettu. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt että sivuilla
129-135 oleva kuvaus "Ritvalan Helka" on käännetty 1832 vuoden
"Helsingfors Morgonbladin" numeroista 41-2 ja kaikki Lönnrotin
kirjeet rouva Törngrenille E. Nervanderin julkaisusta "Elias Lönnrots
ungdomstid på Laukko", Helsingfors 1893.

Lönnrotin matkojen tarkoitusta huomioon ottamalla on matkamuistelmat
jaettu kahteen osaan siten, että nyt ilmestyvä ensimäinen
osa käsittää etupäässä runonkeruumatkoja, toinen läheisessä
tulevaisuudessa valmistuva osa taas matkoja, joilla kielentutkimus
oli Lönnrotilla pääasiana.

Teoksen alkuun liitetty Lönnrotin kuva on jäljennös eräästä vankasta
kivipiirroksesta, jonka originaalin pietarilainen taiteilija G.
Budkowski v. 1845 on tehnyt.

Teoksen toiseen osaan on aikomus liittää Suomen kartta ja erityinen
niiden seutujen kartta, joilla Lönnrot näillä matkoilla enimmäkseen
liikkui, sekä luettelo tärkeimmistä matkakertomuksissa esiintyvistä
henkilöistä.

Suomennostyön on tehnyt t:ri J. Halii. Suomennosta on kielen puolesta
tarkastanut maist. E. A. Tunkelo samalla kiinnittäen huomiotansa
kieli- ja kansatieteellisiin seikkoihin. Ainekset on allekirjoittanut
koonnut, joka myös on kirjoittanut edellä mainitut katsaukset
matkoihin ja Lönnrotin runokokoelmista etsinyt tekstissä tavattavat
ruotsinnoksia vastaavat tai vaan viittaamalla merkityt vanhat runot,
jotka on kieliasua Kalevalan malliin tasoittamalla julkaistu. Seuran
valitsemina ovat t:ri K. Grotenfelt ja prof. K. Krohn toimitusta
koskevissa asioissa olleet toimittajilla avullisina.

Helsingissä huhtikuulla 1902.

_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri_.






ENSIMÄINEN MATKA v. 1828.




VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa

Kirjoittanut

E. L.


[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. -- Matka Hämeenlinnan, Heinolan,
Mikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta
Nurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden
Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]

                                 Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.

Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt
kotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut
tänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee
kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien
usein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä,
niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat
tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä
pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee
vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina
vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän
jälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä
tai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava
minuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman
suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e.
Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja
toisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat
muille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi
suruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan.
Minä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan
isä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka
sanoo, että "unetkin lähtevät Jumalasta", on epäilemättä tässä
väitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla
Jumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen
ikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman
alaiseksi. -- Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän
hellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.

Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai
pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon
laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä
saattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin
ilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin
merkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse
helposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut
ollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa
nimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit
säteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde,
jota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen,
olisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin
kyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. -- Mutta
tällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole
ehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät,
joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten
kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja
viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja
lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja,
voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka
voisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten
ennen niin monasti laskiaisena iltaan asti "laskin pitkiä pellavia,
suuria herneitä ja lihavia nauriita" koko pitäjän tarpeiksi, ilman
että vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä
minusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät
toverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän
päämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas
mäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen
piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen
niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä
hän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko
aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan
siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten
lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,
kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta
kallioilta. --

Suo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata
toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta
seutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä
lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin
hyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä
hänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei
niin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän
niihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä
olisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä
niillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme,
ellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä
seuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi
meitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa
kotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun
vaikutuksesta.

Ennenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä
muutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan
"Pahan askeleeksi". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja
sen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla
seisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja
jättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä,
jos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat
syntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen
on voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten
ne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet
niin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi
paholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän
ylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan,
ja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein
näyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli
kylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen.
Eräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun
matkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää
lekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä
ja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. "Korpit
ovat vaaralliset ainoastaan kuolleille", sanoi mies, "mutta ne
eivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä", ja samassa hevonen
sai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin.
Pian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta
kesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa
ja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on
kantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen
löi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat
jo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen
kuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin
pian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa
uivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä
luokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro
pelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi
pulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän
oli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän
ei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan
ruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut
pappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi.
Muuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa
päässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän
seisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni
marhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti
rekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen
itseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat
ilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan
asiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian
tulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta
kohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti
paljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että
vaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen
keventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa
avantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei
hän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja
hyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä,
että hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan
ei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan
uusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen
muuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona
menettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi,
ja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja
leikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet
sijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, -- se oli talonpojan
nimi --- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään
häitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen
rikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen
kanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä
maanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana
oli Tekola muutamien ystävien kanssa, -- ja ystäviä on kyllä pitojen
lähestyessä -- tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata
ja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön
aikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö
liekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi
hänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja
mikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni
hänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä
alusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. "Mutta
haahmut tunnetaan heti" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten
käy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi
tavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet
alas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä
valui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei
tulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen
kuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että
hän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän
näki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen
ruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä.
Mitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana
päivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin
ja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei
näkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua,
toivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut
kadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun
ei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan
tyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että
paholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät
kuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi
todeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät
pirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat
sen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään
kepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian.
Muutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita
katsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he
etsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen
paimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa
karjaansa tänne. -- Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun
mukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän
jälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen
isäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja
muuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla
lokakuun-käynnillään.

Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan
korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka
suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin
olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi
minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani
lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi
ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori
Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta
sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla,
jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä
sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan
Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen
ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä
tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä
ja koska minä, -- selitä tämä seikka miten tahdot -- kernaammin
maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä
astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen
kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin
täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille,
johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut
mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun
tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän
mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän
mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän
puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä,
että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin
matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne
yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan
lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei
yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt
vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea
nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän
piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä
viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä
oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti
ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä,
tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut
häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko
lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän
päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen
herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja
tavailin siitä: Rosthålar Sonen A... J... B... Tämä oli kirjoitettu
niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki
toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään,
jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä
vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta
miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita
ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on
niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret
karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai
myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja
suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat
kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit,
joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä
parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m.
Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa
piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei
käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e.
Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa
alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin
nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan
kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan,
niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen
herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen.
Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja
kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn
kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä
ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai
niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden
mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta
yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä
kertaa hiisku sanaakaan.

Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin
paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin
raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun
ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle
vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni
pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan
välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän
itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin
tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä.
Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan
kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni
katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa
lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan
keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi
näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua
hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään
tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee
yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä.
Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai
miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin,
vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka
olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin,
etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis
academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius
publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän
häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani
jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän
siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet,
niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta
vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova
koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä..." Tämä
ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että
pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.
Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja
oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki,
jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua
käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan
niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee
puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa
ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin,
jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä,
menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja
lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli
minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin
häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät
suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä
paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä
kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen
aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat
meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista
peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin
kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin
poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän
vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi
oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki,
ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä
olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän
seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö
minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi
minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut
siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään
ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, -- tuuma,
minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä!
Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen
jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen
virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää
lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan
ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka
kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä
suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut
ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella
kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä
suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo
lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri
ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi
ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että
oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat,
sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman
tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona.
Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi
hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta
näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän
jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut
uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin
täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä
liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan
päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö
oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin
löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei
ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa:
joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen.
Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen
opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle.
Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä
huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy
huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin
kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen
apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut
lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen
eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun
tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut
taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen
minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan,
ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään,
vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt
siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat
nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään.
Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan
poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli
pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle
tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista
vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin
hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata
ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi
hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja
mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin,
minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua
tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani.
Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin
niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni,
kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei
varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta.
Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa
ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä
kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella
sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää
minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle
laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat
tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi -- -- --.

Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi
Heinäkankaan kestikievariin. -- Saatat helposti kuvitella; että
kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet
että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin
tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan
neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä
tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi
sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä
oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus
tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin
pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että
kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän
ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä
nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle
yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään
venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin
osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää
sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen,
rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen
sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä
nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi
tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset,
älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta,
mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset
olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan
kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat
olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian
toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli
alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli
rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan.
Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden
tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti
kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen
kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti
kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi
elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla
tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli
ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. --

En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui
kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan
ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen
kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin
hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan,
jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti
nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin
Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun
lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen
Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan.
Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin
mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain
tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen
kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa
eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä
Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle
ja Hollolaan. -- Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa
matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta
siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen
korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat
suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin
moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin
Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava,
jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin
miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan
mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä
kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen
jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se
sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella
minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli
puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka
usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat
taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan
velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta
sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. -- Kulkiessani Koskella
kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum),
jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen
nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen.
Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen
keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon
rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on
etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin
runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala
vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo
katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko
runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä
sellaiseen kauneuteen? -- --

Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan
tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista
kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä
vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin
tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä
herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme
hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä
pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti
ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon
vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme
kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli
jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että
olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä
kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä
ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi
vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien
yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon
rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia
kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että
olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi
Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana
jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus
katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon
muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt
kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut
lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat
noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa
muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien
maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen
kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun
13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät
saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan
kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä
olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan
iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka
jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni
erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan
epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas
yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki
ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys
silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus
kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme
palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä
eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta
viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden
edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen
meitä odottaa. -- --

Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa.
Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi:
"antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät
kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään
määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin
kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun
täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut
olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin
muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko
kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa
kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti.
Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin,
jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi
on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä
oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa,
mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen
veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset
olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa
juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät,
joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät
sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä
kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin
luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena
että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa,
luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa,
Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. --
Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen
luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa
hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi
sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun
kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka,
johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio
kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen,
ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää
Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella,
pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan
putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi
osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n
askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun
kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa.
Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin
asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä
olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä
niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu,
jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden
päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden
lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita
oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa,
joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin
kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella
kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu
puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun
on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan
sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin
sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen
huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli
kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee
vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin.
Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät
missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan
kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä
kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu
kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja
pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta
kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta.
vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin
sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi
saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin
yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on
muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se
sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin,
olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa
oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi
naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja
uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun
alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl,
on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta
historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen
menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän
tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan
useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä
maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin
laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille
sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin
siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden
lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista
hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2
kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden.
Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin
toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki
ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat
Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät
kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon
hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne
tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla
on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja
kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin -- tulemmehan
suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä
kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista
osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa;
toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki
tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet
ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt
niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja
kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää
ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt
olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika
pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois -- kylmänä
ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita
päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi
muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman,
huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua
kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit
kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla,
ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät,
joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin
paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi
yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin
luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän
lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica",
"de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin
teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat
matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani
viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon
rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä
niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse
näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä
muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka
kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan
paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka
monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa
se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta
aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun
Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan
ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa
kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn
tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon
tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen
jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta
pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä
tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan
melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin
kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon,
turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen.
Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty
ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus
sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös
houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa,
että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin
palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla
muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä
on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan
lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta
maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen
monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta.
Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina
sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä
syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät
taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri
saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa
pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja
puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota
yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja
joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa.
Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan
rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen
salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla
on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on
yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla
maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja
ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen
joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On
muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä
ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista,
karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä
on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista
syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen
sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät
ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia
asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet
liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he
palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään
perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia
jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä
ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi
viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman
kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on
savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi,
Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan
sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50
jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja
talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät
koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus
matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian
tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren
osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja
tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on
pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä
harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin
ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha
sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." -- --

Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa
seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin
joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden,
sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa
pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita
Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten
nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin
parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi
typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden
ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja
lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa
esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta
aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn
kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä
etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä
arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä
puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan
tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa,
ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen
puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen,
jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä
sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa,
niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä
sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä,
samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja
laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata
antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari
kappaletta. -- -- -- [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi,
mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]

Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään,
tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin
ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa
näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa
tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta,
eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta
j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he
joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään
rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia
on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla
lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja
puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa
usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen
rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin
perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä
kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei
kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä
on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on
oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat
toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin
siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin
siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He
pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä,
leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä
kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä
ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse
jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää
päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal'
antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä
syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä
ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen
uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella
melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti
laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän
keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi
laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein
joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän
kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut
tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä
tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on
viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt
käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään
eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä
tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka
myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan.
Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä
kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan
ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa
tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat
väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat
varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin
valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden
ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut
osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut
papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin
harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan
kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt,
miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin
metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella
menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä
tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut
kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa
pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on
ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia,
jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut
luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan
sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka
uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!

Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla
"puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja
tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai
korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen
luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin
käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen,
toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät
talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan
myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan
alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on
muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan
monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä,
jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä
talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina.
Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja
viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka
kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana
pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein
kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret
täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin,
missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan
ilman puhemiestä. -- Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon
jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä
karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu
olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä.
Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä
mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia,
on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä
huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin
tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin
tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa
kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin
erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim.
kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun
läänissä: _tulee, menee kotia_ j.n.e., eikä kuten Savossa _tuloo,
mänöö kotiin_, vaan: _tullee, mennee kotio_. Ei myöskään sanota:
_vedes, kodas_, eikä _veessä, koossa_, vaan: _velessä, kolassa_.

Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen
raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla
jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen
veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän
sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee
järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia
savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti
hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat,
ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin
siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin
vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja
piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun
ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon,
mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin
edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten
vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän
luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä.
Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille,
sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan
päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa
saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa
kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis
Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan
milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin
hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan
Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä.
Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko
aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara
tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen,
jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia.
Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut
ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi
hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli
järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman
virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan
jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin
paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa
oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että
ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi.
Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea
tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta
keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi
ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä
matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle
75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen.
Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään
niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä
melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa
hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle
50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän
kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä
oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan
tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä
sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta
monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani
oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui
vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin
minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän
miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen
näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme
vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei
hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä
oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä
miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui
paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät
taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään.
Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät
kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana
vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella
syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa.
Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat
enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet,
tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö
heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat
ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan
nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he
kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin
heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan.
Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä
menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra
Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa.
Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen
päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla.
Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi.
Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka
kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten
jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he
ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat
siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla
kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten
eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka
kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös
muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten
neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska
seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä
kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille
kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu
hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin
kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen,
johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin
hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen
kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä
muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto
toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan
rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan
ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu,
kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa
vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään
useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa
olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana,
merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä
tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska
seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta
järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu
jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada
varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien
temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö,
niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny,
niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä
tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä
liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään
varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö
seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään
myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.

23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi
minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun
pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa
siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani
houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä
tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai
koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen
käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja
muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin
näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan,
ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus
täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti
luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta
sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja
jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa
Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan
tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille
täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan
pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin.
Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön
opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin
neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään
Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui
minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin
seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin,
sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen,
sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen -- j. n. e. Vaivoin saatoin
pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta
hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin
olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan
talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti,
että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani
ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme
erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun
laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan
maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi
talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta,
niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas
tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi
pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin
korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun
toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon.
-- Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin,
että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru
kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan
aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin
ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään
Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle
jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla
kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi.
Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi,
joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia
lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta
peräytyneen.

Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti
Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja
minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan,
joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten
olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta
tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja
samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen,
kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi
nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu
omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys.
Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön
vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet
riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi
tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. -- Koska täällä
Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista
kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat
kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa
on omituista, että sanotaan esim. _vissa, kassoa, tarvissoo, vassa,
messä_ j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: _vihta, kahtoa,
tarvihtoo, vahta, mehtä_, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia
balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei
minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee
saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin
vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä,
jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että
jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun
keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa
pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan
jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä
yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita
useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta
kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein
tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua,
lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin
valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. -- Seuraavana päivänä
tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä
jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta
minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin
melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia,
vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin
ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt
niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään,
ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja
muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti
edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen
koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla,
mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja
muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen
ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa,
että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun
sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri
nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet
tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun,
jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä
seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.

29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten
mieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti
Nykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta.
Rovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli
ollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja
etenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään.
Ollessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä
papinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko
tuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka
saarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on
yhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä
yliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa
hyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten
parantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu
käyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa
pitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan
kaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä
kukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä
ole niitä tavannut. -- Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää
vasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee
jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia
on painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen
kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset
runolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta
käsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi
vastedes antaa minulle useampia. -- Perjantaina 30:ntenä päivänä
tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan,
komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen.
Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin
jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon
sivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan.
Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös
lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita.
Heidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut
ja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs
ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat
valkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat
sarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto
minusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään
Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin
puettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa.
Sulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian
vallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja
esiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita
koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka
ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon
ruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle
ja päälaelle yhteenpalmikoituina. -- Maanantaina läksin mainitun
Siljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta.
Tämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt
kesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä
ja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään
räätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja.
Siljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan,
etenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää
ne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin
kanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän.
Illalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa
paikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä
lyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi
tänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin
tuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme
levollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan
ja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin
vakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan
Rantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten
seuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman
saavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua
tällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme
kaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden
poikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa
pitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun
kylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle
rannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat
rupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla
toinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän
usein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia
hevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän
vallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä
sekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa
kohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan
Kerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin
karjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi
eräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään
hyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja
säädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan.
Kävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja
siihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi
melkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan
mainita, että hän alussa sanoi: "Ei kukaan ihminen uskoisi, että
nainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle."
Tästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten
arvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan
kuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan
Olsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi
minulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös
erään luutnantti ------ kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli
tullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli
kuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän
korjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän
suomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin
vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan
taloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden
kautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka
vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan
isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin
kävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi
vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä,
että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi
puhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian
huomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä
korjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun
talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet
huomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on
jotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka
ovat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu
talonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla
Karjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä
ole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja
kuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman
osan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin
kuin monen muun käydä talonpojasta. -- Täältä läksin varhain
seuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki
minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät
lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin
tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella
yömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani
kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja
sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. --
Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: "Onko teilläkin
maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?" -- "Miksi mielestäsi
täällä on niin hauskaa?" kysäsin minä. "Onhan meillä", hän vastasi,
"niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia,
jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea."
Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään
johtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa!
-- Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan
mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä
tein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä
soittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään,
kokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä,
täysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut
mitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa
huiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen
sävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti
viehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen
kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi
sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa
tilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi
tai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen
kylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle
varsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää,
kutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin
kerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko
joukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja,
jotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti
kuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa
lähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. -- Koska aion erityisesti,
julkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän
ottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin
nähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta
"Ylpeä tyttö":

    Ei täy'y tätä tytärtä
    renkimiehien rekehen,
    kasakoien kainaloihin.
    Vielä tälle tyttärelle,
    vielä kauniillen kanalle,                    5
    tuoahan Turusta sormus,
    risti Riian kaupungista.
    Vielä tälle tyttärelle,
    vielä kauniillen kanalle,
    tuoahan tuhannen ruuna,                     10
    sa'an maksava satula.
    Vielä tälle tyttärelle,
    vielä kauniillen kanalle
    luokit värjätyt väijävät,
    kirjakorjat kiiättävät.                     15
    Vielä tästä neitosesta
    tästä kauniista kanasta,
    suku juopi suuren tuopin,
    kaaso kannun kallistavi,
    heimo hempeän pikarin.                      20

    Kuka tiesi kuulun piian,
    kenkä kenstin morsiamen,
    kynsivän kylän väliä?
    Kuka tiesi, kenkä luuli,
    mennä vuonna täll' ajalla                   25
    sukivan suruista päätä,
    harjoavan huolellista!

Käytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon
muutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta
paimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi.
Yöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi
herrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä,
jäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se
äsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni,
että toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli
pannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin
paikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä,
heidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä
sittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka
teinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan,
ajattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi
vielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa
kamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä
nousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen;
kuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös,
sillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan
ja tunsin toisen, joka oli neiti ------ Turusta, nyt matkalla
sukulaisensa, nimituomari ------ luo Karjalaan. Muistelin taaskin
onnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä
tulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian
sen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä
asukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta
senjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka
nimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan
pojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri
oli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin
häntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi
satamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään
hänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa
saavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki
hänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka
ei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona.
Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin
neljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan
"kyntötalkoossa". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle
ja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta
joka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat
kaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin
melkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle,
jota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon,
joka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat
illalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet.
Toiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat
pääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja.
Kuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja
ottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat
tavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua
lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja "kokkeli-piiroo". Täälläkin
tunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi "Ei kala kuivassa elä" oli sen
ilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle
ja hämäläiselle oluelle.

Pitkät kylien väliset matkat ja muutamien suokasvien kokoaminen
veivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut
iltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella,
missä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien
sateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan
rajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman
pysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia,
jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee
(vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi
rovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan,
jota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset
saapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää
jotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan
sen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä,
jonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä
he olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: "Savu, savu!"
Tämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli,
"Pirttiniemen" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy
Mikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen "Savulahti", jota sittemmin
käytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui
koko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on
vielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota
saattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten
allekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään
Andreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja
praepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin,
Juvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin
seurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on
ollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut
seikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun
tarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen
jälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska
Mikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa
Savoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti
ensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin
vailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni
suosi käännytystyötä. -- Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun
huomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän
maakunnannimen suhteen.

Tämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan
olivat, hyvin erillään toisistaan. -- Se johtui siitä, että kukin
viljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata,
asettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä
ja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle
toisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla
on useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon.
On savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään
ja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni,
joka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan
rakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. -- --
Rakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä
katossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan.
Pirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös
käytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen
ulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi
ylintä osaa ("liesi"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi
vastaanottaa tuliset hiilet "pesästä". Kiukaan tupaan päin olevassa
kulmassa kohoaa "patsas" (tai Savon murteen mukaan "pahas"), josta
kulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein
puuttuu tämä "pahas", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan
rajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina
rakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin
näkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja,
joista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen,
etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät
ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten
kiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään,
leviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman,
istuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat
lähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä
kestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan
tavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä
se enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan
mustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja
näyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt.
Seinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri
ylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen
tarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella
(vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää
uunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta
"peräseinään", sanotaan "karsinaksi", toisen ja suuremman puolen
nimenä on "silta" tai yleisesti "latti, lattia". Muinoin erotti
väliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka
kulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten
kuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään
näkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet
on säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina
vasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään
muita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut,
hyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen
lukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä,
aitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle
olkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus;
peitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan
tarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät
itselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että
naiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen
ja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan
muu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota
ennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin.
Tämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen
liinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen
kärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan
se riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään "uudin" ja
on varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä,
joita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. --
Vastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa
säilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne
aterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella
tilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on
nainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta
irtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa
paikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään
pari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että
miehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin
tapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa
viipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset
vasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä
alas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli
paljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata
riippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina
rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni
omituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät
kuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla,
että torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat
(blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet
nimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat
väriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet,
joita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti
ne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla
ja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät
melkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä
majoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi,
kuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan
muuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa.
Koska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat
juoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä
kiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla
jotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.

Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin.
Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty,
että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia
maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen
myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi.
Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet,
ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin
pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta
harjoitetaan innokkaammin. -- Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä,
on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan
rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä.
Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen
kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei
kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan
kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale
antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä,
että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon
muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä
7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina
vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku:
"Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria
viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä.
Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin
8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6,
jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus
pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten
tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on
kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi.
Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa
viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä
riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa
hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen
peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä
rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä
vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä
kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän
viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin
säilyttävät kosteutta läheisyydessään.

Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä
käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia
auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen
kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla
on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin
peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin
"auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen
he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä
hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa,
oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen
puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja
1 1/2--2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat
hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa
on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei
niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa
taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi
kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta
vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin
kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä
viikatteilla. -- Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen.
Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää.
Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa
nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä
useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka
syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä
laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan.
Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä
kalastustaito, josta enemmän kauempana. -- Vanha hyvän oluen
panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen
tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten
ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin
olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano
taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla
oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa
valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti
kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu
talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi
ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden
seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että
hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä
saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on
voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti
edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta
mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän
punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä
asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on
viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun
ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa,
sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista
lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on
hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä)
sanotaan: _kassoa, messä, tarvissoo_, kun sitä vastoin toisaalla
sanotaan: _kahtoa, mehtä, tarvihtoo_. Muutamilla seuduin, esim.
Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä
sanotaan _kyssyy, tulloo, männöö, kennen_, ja toiset savolaiset
taas sanovat _kysyy, tuloo, mänöö, kenen_. Senkaltaisia
erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on
omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin
tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi
he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä
me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n
peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas
naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat
sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut
vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi,
että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti
ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset
(esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen
kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen _ua:lla ja iä:llä_ on itse
teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia
ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä
pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän _oa ja eä_, jota
siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta
joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu
puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai
siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä
olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään
lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu
heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit
lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma
"Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja
runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka
ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat
helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin
runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä
"Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti,
koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella
viimeistä sanaa _piänä_ ja vastasi: "Tuo _i_ tuossa minua kammottoo."
Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät
esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun
vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan
aa:lla ja ää:llä, esim. _maata, näätä_, eivät savolaiset
äännä selvästi _moata (muata)_ eivätkä _neätä (niätä)_, vaan
pikemmin _môa:ta, neä:tä (muata, niätä)_, ja sellaiselle lyhyelle
ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei
myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata
antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!

Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo
luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta
tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin
katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä
jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan
sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa
kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä
ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon
seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras
näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran
kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta
sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei
ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen
sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia
tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle
hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen
paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut.
Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen
äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys
saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti
on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä
metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli
lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa
"Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen.
On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun
parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi
ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta,
joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä
laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle
pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää
pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti
pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten
palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat
painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä,
miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän
liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.



Peuraa pyytäissä.


    Typeryyttä itki tyhjä,
    vajouttansa valitti:
    missä antaja asuvi,
    elävi hyvä emäntä,
    puhas muori puuhoavi?                        5
    Tuolla antaja asuvi,
    elävi hyvä emäntä,
    puhas muori puuhoavi
    sakaroilla sarvilinnan,
    metsänlinnan liepehillä.                    10
    Mitä tuo tekevi tuolla?
    luista linnoa tekevi,
    kynsistä kyhäelevi.
    Annikka avainpiika,
    Eva piika pikkarainen,                      15
    soitellos metinen pilli,
    simapilli piiparoita
    korvalla ehon emännän!
    Et emäntä lienekkähän,
    jos et piikoa pitäne,                       20
    sata piikoa pitäne,
    tuhat muuta käskyläistä,
    pihtipuolisen pitäjää,
    karjan kaiken hallitsijaa,
    villan kaiken vallitsiaa,                   25
    piteliää pitkän karjan,
    suuren juonen juohteliaa.
    Laske laapilampahasi,
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni.                    30
    Lummiki tytär Tapion!
    luikuta lumikkiasi
    tämän ilman kannen alle,
    kohti miestä pyytävöä,
    kohti konstia uroota,                       35
    vasten vaimon kannettua.
    Anna juosta joutuisasti
    vikevästi viiletellä,
    kuin ei täy'y tännempöä,
    niin tuo maalta tuonnempoa,                 40
    yli pyytävän yheksän,
    pyytömiehen puolen kymmenettä,
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni,
    takoa Tanikan linnan,                       45
    Pohjan penkereen perältä,
    paikoilta papittomilta,
    mailta ristimättömiltä,
    nimen tietämättömiltä,
    kirkon seitsemän seliltä;                   50
    anna juosta joutuisasti,
    vikevästi viiletellä.
    Hiien poika pikkarainen,
    hyppäjä hyvän selän!
    Ota kultakannuksesi                         55
    hopeaisen orren päästä,
    kultaisesta lippahasta,
    vaskisesta vakkasesta,
    sillä kutkuta kuvetta,
    sekä kaiva kainaloita,                      60
    anna juosta joutuisasti,
    vikevästi viiletellä
    kohti miestä pyytävöä,
    kohti konstia uroota,
    vasten vaimon kannettua,                    65
    vaskisissa valjahissa,
    kultaisissa kahlehissa.
    Tästä tänne tie menevi,
    rata uusi urkenevi!
    mennä suuren, mennä pienen,                 70
    täst' on sillat silkin pantu,
    palttinoin pahimmat paikat,
    pahat paikat palttinalla,
    pantu Saksan palttinalla,
    veran äärillä ve'etty,                      75
    kohti miestä pyytävöä.
    Ukkoinen isä ylinen,
    mies on vanha taivahinen!
    ota kultainen kurikka
    hopeaisen orren päästä,                     80
    komauta konkeloa,
    säväytä säikälettä;
    pane luut lotajamahan,
    sääret säikälehtämähän.
    Metsän armias antimuori,                    85
    metsän piika pikkarainen!
    milloin vilja virtoavi,
    kuin hän katsovi ylitse,
    silloin aitoa ylennä,
    milloin katsovi alatse,                     90
    silloin aitoa alenna,
    kuin ei vilja vieremillä,
    silloin aita annollahan.
    Anna juosta joutuisasti,
    vikevästi viiletellä,                       95
    tälle maalle tultuasi,
    punalanka portahaksi
    päällitse tulisen kosken;
    täst' on sillat silkin pantu,
    sillat silkin, suot sametin,               100
    pahat paikat palttinalla,
    pantu Saksan palttinalla,
    veran äärellä ve'etty;
    pane pursto purjeheksi,
    seipo seiliksi rapaja,                     105
    anna juosta joutuisasti,
    vikevästi viiletellä
    ilman päien vierimättä,
    siuloin sivuamatta,
    Utu tyttö, neito terho,                    110
    Luonnotar tytär Tapion!
    seulo seulalla utuja,
    uron tuuhun tuntematta,
    miehen vainun vainumatta.
    Utu silmillen sivalla,                     115
    terhen korvillen karista,
    lehtisilmä, haahen lanka,
    pyy'ys kahtia jakoa;
    jonka saatan saalihiksi.
    Suuta silkillä sitaise,                    120
    väännä päätä väärällehen,
    jott' ei pieksä pellavoita,
    eikä liinoja levitä.
    Pistä pellavapivosi
    sekä kultakuontalosi                       125
    hopeaisen orren alle
    tuona yönä ensimäissä,
    toissa yönä keskimäissä,
    viikon päässä viimestäin.
    Tuoppas tuota tuulillain,                  130
    tuulillain, tuiskuillain,
    ja säilläin, sateillain
    kohti miestä pyytävätä,
    kohti konstia uroota,
    vasten vaimon kannettua.                   135
    Minun kultani kuluvi.
    Ota vitsa viiakosta,
    koivu korpinotkelmasta;
    jok' ei virkku juoksemahan,
    sitä siimalla sivauta,                     140
    nahkaruoskalla napauta,
    kiiätä kivein mujuilla,
    papelolla paa perästä.
    Ota vitsa viittä syltää,
    koivu kolmea tapaja,                       145
    joll' on vitsoit viljoasi,
    karkottelet karjoasi.
    Eipä miesten muienkahan
    sinisemmät silmäripset,
    jalan heitto hempeämpi,                    150
    koreammat kulmakarvat,
    kuin on miesten meijän.
    Lyöppä Ukko uutta puuta,
    säväytä säikälettä,
    komauta konkeloa,                          155
    viljan syntymäsioilla,
    rahankarvan kasvimaalla.
    Metsän ehtoisa emäntä,
    metsän armias altinmuori,
    tule nyt kullat ottamahan,                 160
    hopeat valitsemahan,
    lempiliinasi levitä
    Alle minun kultieni,
    kullan maahan tippumatta,
    hopean rivestymättä,                       165
    Minull' on kullat kuun-ikuiset,
    toiset päivän selkeimmät,
    kolmannet ijän-ikuiset,
    isäni so'asta saamat,
    vetämät Venäeheltä,                        170
    taluttamat tappelusta,
    alta Riian riitelemät.
    Minun kultani kuluvat,
    hopeani hoikkenovat;
    sinun on kullat karvaisemmat,              175
    minun on kullat kirkkaimmat.



Repoa pyytäissä.


    Ahon ainoinen emäntä,
    ahon vippo valkoparta,
    ylös nouse nostatate;
    itseäsi huuetahan,
    väkeäsi tarvitahan.                          5
    Nykäise nyherviäsi,
    visko villahänteäsi,
    katko karvapalliasi,
    kohti miestä pyytävöä,
    kohti konstia uroota,                       10
    vasten vaimon kannettua.
    Tuuritteli neito ennen
    rahaisiksi rantojani,
    viljaisiksi vieriäni,
    punaisiksi puoliani.                        15
    Mies puhas punakypärä,
    siniviitta valkoparta!
    Ota kynsinen kypärä,
    kylvä kynttä pienemmäistä,
    kylvä kynttä suuremmaista                   20
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni.
    Päistäryys pätövä neito!
    päristele päistäriäsi,
    karistele kaapujasi,                        25
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni.
    Mimerkki metsän isäntä,
    havuhattu, naavaparta!
    Mimerkki metsän emäntä,                     30
    tinatuppi vyö hopea!
    Rammikko rahojen vanhin,
    Louhi Pohjolan emäntä,
    raskuta rahaista kättä,
    kättä kirjaa kiimoittele,                   35
    tuona yönä ensimmäissä,
    toissa yönä keskimmäissä,
    viikon päässä viimeistään.
    Kuin ei täy'y tännempöä,
    tuoppas maasta tuonempoa,                   40
    yli pyytävän yheksän,
    läpi katsovan kaheksan,
    pyytömiehen puolikymmenettä,
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni,                    45
    suki mustii muikovia,
    konstin koiven kantavia.
    Kuin ei täy'y tännempöä,
    tuoppas maalta tuonempoa
    Pohjan pengertä piellen.                    50
    Lapin kantta kallistellen,
    anna juosta joutusasti,
    vikevästi viiletellä,
    mailta ristimättömiltä,
    nimen tietämättömiltä,                      55
    paikoilta papittomilta.
    Ota vitsa viittä syltä j.n.e.



Jänistä pyytäissä.


    Ukkoinen isä ylinen,
    mies on vanha taivahinen!
    nosta pilvi luotehelta,
    toinen lännestä lähetä,
    kolmas kohota koilta;                        5
    syrjin yhtehen syseä,
    lomatusten leukaluita,
    sa'appa mettä varvuilleni
    metisestä taivahasta,
    simaa pilvestä pirota                       10
    varvuilleni keskimäisiin;
    muut täss' on vihavat varvut,
    vaan yks' on metinen varpu,
    jok' on latvoin laskettuna,
    latvoin laskettu lumehen,                   15
    tyvi on käätty taivosehen,
    latva pihtiä pitävi,
    tyvi jousta jännittävi.
    Eilen mie kävin metsässä,
    kolm' on linnoa metsässä:                   20
    yks' on puinen, toinen luinen,
    kolmas on kivinen linna,
    se linna evestin linna.
    Kuus' on kultaikkunoa,
    kunni linnan kulmanteella,                  25
    mie katson sisähän noista,
    siellä antajat asuvat,
    ja viruvat viljan eukot,
    käet on kultakäärehillä.
    Annikka avainpiika,                         30
    Eva piika pikkarainen!
    mene aittahan mäellä,
    laske laapilampahasi,
    Lupiluppa-korvasesi,
    Anna juosta joutuisasti,                    35
    vikevästi viiletellä
    muien siuloin sivuitse,
    muien ansoin alatse,
    minun pyytöpaikoilleni,
    käytävillen keinoilleni,                    40
    kohti miestä pyytävöä,
    vasten vaimon kannettua.
    Kuk' ei virkku juoksemahan,
    sitä virkuta vitsalla;
    lyöppä virkuksi vitsalla,                   45
    nopeaksi nuoran päällä;
    joka tieltä pois mennevi,
    tiellen korvasta kohenna,
    nahkaruoskalla napauta,
    kiiätä kivein mujuilla,                     50
    papeloilla paa perästä.

Mutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko
maanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin.
Päivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen
matkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän
kuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten
koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja,
jotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana
aamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi,
ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois
perheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä
epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän
kaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois
työstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen.
Tiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska
kaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään
tai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin
vastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi
ulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi
palkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen
palasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut
mahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan
siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat,
joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt
poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata
punnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt
siis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa
ja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan
ollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä
arveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun
satoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin
muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta
keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta
puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän
itse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta,
joka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä
seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli
hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon.
On huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän
arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun
illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä
vielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä
päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne
kaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi
päiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan
hukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. "Huomenna", hän sanoi,
"meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta,
voitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin
tehdä työtä ja laulaa samalla kertaa." Suostuin tähän ja kirjoitin
seuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän
saneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko
ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon
mainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa
oli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana
menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin
kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan
kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä
enää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin
vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja
mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi
kaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä
on velkapää tekemään vieraalle, tuumien: "Mitäs ihmisestä olisi
joll'ei sitä hyvää toiselle tekisi." Hän lisäsi vielä: "Ehkä teillä
olisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä,
mutta vanha ihminen ei muista kaikkea." Vastasin, että minulla
tosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan
tahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei
rauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän
vakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin
hänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi,
koska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni
tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean
päivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle
ruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta.
Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka
vuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi
75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut,
Hänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti
kuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä,
oli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi,
miten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa.
Viimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan
koettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta
lähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja
kysyi: "Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?"
Seppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät
hänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: "Kymmenettä paraikaa
valmistan." Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle
pari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: "Eipä edes sellaisillakaan
sepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka,
kuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa." Seppä
meni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen
suureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö.
Näemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä
tätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat
alussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä
esi-isillemme.

Ken haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:

    Eilän ennen rauta kiehui
    alla ahjon Ilmarisen,
    miks' ei siis minulla kiehu,
    alla ahjoni aseta?
    Mie olen ollunna opissa,                     5
    seissyt seppien pajassa
    seitsemänsatoa vuotta,
    Viisikymmentä keseä;
    paaet kasvoit kantapäihin,
    syli syttä hartioille,                      10
    kyynärä kyventä päähän,
    kortteli kovaa nokea.
    Nuin on ennen seppä lauloi,
    kuivakulkku kuikutteli
    armaan astuissa pajahan,                    15
    Itse seppä Ilmarisen.
    Takoja ijän-ikuinen,
    kysytteli, lausutteli,
    sanan uksesta saneli,
    yli kynnyksen kysyvi:                       20
    "Joko on kalu moneski?"
    Seppä vastai viekkahasti:
    "Jop' on kalu kymmenes."
    Itse seppä Ilmarinen
    sanan uksesta sanovi:                       25
    "Eipä niillä'än sepillä
    liene kalu kymmenes,
    jotka tunkevat tulehen,
    rauan kourille koville,
    hietaa heittävät sekahan."                  30
    Tuosta otti opiksensa,
    seppä neuvoksi osasi,
    tunki rautansa tulehen,
    heitti hietoa sekahan,
    niin on keitti kirvehensä,                  35
    vasaransa valmisteli.

Tästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli
minulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän
erittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin
päättää hänen sanoistaan: "Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan."
Kysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän
vastasi:

    Eilän ennen nuit' on tehty,
    Laulettuna lasten luona,
    päivät pitkät paimenessa,
    illat kultaiset kujissa.

Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja
ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän,
ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti
jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä.
Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen
ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja.
Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia
koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana
saisin jälleen nähdä kotiseutuni. -- Olen hieman laveasti kertonut
olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa,
että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä.
Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska
täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja
koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten
vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia,
mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt
sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en
aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden
omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä
sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia
ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi,
vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille
annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät
maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan
joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja
auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani
kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät
tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui,
olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa
ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan
missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. -- 13:ntena päivänä
läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla
Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius.
Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis
tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on
mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä
yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha.
Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa
melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle
mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä,
ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on
toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan
nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä,
mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime
vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita
pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin
vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä,
että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet
hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia.
Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset
laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä
paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on
tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä,
ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin,
jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä
tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa,
sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena,
eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on
rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla
tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä
hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat
polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin
lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän
melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten.
Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat
vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he
tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän
saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta
luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?"
He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana
vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina
vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa,
mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa
järjestyksessä." -- Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin
seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen
veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka
yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut
maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja
kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä
lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin
monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja
kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota
Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa
Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen
jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen
kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen
herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin
edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa,
kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta
tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea
pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen
noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan,
huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin,
että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja
tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili
jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani,
ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten
hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja
kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään
oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan
kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä
kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti
vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä
ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan
tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit,
he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä
ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä
terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt
Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän
sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen
suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen
sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän
itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle
juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva
heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve.
Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen
parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan.
Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että
Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin
kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista
vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa
kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui,
eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos
toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. -- -- Tällaisiin
juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan,
saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy
sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino
tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että
tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella
sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita
esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi,
miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen.
Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli
onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät
kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti,
sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä
säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän
voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka
eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat
selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä
senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä.
Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan
ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut
edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan,
hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli
parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa
nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi
täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu
viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis
tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija
sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli
lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet
ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli
hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n
aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija
vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei
häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä
noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta
silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija
astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten
sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja
käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti
oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö.
Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään
oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän
vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita,
jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen
luokseen apua tarvitsevia. -- Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin
kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät
ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion
suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun
Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että
kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia,
kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä
niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada
vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen.
Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani
hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle
muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo
oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin
häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän
siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden
muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran
kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin
partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua,
muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn
viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa
mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta
menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan
tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen
puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli
vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat
toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä
sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun
minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin
osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat,
mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja
paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka
kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt
pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä
Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet
usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi
tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he
itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti
kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne
yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle
mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin
olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi
huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse
mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla,
kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen
vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan,
ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka.
Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä
(en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin
vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti
esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen
luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan
asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi,
olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito,
joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt
olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta
hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.

Ennenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs
seikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani
Makkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta
herrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen
väkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut
häntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden
muassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan,
ja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin
myöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että
osasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä
oppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän
jossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän
minulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut,
että hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan
unhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että
hän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä,
joka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä
siellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen.
Herrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle
muutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan
hän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin
sanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas
menin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja
vieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla,
omasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta
olisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä
seuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin
hänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta
vieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa,
väärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän
pikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan
toista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.

18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen
Steniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti
Hirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien
talonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja
runoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä
tieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan,
joka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin
mainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti
minut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja
lupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin
Olli, joka täällä yleisesti on tunnettu "maisterin" nimellä, minkä
hän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin
selvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko
hän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta
senjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä
hän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä
ilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole
se pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä
laatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen
asianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota
herättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on
päinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista
olen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on
minulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot.
Helposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen
tällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne
minulle antanut. -- Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja
aikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta "maisterin" kävi, kuten
monen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa
helpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä
voitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin
Makkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle
kirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi
lukuisia hartauskirjoja oli siinä myös "Eläinten tautikirja"
Gananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä
läksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa
runonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman
matkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle
niemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja
lahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan
päässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle
tapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta
vasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui
kiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni
niin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen
opastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi
pitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen
tilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun
sain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota
olisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa
tyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen,
mutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten
taloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin
miehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein
etsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli
päivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes
tarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa
ja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi
minulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli
merkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa
oli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää
käsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin
ajanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti
aika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa,
kirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär,
tämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja
muutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että
kokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin
muuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana
päivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua
jäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne
häävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin
parempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin
siis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana
Kattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli
puolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta
olin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan,
etenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa
odotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta
miehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa
morsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla;
minullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi
tarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan;
emäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu
kädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen
jälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin,
kuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: "Mitä vieraalle kuuluu?",
johon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: "Rauhassa vaan ollaan
kaikki." Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin
ja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla.
Tehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni
kookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei
ollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä.
Oli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni,
niin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se
nyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin
täältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset
teki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän
kanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi,
olivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä
halukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua,
väsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia
istumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu.
Morsian "kaason" ja "rytkän" kanssa istui pöydän takana sulhasen
vieressä, jonka viereen myös "kosiomies" asettui. Molemmin puolin
tätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja
muuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää
ja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen
tarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä,
että he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme
vilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät
olleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja
voita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita --
siinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan
ei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan
voinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli
tavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt
mitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä
tapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta
kohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki
ainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli
etuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä
otti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen
tasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina.
Tästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim.
kysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti.
Minulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei
ainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä --
minua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla -- niin
ei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä.
En nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut
tehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla
ei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla
kuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein
vallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta
harjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai
ainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät
ja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi
ja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että
porstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan
laulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he
olivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut
ollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat
jutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja
kaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat
satuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja,
toiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori
pari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat
saattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat
huvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko
yön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin
taas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella
tai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen
alkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta
kaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi.
Sen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja
kälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle
ja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia
y.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita
tämän ylle, mutta -- se huomattakoon -- muiden vaatteiden päälle.
Anoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin
hullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että
hän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä
osotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä
tapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka
antoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli
20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat
oli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen
morsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin "kirkko-avisionin"
nimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle
joku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi
antanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani
kolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja
lunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä,
jotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta
olivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle
paljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä
vähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan
osaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien
korjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin
sittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten
häitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta
kysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin
milloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa
kanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne,
joilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun
seurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti,
niin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin
tähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren
poika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä
ja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut,
paitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän
nyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän
oli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat
kuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen
puu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä
jonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He
vakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän
herransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin
viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen
meneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun
hääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja
äiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan
poislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän,
lampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee
tällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.

Vielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja
esiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä
niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä
on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen
muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka
vielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat
taas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi
tilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi
silmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään.
Helpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista,
saataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja
valmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä
jossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen
asiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani
velvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin
mainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat
tärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi
olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja
ja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä
vastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot,
tietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen
osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta
tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian
morsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti,
kosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus
näyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin
kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne
kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen,
että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan
olleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun
tämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta
eli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä
kielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää
morsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi
maksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä,
on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet,
että näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.
Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa
"Finland och dess innevånare" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla
13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea
sen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen
johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen,
mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja
lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta
kosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:

    Vähänpäs hyvästä annoit,
    Pikkuruisen kaunihista;
    En huoli minä sinusta.

Tämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa
vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen.
Hallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus
Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan
Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli
kysynyt: "Onkos teillä neittä myydä?" Tämäkin antaisi jotakin aihetta
edelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta
huomioon mitä seuraavassa sanotaan:

    "Kukas hullu muu kuin piika,
    Jos ei hullu, niin on himmi,
    Otti kihlat, anto kättä."

Tästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan
vapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka
näyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I.
23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin
joku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään,
saata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva
kohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin
luokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä
milloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin
tapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä
sanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin
muutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän
oli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa
kaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan
Tuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin
kääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan
esikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa;
minä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti
minut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä
äidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä
muille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle
tuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää,
ettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat
vanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka
nyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä,
kuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla.
Sillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen
nimensä "kaaso". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten
läsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti
sitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi
sulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi
kohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan
sovussa. -- Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan
tarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä
vastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden
voimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli
tarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen
kotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä
vastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko
tämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa
ja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja
näyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että
kumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy
sellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka
vielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja
runoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen
tueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla
on käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan
kanssa matkaan:

    Kave eukko luonnotar,
    kave kultainen korea,
    kuos mulle kultakangas,
    valas mulle vaskivaippa,
    jonka alla yöt lepäjän,                      5
    päivät päälläni pitelen;
    jott'ei poika pois tulisi.
    emon tuoma erkaneisi,
    eksyisi emon tekemä,
    hivus himmen lankiaisi.                     10
    Kave eukko luonnotar,
    kave kultainen korea!
    lähes tietä neuvomahan,
    ratoa ojentamahan,
    minne neittä naitanehen,                    15
    morsianta juohetahan.
    Hako vastahan tulevi,
    sekin katkaise kaheksi,
    siitä syrjähän sysäjä,
    mennä suuren, mennä pienen,                 20
    kulkea vähäväkisen,
    mennä pitkän perkelehen.
    Ukkoni isä ylinen,
    mies on vanha taivahinen!
    pistä aita pihlajainen,                     25
    aita rautainen rapaja,
    ympäri minun väkeni,
    kahen puolen kansastani;
    vitsastele maan maoilla,
    käännä kyillä, kärmehillä,                  30
    pää ulos, sisähän häntä,
    kita kirrin laulamahan,
    pään puoli päräjämähän
    etisellä ilmallani,
    takaisella puolellani,                      35
    kupe'ella kummallani.
    Onkos vanhoa väkeä,
    iankaiken istunutta
    kanssani kavehtimahan,
    kerallani keikkumahan,                      40
    jott'ei poika pois tulisi,
    emän tuoma erkaneisi,
    eksyisi emän tekemä,
    vaimon kannettu katoisi!
    Sata miestä miekatonta,                     45
    tuhat miestä miekallista,
    kateita kaatamahan,
    vastuksia voittamahan!
    Kateilta silmä kaiva,
    noialta nenä repäise,                       50
    valehelta vatsa viillä,
    jotta hiiet himmastuisit,
    perkeletkin peljästyisit,
    karkuais maan katehet.

Maan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin
tai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti:

    Nouse nyt maasta mannun eukko,
    pellosta peri-isäntä,
    poian ainoan avuksi,
    miehen kuulun kumppaniksi,
    kanssani kavehtimahan,                       5
    kerahani keikkumahan,
    etisellä ilmallani,
    takaisella puolellani,
    kupeilla kummallani.
    Ei ne oo vasten itseäni,                    10
    eikä vasten joukkoa,
    vaan on vasten vastuksia,
    vasten vaivoja pahoja.
    Lähes tuonne sie keralla
    vetämähän vempeleestä,                      15
    aisasta avittamahan,
    luokista lutistamahan.

Kalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin
joko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua:

    Onko vanhoa väkeä,
    iänkaiken istunutta,
    jok' on viikon maassa maannut,
    kauvan lieossa levännyt?
    Noskaat maasta miekkamiehet,
    hiekasta hevosväki,
    pojan ainoan avuksi,
    miehen kuulun kumppaniksi,
    kanssani kavehtimahan.

Veden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen
tuli sitä lukiessaan asettua kummulle);

    Nouse neitonen norosta,
    hienohelma hettehestä,
    neito lämmin lähtehestä,
    muori mustasta muasta,
    kanssani kavehtimahan,
    kerallani keikkumahan,
    etisellä ilmallani,
    takaisella puolellani,
    kupehella kummallani,
    kateita kaatamahan,
    vastuksia voittamahan,
    Ei tuo vaston itseäni,
    eikä vaston joukkojani,
    vaan on vaston vastuksia,
    vasten vaivoja pahoja.

Kosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:

    Otan mä Hiiestä hevosen,
    vuoresta valitun varsan,
    Hiien ruunan ruskeimman,
    joll' on rautaset kapiot,
    tulitukka, rautaharja.                       5
    Itse seppä Ilmarinen,
    takoja iänikuinen
    kesät kengitti hevosta,
    talvet tallikonkaria,
    minun kosihin mennäkseni                    10
    Hiien linnan neitosia,
    Kakkovuoren orpanoita,
    jonk' ei kynnet kilpistele
    ilmankahan iljenneillä,
    kalmankahan kalliolla.                      15
    Ukkoni tulinen miekka
    tyvin tippui taivosesta,
    päin pilvestä putosi
    käteheni oikeahan;
    jonka päivä päästä paistoi                  20
    kuu västistä välötti,
    jolla hurttia hutelen,
    poijes kalmat karkottelen
    etiseltä ilmaltani,
    takaselta puoleltani,                       25
    kupehelta kummaltani.

Täten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni
Potoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen
päätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus
ja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja
vielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota
täällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita
juhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri
seuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa
kokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin.
Vanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä
polttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä
hevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä
oli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja
siihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään
päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden
latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren
keilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä
korkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän "kokkomme"
oli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia
sellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä
melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai
useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan,
yhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä
leimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun
huomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui
meidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen
olisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko
lapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin
ihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja
ja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan.
Oli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen
täällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten
vietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani
nähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun
minä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt,
laskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana
päivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin
kernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan
tahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa
pelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta,
vaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla
voin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen
esi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka
edisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä
eikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin
näet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin
joskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan
sinne. Nämä annettiin silloin "kokolle" (kotkalle), joka tulisiivin
leijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti
takaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon
kaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. "Ei yksikään
lintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen",
lauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on
saanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset
esi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se
yksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun
kotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin
jotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä
tapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen,
niin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan
vanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä
tulia, täällä "helavalkiain" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin
myöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen,
näyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä
varten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli
heillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa,
että muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein
saivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle
jostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia,
jota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä
kaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat
sen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään
muuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai
järven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä,
vaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen
korkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen
kuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on
kyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla
voikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt
tien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut
olla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana
isänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten
ne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on
nykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä
tarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai
myöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin
luullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun
ottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka
muka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat
tavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja
mitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat
naiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet
seuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta
jotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki,
kuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana
virsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja
nimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden
kanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista
saada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun
verran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen
todellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien
ilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia.
Valepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin
tyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia.
Usein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin
hyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät
johtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten
suhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin
kuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän
noituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin
luulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa.
Siinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat
viedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei
kuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja
kylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet
muut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat
käytännössä.

Sittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni
häätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini
Kattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni
ja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman.
Mainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon
kysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi
ja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue,
joka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin,
että hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että
minä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin
ja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän
aikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että
minä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet
varmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin
tyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna
tuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta
kuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani
pöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä
talonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta
puolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita
ennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman
pahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla
läksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että
tänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman
epäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies
oli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen
maalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen
paikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin
sitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei
täällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani,
nimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla,
kuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt
merkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui
minulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli
pyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani
näitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea
myöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää
ennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin
puettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa
kuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi
onneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin
runsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä
jäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön
muistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä "auttaa härkää
kaivosta". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä
saatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin
aikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella,
mikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja,
tavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi
joutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka
ollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun,
johon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi
minun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti
Valleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet
ulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha
tuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti,
tehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka
olin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin
Tohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi
täkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja
itsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin
Sortavalaan. -- Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven
rannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä
rantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla,
ei varsin kaukana, on kirkko.

Kesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman
päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla
portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa
komministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni
ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua
komministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni,
kuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle
Karjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja
samalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun
kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme
lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme
häntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa,
että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka
tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin
Afrikan-matkalla. -- Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin
ystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa
niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia,
mutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin
vastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin
tuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän
häviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen
kuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää
runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa
täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa.
Pälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka
on uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana
miehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä
Pälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin
Ylähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa
nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä
söin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta,
että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään
näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen.
Kysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt
poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu
mansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat
sateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin
viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita
vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa
myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa
lauhtunut. -- Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut
Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa.
Minulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä
nähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat
vieraan hallussa.

Kesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea
Sortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut
muuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä
näytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä
olevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan
marmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen
palveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä
runsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä
hevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään
erinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä.
Itse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman
vuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on
suurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin
sanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin
taas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan
rattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska
jalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan
rehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten
olin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi,
olen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman
että minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni
kylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin,
eikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. -- Palattuani
marmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin
matkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa
yövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan
luo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta
tänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän
vastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka
olin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua
muutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa
miellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä
aamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille
hän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä
olinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen
tilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden
joukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä
tavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin
lääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa,
sillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut
luopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun
oli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin
siis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä
paranemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään
Lilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja
tässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin
tästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää
kiusaamasta.

Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä
päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä
Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä,
lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä
perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa
istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet
valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua
ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en
kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt
kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit
rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä
lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit
lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia
portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja
hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen
kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi
tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä
munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka
hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme
tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa
oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille
sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan
sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin,
sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä
päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin
oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa
yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin
kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina
Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää
hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala
katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja
ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan
saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei
yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme
Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon
luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut
mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa
ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25
virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli
pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia
vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan
sangen iloisiksi. -- -- -- Vaikka emme nähneet Valamon maata,
suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut
arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan
ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen
uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse
pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle.
Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti
kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli
siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi,
kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli
erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan,
jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan.
Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja.
Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen.
Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt
Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita.
Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti
järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut
monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä
rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää
ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan
aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen
pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja
kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun
saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt,
neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä
luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen
hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri
senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen.
Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen.
Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan
minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä
ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi
pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa,
sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin
aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä
yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat
munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat
ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös
läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin
soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin
merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji
oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein
keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta
varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki
kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän
jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä
puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman
paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle.
Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka
oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko
tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja
niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista.
Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan
heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään.
Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa
suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua
soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen,
ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka
jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka
uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät
ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen
sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä
maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja,
ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota
lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja
ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen
ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin
hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon
ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä,
sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän
vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset
kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä
näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli
vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista
ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli
vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa
ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei
myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja
minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä
vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin
määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti
ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana
levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni
ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on
tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti
malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni
katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos,
katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä
täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa
ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi
suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi
pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä
melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää
ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin
kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien
kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä.
Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat,
ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin
hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon
haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa
peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en
päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi
vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon
ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin.
Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330,
mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä,
jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään
hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että
Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa
luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto
mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä
sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No,
saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi
kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada
valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa
edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen
kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi
tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet
lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien
mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille
tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että
rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto
hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut
Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja
kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen
kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman
kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa
suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20
vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen
siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet."
Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä
olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului,
niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli
suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat.
Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää
sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita
esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni
luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin
huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas
Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen
merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty
säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli
varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä
matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan
ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt
tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut,
etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan
että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat
seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana.
Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen
yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari,
joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut
hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. -- Hän oli
ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin
köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi.
Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa
Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen
kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas
Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että
hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä
oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun
olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta
silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä
yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa
sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut.
Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana
luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä
huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta
monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään
voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt
huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin
minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä
jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi,
etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen
hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin
pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu
sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu
kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä
peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä
omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta
en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei
kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä
matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen.
Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän
jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni
ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan
komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli
kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto
hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja
hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja
hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta
ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m.
kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti
muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon
aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas
toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä.
Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa
heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet
liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella
kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon
rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi
karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli
täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten
tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä
he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään
ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet
nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan.
Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka
päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan
valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat
silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita
muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan.
Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän
kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne
pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi
hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin
vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin
samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa
kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan,
että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne
vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli
niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin.
Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle,
jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja
rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut
ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella
tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun
toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä
suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin.
Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta.
Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan
luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin
vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin
ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut
istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä
huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi
totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin
suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä
kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello
6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus
jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa
kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon
edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä
kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin
ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin
nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei
tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en
edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet
luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa,
joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. -- Kuljin ajan kuluksi
milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä
käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas
tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä
todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina
eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja
purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan
lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan
tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki
olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä
läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä.
Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin
itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä,
niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien
täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä
tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.

Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet
ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään
elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin
nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli
hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai
tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi.
Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria
paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut
tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin
metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan,
jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin
lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli
melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä
ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut
herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin,
jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin
miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska
paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon.
Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä
muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti
rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen
lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa
hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle
kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan,
he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa.
Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen,
luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen
uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni,
ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä
tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän
nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan
huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden
kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti
sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä
kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä
tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin
huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien
ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota
minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti.
Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö
noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin
jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin
pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika
joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt
ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa",
mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle
saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla.
Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat
ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin
kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta
päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut.
Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli
loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa
minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle
milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten
palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään,
menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä
latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka
vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi
minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää
taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki
tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan
minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana,
kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa,
tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän
osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut
lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan
illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä
jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme
soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka
astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen
kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa
itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan.
"Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa,
muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin
on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme
parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme
ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme
keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian
huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan,
koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä
monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli
vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi
vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme
esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita
puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli
kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät
yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta
kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni.
Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa
polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan
kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän,
joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen
oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili,
joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän
alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan
pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se
olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi.
Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta
ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen,
vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n
aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli
yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei
sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten
neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät
siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos
olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin
kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin
yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä
antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi
yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa
kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa
pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla
vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina
siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä
samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon
ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän
ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana,
helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt
lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on
tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis
varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon
seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä
ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin
menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen
turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes
joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin
tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut
epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se
tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja
tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt.
Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä,
käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja
levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää
minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla
ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille
tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein
iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan
haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme
iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari,
mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan.
Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut
ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän
kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja
talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat
sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista.
Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat
niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman
saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin
kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri
paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla
ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme,
voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet
menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan.
Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota
nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan.
Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät
enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin
onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana
vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille
tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua
hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella
3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin
vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa
mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut
paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua.
Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin
valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville
markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin
saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut
kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri
kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin
saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja
mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen
nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan
luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen
asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä
hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista,
kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika,
jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut
kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä
istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa
väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin
kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan
pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös
samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka
olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat
minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen
Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika,
josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli
matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama
pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan.
Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni
soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle,
että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan
puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa.
Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin
miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut
siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja
että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille
Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja
läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä
hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden
peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois
kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä
illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut
poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan
astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan.
Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä
peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli
vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen
sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä
matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes
joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani
katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle,
seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut
hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi
ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin
kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille
matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet
hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat
valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen
ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi
ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa
tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" -- "Se, joka
aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta
riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." -- "Entä
jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina
metsässä?" -- "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä
varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan
matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat,
joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa
kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen
lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein
sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa.
Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin
kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten
kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi.
Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin
tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran
mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti,
kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta.
Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi
päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan
rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä,
joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen
miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman
epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään
esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa.
Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän
käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti
kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani
muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni
sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin,
minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta
olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten
panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän
niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin,
mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki
ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen
ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan
naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja
toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli
laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka
tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin
mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat
laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella
tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he
usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä
kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä.
Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi
minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt
hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän
oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen
asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa
tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi
aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle,
kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa:
"Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis
voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä
elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi
mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en
enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni
naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen
poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli
vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja
niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen
nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin
onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta
tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus
olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen
kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää
tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut
kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain
ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun
hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut
tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia
olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat
nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja",
sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut
pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka
luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja
tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen
ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla
passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt
hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille
niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään
asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan
Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi
hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun
aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani.
Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin
hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin
vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No,
mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" -- "Eipä mitään", hän vastasi,
"mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan
pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan
poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt
oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi,
"että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia."
Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin
menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän
huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin
kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin
ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia
sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi
minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen
ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin.
Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut
muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu
rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta
kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani,
mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen
ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan
ollessa täynnä. -- Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin
kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin.
Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä
pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia.
Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan
rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli
ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä
olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat.
Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta,
joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin
heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle
Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos
tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen
Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän
seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä.
Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta,
olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua
istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia,
sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän
kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin
suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle
tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin,
jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen
tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä
enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka
Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei
hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista.
Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin,
mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään,
mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia
perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat
nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa,
jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka
Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja
että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista
henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui,
tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että
hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet
miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani.
Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet
Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he,
"mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen
runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet."
Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he
arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon.
Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt.
En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä
lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan
mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä
monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä
olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä
oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut,
ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin
useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet
perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni
muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu,
eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua,
joita nyt en suinkaan voi muistaa." -- Ollukkaa odotettiin tänne
illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon.
Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut
laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut
minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan
sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä
että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut
panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi
seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä
olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt
pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli
vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta,
ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja,
kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin
jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu
muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin
miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna,
nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt
ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana
päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui.
Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä.
Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että
olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin
kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen
rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen
taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen
uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär
kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle,
että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä
olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja
tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin
häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän
vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää
kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja
meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan
esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain
siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä
nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan
ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai
kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna
niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei
ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän
ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten
laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että
hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta
ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten
kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle
vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen,
kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä
päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan
piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä
olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja.
Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei
ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa
oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka
on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen
hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan
väliaita rajana.

Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan,
jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana
aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli
pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa
viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin
päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta,
olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin
täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka
täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani
suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali
hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää
ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille
pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka
pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään
entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle.
En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita
hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin
nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat
huonoja käännöksiä. -- Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen
luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä
Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan
pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet
kulkeminen sinne monen järven yli. -- Ne Ilomantsin suomalaiset
asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen
pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat
heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma
suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin,
joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat.
Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut
sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se,
joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa
niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa
asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset
suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen
jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin
heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas
omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon.
Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä
luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita
päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien.
Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa
luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä
väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu
toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä".
Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska
ne olivat niin etäällä. -- 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista
kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa
olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien
varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari
peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin
matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä
nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka
asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä
mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista,
jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain
ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut
lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun
kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni
runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi
vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa
maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen,
virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet,
jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut
omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen
vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua
runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle
kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta.
Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan
loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään
tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin
muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä,
joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella
viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta
karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää.
Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen
oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa
suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset.
Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli
tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa,
että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene
sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin
selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen,
johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän
uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta
tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui
samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään
ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi:
"Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan,
mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan
Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän
minä muillekaan vianalaisena kelpaa."

Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista
usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä
rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät
itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös
olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan
taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan
vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. -- Torstaina, 24:ntenä
päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen)
pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä,
niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli
virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi
ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli,
ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin
molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin
matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana
päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani
saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien
täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle
istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin
sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt
noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä.
"Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena
tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä
kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi
voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten
venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle,
jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia
oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat
tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä.
Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin
kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut
paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt
luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle
perustalle. -- Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä
nähtävissä ja oli melkoisen suuri. -- Tämän varustuksen suojelemina
talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä
salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat
ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut
jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta
vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä
tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan
lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän.
Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he
eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai
syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten
poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten
Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita
pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä
ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat
kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin
levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat
pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin
takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea
eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä
ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta
ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin
kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä
saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella
kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä
äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin
tarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat
herättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan
kertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan
ja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen,
kunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat
olivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta.
Sen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen.
Päivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle.
Kotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin
muuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan.
Tuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin
muistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli.
Syynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä
hänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan
annoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia,
josta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista
menestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien
osotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että
kyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada
paljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo
oli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä
maallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle
hurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut
ja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden
laulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin,
jonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat
ennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden
opin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista
oppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut
hengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle
hieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä.
Tämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut
kaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. --
Mutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen
hengellistä lukemista -- olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin
tahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada
melkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään
polkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä,
sillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden
uskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin
vanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa
sen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin
illalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään
lautalla.




Hajanaisia muistiinpanoja.


    [Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on
    säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi
    kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen
    matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan
    rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. -- Sen jälkeen liitämme
    tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti
    professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin
    Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna
    E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på
    Laukko". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]

Seuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. -- Ehrokkalan ukko. --
Yötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa
-- ammuin siipeen kahta sorsaa -- seudut erinomaisen kauniit. --
Iltapäivällä sadetta. -- Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle
vievän tien varrella olevaan kestikievariin. -- Sieltä seuraavana
aamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle.
Kohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja
jäännöksiä muinaisesta kaupungista -- Pogosta. Sieltä Mustolaiselle,
missä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali
Jurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa.
Käynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka
Juuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota
Rinman ei mainitse. -- Paluumatka nimismies Studdin seurassa
Sarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen
kappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä
talonpoikaistalossa. -- Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen
kirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. -- Käynti
kirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona.
Hautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä.
Kajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän.
Uusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä
p:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. -- Nilsiän
heränneet. Leikkuutalkoo. -- Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin
luutnantti Dahlströmin ja neitien ------ seurassa. Tulo kaupunkiin.
Uusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo;
koko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine
katuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä.
Kohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo
Rautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka
Sonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa.
"Karjalan puukko hävynnä." -- Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto
Räntylään, Kuopniemelle. -- "Anna palaa, tulen syntypä nyt on
käessäsi." -- Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta.
Yötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta
Tampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.

Maamuuramia Pielisessä. -- Niittomiesten lyömä veto. -- Rahvasta
syytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. -- Lohenpyynti
Pielisessä, Taipaleessa, j.n.e. -- Kantele joka talon seinällä.
-- Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. -- Piiraita ja
muita laitteita; -- Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä
ole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. --
Puute käsityöläisistä. -- Ainoastaan Venäjän raha käypää. --
Sananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. -- Ritvalan lauluja
Sääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen
tuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu
usein joukoittain kulkuetta katsomaan. -- Rahvas opinhaluista.
Karjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa.
Kaskeaminen. -- Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. -- Ei mitään
muistopatsaita Valamossa. Evästä. -- Karjalassa rahvas on siistimpää,
kuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään
kerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin
kuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien
parannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat?
P.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan
-- pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä,
jos oot j.n.e. -- Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä
Karjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa
metsänjumalille, y.m. -- Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset,
savolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole
alkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita
rannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta
joiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan
siihen; sellaisia on: _tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä,
sä; kuhilas; akkuna, ikkuna_. -- Käytetään pieleksiä, eikä latoja.
Hyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa
karjan lepopaikoilta. -- Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana
enimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä -- rokkaa silloin tällöin,
huttua samoin.

Muita huomioita:

Karjalainen rakennustapa. -- Kaskenviljelys. -- Taloustapoja.
Asuintupien sisustus. -- Vuoteet. Naimatapoja. Karjalassa tyttäret
lähtiessään miehelään kotoa vievät mukaansa viikatteen ja kassaran.
Savossa on vallalla se tapa, että nuori parikunta ensi talvena nukkuu
lämmittämättömässä huoneessa. -- Matkat -- Leikit ja huvitukset.




Liite.


                             Sortavala, 28 p:nä heinäkuuta 1828.

Arvoisa Professorinrouva! [Professorinrouva Törngren.]

Minun on vaikea selittää, kuinka kärsimättömänä olen odottanut
tilaisuutta antaakseni Teidän perheellenne muutamin rivein tietoa
vaelluksestani. Viimein tulin Sortavalaan, mutta en kuitenkaan
tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa,
voidakseni samalla kertaa kertoa tästä paikasta. Nyt olen palannut
sieltä, ja kuinka iloisena istuuduin kirjoittamaan kirjettä! Minusta
tuntuu, kuin olisin Laatokan rannoilta kiireisesti rientänyt halki
koko Suomen -- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli --
hyvään Laukkoon. Mutta kuinka pian tämä ilo taas on ohi; lopetettuani
kirjeeni, olen taas täällä vähän yksin. Teidän ei siis pidä
ihmetellä, että kirjoitan niin pitkän kirjeen, kuin paperi sallii,
vaan suokaa se minulle anteeksi. Perinpohjaisella kertomuksella,
miten ja mitä teitä yli yhdeksän viikon kestäneen vaelluksen jälkeen
viimein olen saapunut tänne, en kuitenkaan rohkene vaivata Teitä.
Sanon Teille vaan terveisiä muutamilta herrasperheiltä, joiden
luona matkallani olen käynyt. Minulla on sitä suurempi syy siihen,
kun minulla sekä näissä, että muissa perheissä, joiden luona olen
vaelluksellani käynyt, on ollut mitä paras suositus siitä, että olen
ollut kotiopettajana professori Törngrenillä.

Rovasti Nykopp'ilta saan ensiksi sanoa terveisiä. Sekä rovasti että
ruustinna voivat hyvin. Sitten on minun sanottava terveisiä vanhalta
vesilahtelaiselta, Kiteellä asuvalta assessorinrouva Fabritiukselta.
Hän oli maaherra Walleniuksen sisar ja oli ensin ollut naimisissa
erään Wegeliuksen kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut Vesilahden
kappalaisena ja asunut Janussa. Sittemmin mainittu Wegelius oli
tullut Porvoon hiippakuntaan ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Leski
oli mennyt uusiin naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa, joka
jo on kuollut hänkin. Vielä on minun lausuminen terveiset eräältä
Relanderilta, Pälkjärven papilta. Hänen isänsä oli ollut kauppias
Raumalla, ja lienette Te siis tuntenut hänetkin.

Matkani on tähän asti kokonaisuudessaan ollut onnistunut. Rahvas on
Savossa ja Karjalassa, kuten myös näissä venäläisissä pitäjissä,
hyvin vieraanvaraista. Usein siitä tuntuu vallan kummalliselta,
että kysytään, mitä ruoka maksaa. Karjalassa olevassa Kesälahden
pitäjässä viivyin joku aika sitten talonpoikaistalossa neljän
päivän ajan, sillä isäntä ja useat muut siellä osasivat paljon
runoja, jotka sain panna kirjaan. Eräänä iltana saunasta tultuani
muutin kuivat alusvaatteet päälleni ja jätin entiset kuivamaan
kangaspuille. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja ajattelin,
mitä ajattelinkaan; mutta eipä pälkähtänyt päähäni ajatella emäntää
niin ymmärtäväiseksi ja ystävälliseksi, että hän ehkä oli toimittanut
ne pestäviksi. Huomasin kuitenkin niin olevan, kun näet taas illalla
näin ne puhtaaksi pestyinä samassa paikassa. Lähtiessäni sitten pois
sieltä, tarjosin hänelle maksua, mutta hän ei mitenkään tahtonut
suostua sitä vastaanottamaan, vaikka olin neljä päivää syönyt hänen
talossaan. Viimein vastaanottaessaan maksun, hän korvaukseksi
siunaili minua niin ylenmäärin, että minulle siunauksia riittänee
koko vuodeksi. Useita muita esimerkkejä voisin mainita karjalaisten
vieraanvaraisuudesta, etenkin sellaisista seuduista, jotka eivät
ole lähellä valtateitä. Rahvas täällä näyttää myös olevan paljoa
raittiimpaa kuin useimmissa seuduin Hämettä ja Uuttamaata. Sekä
heidän häissään että muissa pidoissaan ja kokouksissaan näkee,
ettei heillä vielä ole mitään tarvetta ylenmäärin nauttia viinaa.
Heidän häämenoistaan olen kirjoittanut eri lehdelle. [Kuvaus, joka
pääsisällykseltään on samanlainen kuin Lönnrotin matkakertomuksessaan
ylempänä antama, on painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias
Lönnrots ungdomstid på Laukko" (Helsingfors 1893; ss. 39-46).] Tässä
tahdon, mikäli tila myöntää, kertoa matkastani Valamon luostariin.

Valamon saari on 4 peninkulman päässä täältä Laatokassa. Muutamien
kaupungissa käyneiden munkkien seurassa matkustin neljä päivää
sitten sinne. Menomatka oli sangen onnistunut, jos kohta meidän
kaikkien täytyi soutaa, sillä järvi oli vallan tyyni. Luostarin
rikkaus ja komeus oli suurempi, kuin mitä ikinä olin voinut odottaa.
Kaipaan sanoja kuvaillakseni vaan yhtä ainoata ruutua tai seinä- ja
pilarimaalausta. Kuinka sitten rohkenisin antaa kuvauksen
koko seinistä, koko kirkoista, missä pelkkiä sellaisia ruutuja
ja maalauksia kulta- ja hopeakehyksineen, jalokivineen ja muine
kalleuksineen koreilee. Huolimatta kaikesta tästä, joka täällä
miellyttää silmää, olivat nuo kaksi Valamossa viettämääni päivää
pisimmät ja ikävimmät koko matkallani. Hyvin halukkaasti käytin ensi
tilaisuutta päästäkseni sieltä pois.

Nyt olen taas täällä ja kiitin Jumalaa siitä, sillä paluumatka oli
sangen synkkä ja arveluttava ulapalla syntyneen myrskyn tähden.

Täältä aion lähteä Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan
kautta takaisin. Syyskuulla aion taas olla Laukossa. -- Pyydän
sanomaan terveisiä Eevalle ja Kallelle. Olen edelleen, arvoisa
professorinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne.

                                           Elias Lönnrot.






TOINEN MATKA v. 1831.




[Lönnrot läksi Helsingistä 28 p:nä toukokuuta ja aikoi pohjoista
tietä Vienan lääniin, kulkien Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen
kautta Kajaanin kihlakuntaan, josta hän sydänmaiden poikki Vuosangan,
Mikitän ja Härmäjärven kylien kautta samoiltuansa saapui Kuusamoon
Venäjän rajalle, jossa matka keskeytyi. Elokuun 6 p:nä hänet tapasi
täällä lääkintöhallituksen kirje, jossa käskettiin runonkerääjää
palaamaan takaisin Etelä-Suomeen vastustamaan äsken maahan
ilmaantunutta koleraruttoa. Elok. 22 p:nä oli Lönnrot taas Helsingissä.
Paitsi tähän otettua "Helsingfors Morgonblad'issa" v. 1832 N:oissa
62-43 olevaa matkakertomuksen katkelmaa, on Suomal. Kirjall. Seuran
arkistossa vaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja. -- Jouduttuansa
koleralääkäriksi syksyllä v. 1831 Lönnrot kävi muun muassa 20:ntenä
p:nä marraskuuta Sääksmäellä tutkimassa kuuluisaa Ritvalan
Helka-juhlaa. Tällöin muistiinpani Lönnrot n.s. Ritvalan Helkavirret,
ja seuraavana vuonna hän "Helsingfors Morgonblad'issa" (n:oissa 41-42)
julkaisi tähän liitetyn kuvauksen juhlanvietosta.]




Ote päiväkirjastani.


-- -- -- Oltuani koko edellisen viikon vapaana vilutaudin
kohtauksista, läksin sunnuntaina kesäkuun 19 p:nä Rautalammilta
Pielavedelle. Kirkossa minulla oli tilaisuus katsella kansaa
juhlapuvuissaan, jotka eivät juuri ollenkaan eroa rannikkoasukkaiden
käyttämistä juhlapuvuista. Miehillä on lyhyet takit, joissa on
kaksinkertainen kaulus tai myös yksinkertainen, n.s. pystykaulus.
Nämä takit ovat enimmästi harmaata sarkaa; hyvin harvoilla ne on
siniseksi värjätyt. Housut ovat pitkät, tehdyt samasta sarasta tai
myöskin karkeasta värjäämättömästä palttinasta. Jalkineet ovat
samanlaiset kuin kaikkialla Savossa ja Karjalassa käytännössä olevat,
n.s. pieksut. Eivät edes vallasihmiset katso näiden jalkineiden
rumentavan jalkojaan. Useimmilla on hatut; lakit eivät ole yhtä
yleiset; kaulahuiveja käytetään yleisesti. Taskukellot, joita
Etelä-Suomessa pidetään niin tärkeinä tarvekaluina, että jokaisella
rengillä täytyy olla ainakin yksi sellainen, ovat täällä sangen
harvinaiset. Tässä asussa nähdään miehet kirkkomäellä. Naisilla on
pitkät hameet ja lyhytliepeiset röijyt, joita pidetään erittäin
somina. Muutamilla varakkaammilla on silkkihameetkin. Ennen muinoin
liepeet olivat pitkät ja hameet lyhemmät, mutta nämä ovat nyt
vanhanaikuisia. Sitä omituista _tanu_ nimistä päähinettä, jota
naidut vaimot käyttävät muutamissa Savon pitäjissä (Mäntyharjulla,
Hirvensalmella, Mikkelissä y.m.), ei täällä tapaa missään. Naiset
näet pitävät päässään täällä myssyjä tai huiveja.

Jumalanpalveluksen loputtua ja syötyäni päivällisen astuin veneeseen.
Tämä, jota soudettiin seitsemällä airoparilla, oli suunnattoman
pitkä, mutta ei varsin leveä. Meitä oli siinä noin 50 henkeä, jota
määrää pidettiin sangen riittävänä alukseemme nähden, mutta
joka pian olisi käynyt liian suureksi, jos tuuli olisi suvainnut
puhaltaa ankarammin. Ympärillämme souti useita muita veneitä,
ainakin kymmenen, niin että tämä oli pienen laivaston näköinen. Eri
veneiden soutajat kilpailivat keskenään siitä, mikä vene toisten
edelle pääsisi, ja tämä lapsellisuus nähtävästi pani monen tytön
ja pojan hikoilemaan. Minä säälin kaikkein enimmin tyttö parkoja,
joista moni souti melkein koko matkan vuorottelematta, kun miehet
sitä vastoin keskenään vuorottelivat. Minäkin tarjouduin soutamaan,
mutta katsottiin sen sotivan kaikkea luonnon järjestystä vastaan,
että minä, maisteri, olisin koskenut airoihin. "Jo on joukko
joutavassa, kun on pappi soutamassa" -- minun täytyi siis istua
joutilaana. Pari koskea, joita oli kuljettava ylös, hidastutti
hieman matkaamme. Ensimäinen niistä, Tyyrinkoski, on noin l/8
peninkulman pituinen, mutta ei ole niin vuolas kuin toinen,
"Nokinen", joka taas on lyhyempi. Kuljimme niistä molemmista ylös
sauvoimien avulla, joilla pohjasta työntäen annettiin veneelle
vauhtia. Pelkällä soutamisella ei olisi päästy pitkälle. Oli sekä
kaunista että kammottavaa katsella koskea ylös, missä toiset veneet
edellämme ponnistelivat ylöspäin.

Ne olivat meitä melkoisesti korkeammalla, ja usein tuntui siltä
kuin ne olisivat syöksymäisillään takaisin meidän päällemme. Nämä
kosket, joissa on kiviä, vaativat erittäin taitavaa perämiestä.
Jos vene tarttuisi kivelle, olisi vaikeata saada sitä irti; vaara
olisi kuitenkin paljoa suurempi näitä koskia alas laskettaessa.
Päästyämme koskesta ylös, pantiin sauvoimet niitä varten veneen
oikeaan laitaan tehdyille kannattimille, korttelia ylemmäksi
aironhankoja. Kaikki katselivat jonkunmoisella tyydytyksellä niitä
veneitä, jotka vielä ponnistelivat koskessa, ja näyttivät kokonaan
unhottaneen, että juuri äsken itse olivat siinä vallan samassa
tilassa kuin nuo toiset, joista pilasanoja lasketeltiin joukosta. --
Rannoilla kasvavat kauniit lehtimetsät, jotka yltympäri reunustivat
järveä, monet saaret, tyyni ilma ja rahvaan hilpeys tekivät tämän
matkan hyvin miellyttäväksi. Tuskin olin huomannut, että jo
olimme jonkun aikaa olleet vesillä, ennenkuin olimme jo kulkeneet
kolme peninkulmaa ja astuimme maihin erääseen saareen, nimeltään
Kuninkaansalo. Tämän valtateistä etäiseen seutuun nähden tavattoman
nimen sanottiin johtuvan seuraavasta tapauksesta. Kuningas Eerik
oli muka ennen muinoin, tarkastaessaan maata, soudattanut itsensä
tähän saareen ja siellä laitattanut itselleen aterian; tällöin oli
suuri, tasapäällystäinen kivi ollut hänen pöytänään. Kiveä, jonka
sanottiin olevan hyvän matkan päässä rannasta, en voinut nähdä.
Kuunnellessani tätä kertomusta väki oli tuohikonteistaan ottanut
esille viinaa ja ruokaa välipalaksi. Minuakin pyydettiin syömään
ja tarjottiin lasi viinaa, jonka tyhjensin äsken mainitun kuningas
Eerikin muistoksi. Syödessämme joku huomautti meille ääretöntä
hyttysjoukkoa, joka lenteli yläpuolella meitä, jotenkin korkealla
maasta. Niitä oli kokoontunut monta isoa parvea, jotka olivat kuin
mustia pilviä nähdä, niin tiheässä niitä siinä vilisi. En koskaan
ole nähnyt niitä näin paljoa, vaikka ne monasti ovat minua enemmän
häirinneet; nyt ne näet jättivät meidät rauhaan. -- Täältä meillä
vielä oli 7/4 peninkulmaa matkamme päämäärään, Joutiniemen kylään.
Sinne saavuimme vähää ennen puoltayötä. Yö oli niin valoisa, että
matkakumppanini esteettömästi hakivat alkusanat raamatusta ja
lukivat ne ääneen. Minäkin koetin lukea ja huomasin, etteivät silmät
siitä ollenkaan rasittuneet, ja miten se voisi olla mahdollistakaan,
kun yö ainoastaan siinä eroaa päivästä, ettei aurinko paista. Vaan
jonkunlaista hämärää kestää hetken aikaa. Ennenkuin totuin näihin
valoisiin öihin, luulin kellon olevan 10 tai 1/2 11, kun sanottiin,
että auringonnousu oli vallan lähellä. -- Talossa, johon yövyin,
minulle laitettiin illallista. Jos kohta yötä jo oli näin pitkälle
kulunut, emäntä itsepäisesti pysyi päätöksessään keittää minulle
jotakin; sillä illallista, josta puuttui lämmin ruoka, hän ei pitänyt
oikeana illallisena. Minun onnistui kuitenkin lopulta saada hänet
uskomaan, että olin vallan tyytyväinen piimään ja leipään; hän kantoi
kuitenkin paitsi näitä eteeni vielä lihaa ja voita. Seuraavana aamuna
minulle laitettiin aamiainen, eikä tästä kaikesta tahdottu ottaa
mitään maksua. Täältä minulla oli 6/4 peninkulman matka Jokijärvelle,
jonne saatoin kulkea joko maitse tai vesitietä. Valitsin edellisen ja
otin aluksi oppaakseni erään vanhan tilallisen, nimeltä Jääskiläinen;
teiden näet sanottiin olevan hyvin eksyttäviä. Kulkiessamme oppaani
kertoi minulle kotiseutunsa häämenoista. Sittenkuin morsiuspari on
vihitty sunnuntaina, se menee morsiamen kotiin, jonne myös tulevat
morsiamen puolelta kutsutut häävieraat. Sieltä lähdetään seuraavana
päivänä sulhasen kotiin, niin että illaksi saavutaan perille. Olin
vähällä unhottaa erään seikan: matkalla morsiamen kodista sulhasen
kotiin on puhemiehen omalla kustannuksellaan tarjottava viinaa ja
ruokaa koko joukkiolle; Puhemies johtaa seuruetta ja pyytää yömajaa
ja ruokaa maksua vastaan. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa,
ja aterian jälkeen saatetaan morsiuspari levolle. Muuan tytöistä
valitaan heitä palvelemaan, ja hänen ehdoton velvollisuutensa on
aamulla viedä pesuvettä morsiusparille. Tämä passarinainen on
nimeltään _saajas_. Aamulla, morsiusparin noustua ja pukeuduttua,
pannaan toimeen temppu, jonka tarkoituksena on rahojen ja muiden
tarpeiden kokoaminen heidän uuden kotinsa perustamista varten. Kaaso
astuu esiin oluthaarikka kädessä; siitä vieraat juovat ja sitoutuvat
samalla lahjoittamaan morsiusparille mitä minkin varat sallivat
ja mitä mikin hyväksi näkee. Toiset antavat rahaa, toiset yhden tai
useamman lampaan, toiset vasikan, j.n.e. On selvää, että sukulaiset
tällöin ennen muita kunnostavat itseään. Osa tämän keräyksen
tuloksista tulee kaason hyväksi. Tämän toimituksen nimenä on
_tuoppiset_. Sitten esitetään pieni kiista naineiden ja naimattomien
miesten välillä. Edelliset pyrkivät sulkemaan sulhasen piiriinsä,
jälkimäiset eivät tahdo antaa hänen erota nuorten miesten joukosta.
Tällöin raastetaan ja tempoillaan sulhasparkaa. Milloin toinen
milloin taas toinen puolue voittaa. Hän on vallan kuin Lützenin
kentällä haudan reunalla olevat kanuunat, jotka ruotsalaiset monta
kertaa valloittivat, mutta jotka keisarilliset taas valloittivat
takaisin. Viimein tehdään rauha, jolloin nuoret miehet jättävät
sulhasen naineiden miesten huostaan; sitten juodaan. Tätä
sovinnonjuontia sanotaan _harjallisiksi_. Nyt kiistelevät naidut
vaimot ja tytöt samoin morsiamesta, ja tässä menetellään samoin kuin
äsken. Kun puhemies on taitava ja kokenut, näin kertoi oppaani,
ei koskaan puutu kaikenlaisia ilveitä, joita kestää koko päivä.
Seuraavana aamuna morsian jakelee pienet lahjansa äsken saamilleen
sukulaisille. Anoppi saa paidan, mutta varakkaammat morsiamet pukevat
nykyään hänen ylleen kaikki vaatetarpeet kiireestä kantapäähän.
Paitoja, kintaita, vöitä, j.n.e. lahjoitetaan muille. Jo ennen
vihkiäisiä annetaan papille paitapalttinaa ja sukkia.

Kuljettuani 3/4 peninkulmaa saavuin Äyskoskelle, josta soudatin
itseni yli. Koskessa on kaksi myllyä sekä saranvanutuslaitos. Kosken
toiselta rannalta tieni kääntyi toisen myllärin pihan poikki; siinä
kaksi ämmää riiteli keskenään niin ankarasti, ettei minun tuloni
ollenkaan heitä häirinnyt. Riita oli syntynyt siitä, kumpi ensin
saisi jauhattaa jyvänsä, enkä saata ymmärtää, miten niin kiivas
riita oli voinut syntyä näin vähäpätöisestä aiheesta. Lautturini,
joka saattoi minua jonkun matkaa, arveli heitä molempia juopuneiksi.
Äyskoskelta tie kulki useiden yksinäisten talojen ja pienten torppain
ohitse Jokijärvelle, joka oli 1/4 peninkulman päässä. Poikkesin
muutamiin taloihin, ja huomasin joka paikassa, että rahvaan asunnot
täällä ovat puhtaat ja siistit. Heidän juomahaarikkansa, joita
erittäin kuuman päivän vuoksi usein tulin käyttäneeksi, olivat sangen
puhtaat. Pirttien seinät ovat Savon ja Karjalan yleisen tavan mukaan
valkeiksi höylätyt hieman yli miehen pituuden lattiasta. On minun
myös mainitseminen, että näistä lakeisella varustetuista pirteistä
vähitellen ruvetaan luopumaan. Useimmat, jotka rakentavat itselleen
uuden asuintuvan, tekevät siihen savutorven, joka johtaa savun ulos,
niin ettei se tunge sisälle tupaan.

Jokijärveltä palkkasin soutajat Kemilänniemelle, joka on sieltä
peninkulman matkan päässä. Isäntä ja 14--15-vuotias tyttö olivat
soutajinani tai oikeammin kumppaneinani, sillä soudin itse melkein
koko matkan. Soutaessani kyselin heiltä kaikennäköisten eteen
sattuvien esineiden suomalaisia nimiä. Tyttö, vaikka olikin nuori,
antoi minulle aina hyvin näppäriä vastauksia. Jos matka olisi ollut
pitempi, luulen, että hänestä olisi tullut täydellinen filologi
äidinkielemme alalle. Miksi sitä ja sitä sanotaan teidän puolessa?
näin hän lakkaamatta kyseli minulta ja rikastutti minua täten useilla
uusilla murteensa sanoilla. Perillä kysyin, paljoko minun tuli
maksaa soutopalkkaa. Mies pyysi ainoastaan 20 kopeekkaa, mutta minun
täytyi antaa hänelle 16 killinkiä, kun minulla ei ollut pienempää
seteliä. Ei tämä muuten ollut kallista, sillä kyytirahoihin oli
luettu maksu päivällisestäkin, jonka olin Jokijärvellä syönyt.
Tämä maksu suoritetaan täällä tavallisesti sanomalla "paljon
kiitoksia", Karjalassa sanomalla "kost' Jumala". Nyt erosin
matkakumppaneistani ja kuljin Kemilänniemen taloon, joka on sangen
miellyttävällä paikalla eräällä niemellä. Täällä minut vastaanotti
hyvin ystävällisesti vanhin tytär, joka samalla oli emäntänä,
sittenkuin hänen äitinsä noin puolitoista vuotta sitten oli kuollut.
Siinä lyhyessä ajassa, jonka viivyin täällä, hän kertoi minulle
paljon talostaan, jota hän nyt veljiensä ja sisartensa kanssa hoiti.
Hän kehotti minua syömään, jota minun ei kuitenkaan nyt tarvinnut
tehdä, kun näet maito ja vesi, tavallinen kesäjuoma näillä seuduin,
kuivalle kurkulleni oli paljo tervetulleempaa. Sitäpaitsi hän
kertoi kestitykseksi minulle unen, jonka, jos oikein muistan, hänen
äitinsä äiti ainakin sata vuotta sitten oli nähnyt. Pielavedellä
oli näet siihen aikaan ollut kappalaisena muuan Neovius, joka oli
kuollut. Vainaja oli sitten unissa ilmestynyt emännän isoäidille.
Tämä oli silloin kysynyt, tuleeko hän taas pian heille papiksi. Kun
te hankitte kirkkoonne paremman saarnatuolin, oli vastaus ollut.
Tämä uni on nyt saanut selityksensä. Pielavedestä näet on tullut
oma pitäjä ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi A.F. Neovius, äsken
mainitun Neoviuksen pojanpoika. -- Kemilänniemeltä emäntä souti
minut kapeahkon lahden poikki. En tiedä, juorujako välttääkseen
vai miksi hän otti 7--8-vuotiaan pojan mukaan veneeseen. Täältä
minulla oli noin puoli neljännespeninkulmaa Kotaniemeen, missä olin
yötä, aikoen seuraavana aamuna muutamien miesten seurassa, jotka
menivät työhön kirkkoherra Neoviukselle, vesitse lähteä saman
kirkkoherran luo. Minut herätettiin siis sangen varhain seuraavana
aamuna soutamaan tuota suunnattoman pitkää peninkulman-matkaa täältä
pappilaan. Noin 6:n aikaan saavuimme perille.




Tilapäisiä muistiinpanoja.


[Tästä eteenpäin voidaan matkaa seurata vaan seuraavista tilapäisistä
muistiinpanoista.]

Yötä Kotaniemessä. -- Sieltä seuraavana aamuna auringon noustessa
pappilaan kirkkoherra Neoviukselle (nim. tiistaina). Seuraavana
päivänä polttamassa suota ja kaskea. Punamultaa (raudansekaista?)
suossa. Muistui mieleeni: _Kuin sie suosta sotkettihin._ Uin
täällä, -- Toht. Maconi. Vilutaudin väristyksiä illalla. Seur.
päivänä aatelisneiti Stenfäldt. Kirkonniemi, jossa kirkko aina
yöllä hajoitettiin. -- Juhanuspäivä Lyran luona, missä vilutus taas
alkoi ruokapöydässä istuessani; sitä jatkui seuraavaan torstaihin.
-- Juhannuspäivänä oli luonani laulaja, mutta en vilutaudilta
voinut kirjoittaa kuin muutamia minuutteja erältänsä, jonka jälkeen
minun taas täytyi paneutua pitkäkseni. Laulaja tyytyväinen tähän,
sai näet hyvän kestityksen kirkkoherra Lyralta, jonka nimi oli
Johannes. -- Seuraavana keskiviikkona Pietarin päivä. Matkustin jo
päivää ennen. Pielaveden väki = Rautalammin puvun ja hiuksenkasvun
puolesta. Tämä murre kahdentaa usein kerakkeen pitkän ääntiön
edessä: _kätteen, männöö, tulloo, rahhoo, sijjoo, puttoo, näkköö,
ei kettään, venneitä, venneen_. Muuten; _mettä, metän, juua, saaha,
lyyä_ j.n.e. -- Pirteissä enimmästi "lakeinen", [seinät?] höylätyt
oven korkeudelta. -- Kiukaat kummalla puolella ovea kulloinkin.
-- Karjanhoito melkoinen. -- Talonpoikia, joilla on 20-30 lehmää.
Jos laskee hyvässä taloudessa 2 leiviskää voita lehmältä, saadaan
60 leiv. s.o. 400 pankkorupl. -- Halla tekee usein tuhojaan. --
Pettua. -- Kerjäläisiä. -- Ruumiit kesällä ja talvella; riepu. --
Karsikkopuut sen tien varrella, jota myöten ruumiita saatetaan;
[niihin] nimi ja vuosiluku. -- Lehmän savu. Suoloja illoin lehmille.
-- Susia ja karhuja ei ole. -- Sain esiintyä lääkärinä -- Sintu
-- Ruotivaivasia. -- Heränneet kokouksissa -- kuolevat enimmiten
nuoret vaimot; luopuvat uudenmuotisista vaatteista, elämänonnesta;
lyhyet hameet, pitkät "körtit"; pitävät rukoushetkiä aamuin illoin,
kammoavat maallisia huvituksia, leikkejä; lähtevät tuvasta, jos
puhaltaa huilua, laulaa runoja, lapsetkin; eivät vastaa: "Jumal'
antakoon". Jotkut heräävät 3-4 kertaa -- Kato -- Juhana Väisäinen --
Metsät polttavat talojakin -- heinäsuovia j.n.e. -- Ojia -- Kesä [?]
Vilhelmsdalissa -- Lakkoja.

Alve, -peen _tænia_ (K:mäki). Kuolleen, t. tuulen koura _Filix mas_
(K:vesi), Harakan otra (K:mäki) t. Kuren ruis (K:vesi) _polytrichum_.
Lillukka (K:vesi), linnukka (K:mäki). Niverä (K:vesi), visa.
Juolukka. Liippa = kovasin. Harkko = tahko.

Yötä perjantaita vastaan tireht. Jernefeltillä Iisalmessa Vanhan
Testamentin aikuisten henkilöiden ympäröimänä, jotka öljymaalauksina
oli kuvattu seinäpapereille. Tahdonpa uudenaikaisen taiteentuomarin
tavoin tarkastaa niitä, a) Oven oikealla puolen Jaakoppi painii
Jumalan kanssa. Ei hullumpi. Mutta liian lähellä on suunnattoman
suuri palmupuu; pelkään että jompikumpi ruhjoo päänsä sitä vastaan,
jos kohta sädekehä kyllä suojelee Herran, mutta Jaakoppi parka!
Luulin ensin, tämän taulun esittävän jotakin vallan toista, sillä
Herralla oli Vanhassa Testamentissa hame ja Jaakoppia näkyy niin
vähän hänen takaansa, ettei vallan tarkoin näe hänen hamettaan ja
miehenkasvojaan, b) Nainen lapsensa kera ratsastaa aasin selässä,
toinen astuu jäljessä kirves olalla. Enpä tiedä, mistä nämät ovat
kotoisin, c). Faaraon taivaallisen ihana tytär ottaa Mooseksen
Niilissä kelluvasta kaislakopasta, d) Simson ja Delila tai jotakin
muuta. Mies loikoo maassa saviastia pään vieressä, nainen pitää häntä
kiinni olkapäistä, e) Pitkäpartainen ukko polvistuneena katsoo suu
auki taivasta kohti ja näyttää odottavan sieltä jotakin, sillä kädet
ovat kuroitettuina ylöspäin vastaanottavaan asentoon, f) Seinäkello,
joka ei koskaan ole käynyt eikä koskaan tule käymään, g) Abraham,
joka pitää poikaansa tukasta, hänet teurastaakseen.

Perjantaina vilukuumetta Iisalmen pappilan läheisessä metsässä klo
10-4 j.pp., vaikka ennen olin nauttinut kiniiniä. Ainakin sadan
katajapensaan juurella hakemassa viileyttä varjosta. Paitahihasillani
ja paita kumminkin märkänä, vaikka tuuli jokseenkin kovasti. Ilta.

       *       *       *       *       *

Sipo Lemetti Vieksiltä [Kuhmonientä]. Pekka Heikkinen Ypykänvaarassa
Lentierassa. Tapani Kilponen Mikitällä (Hyrynsalmea). Perttu Tiikka
[Lienevät ennakolta tiedusteltuja ja muistiinpantuja runoniekkoja.
Seur. kappaleessa on, nähtävästi myös ennakolta muistiinpantuina,
Kuhmoniemen Vieksin ja Hyrynsalmen Moisseinvaaran välisten
kyläin nimiä ja välimatkain määriä. Tätä seuraavassa kappaleessa
Kuhmoniemeltä paikkainnimiä, minkä vuoksi mainittu, vaikea sanoa.] --
_Viilettää_ -- Keula [?].

Vieksi -- Vuosanka 3/4 [pnk.] -- Kuusamo 1 [pnk.?] Virtanen [?]
1 pnk. Härmäjärvi -- Mikittä.

Lentua Mertaperän lahti. Kaihlajoki. Kaihlajärvi. -- _Kolon koloa_.
_Löttöön_ kolme, _virsuun_ viisi tuohisorkoa.

On jotakin joessa: hakojakin, haukiakin. _Kapahauki_.

Rokottanut Lehtovaarassa, Jaakkolan Rannassa l. Vuosangassa ja
Mikitän[pään] Mäntyvaarassa -- hukannut lyijykynän -- eksynyt.
-- Moisseinvaara -- Honkajärvi -- Valkiainen -- Ruokkonen --
Jumalisjärvi -- Matero -- Vuokinniemi -- Haukiperä -- Lassi Kinnunen,
runoniekka -- Kokkojärvi -- Martti Kinnunen, Kiannan kylä. -- Kalpa:
puusta tehty veitsi, jolla naiset lyömällä puhdistavat hamppua ja
pellavaa tappuroista.

       *       *       *       *       *

Kajaanista Alaskylään 7/4 [penink.] 2 [rpl.] 10 [kop.], Haapovaaraan
3/4 [pnk.] 45 [kop.], Hatulaan 3/4 45, Sukeukseen 6/4 90,
Venäänjärveen 4/4 60, Niinimäkeen 4/4 60, Ryhälänmäkeen 4/4 60.

Metsää käytetään täällä vain poltettavaksi, melkein tahallaan.

Taitava maanmittari. Ylängöt olleet hänelle eduksi suunnan
määräämisessä.

Iisalmesta Taipaleeseen 13 1/6 virstaa 79 kop., Savojärveen 15 90,
Pajujärveen 12 1/2 75, Pöljään 13 1/4 82.

Kuinka toisenlaiset olivat tunteeni nyt kuin metsässä palellessani.

Jännevirran yli lautataan. Isoon lauttaan mahtuu 10 hevosta,
4 kuormaa. --

Sinitauti: eikö liene muuan laji koleraa; tavaton kuivuus?

Kelloniemi 14 p:nä elokuuta. Täällä v. 1828 viivyin pari päivää. --
Broberg ei enää ollut täällä -- oli tullut onnettomaksi. Vankilan [?]
vahtimestari. --

Sellainen kunnia harvinainen. Hevosia -- ruskeita ja punaisia. --
En minä sinun kanssas riitele näet että herra -- -- Noh, noh.

Pentti Lyytinen, kirkonmies. -- Runo entisestä Rautalammin
nimismiehestä.

Kuopiosta ei pääse vuorokaudessa ja silloin on hutikassa.
-- -- Pistämme, pistätet, pistäksen; Pistetäimme, pistätette
[?] pistäivät. Ateria 16 p:nä Suonenjoen kestikievarissa --
Kommissioni-maanmitt. Aminoff. -- Kaivo. -- Rikinmaku. -- Karjapihan
ja pihan välillä aita. -- Kyökit. -- Tupakkia viljellään, naisetkin
polttavat. -- Viimeinen väli Kuopioon matkustaessa jotenkin mäkistä.
-- Soita viljellään jo Kuopion pitäjässä. -- Tien varressa männyistä
kuorittu pettu leipään sekotettavaksi. -- "Senlaista mestä että
näpisti sylillä ympärite saa."




Liite.

Ritvalan Helka (Kansanjuhla).


Kaikissa kansanjuhlissa on jotakin selittämättömän miellyttävää
ja kunnioitusta herättävää; tämän vaikutuksen varmaankin jokainen,
joka on ollut sellaisissa läsnä, on huomannut saaneensa. Itse juhla,
jolla on juurensa muinaisajan tavoissa ja oloissa, ei esiinny meille
kuolleena muistomerkkinä, vaan entisaikojen elävänä kuvana.
Etenkin kansanjuhlassa muinaisaika ilmenee elävänä ja toimivana
keskellä nykyaikaa; ainakin on vaikea löytää toista muotoa, jossa
menneisyys selvempänä esiintyisi sielullemme. Joku tosin saattaisi
luulla, että esim. teatterissa esitetty muinaisajan kuvaus olisi
täydellisempi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Tosin tämä
juuri mainittu muoto on monipuolisempi, mutta se ei likimainkaan ole
yhtä totuudenmukainen. Se on nykyajan pyrkimystä kuvata menneitä
aikoja, sen lähtökohtana on siis etupäässä nykyaika ja se siirtää
yhtä suuressa määrin nykyisyyttä menneisyyteen kuin menneisyyttä
nykyisyyteen. Kansanjuhla sitä vastoin ei samassa määrin sekoita
toisiinsa eri aikoja, vaan siinä itse muinaisaika on nykyajan
vieraana, ikäänkuin iäkäs isä käy tervehtimässä lapsuudenkodistaan
erillään asuvaa poikaansa. Myönnettäköön kyllä, että ne aikakaudet,
joiden halki juhla on meille periytynyt, ovat siihen liittäneet
jotakin, joka ei alkuperäisesti siihen kuulunut; hankkiihan usein
matkustajakin itselleen vaatteet sen seudun tapojen mukaan, jolla
matkustaa, ja puhuu sen kieltä, mutta siitä huolimatta hän pysyy
vieraana.

Sitä juhlaa, josta tässä tässä olen aikonut kirjoittaa, vietetään
Sääksmäen pitäjässä ja Ritvalan kylässä, jonka mukaan sitä sanotaankin
_Ritvalan Helaksi_. Mainittu kylä ei ole kaukana ison Sääksmäen-selän
rannasta. Eräs Maanselän haaroista kulkee tästä ohi ja kapenee
melkoisesti kuta enemmän se lähenee Huittulaa, toista kylää,
joka Ritvalasta on näpeän neljännespeninkulman päässä. Huittulan
kohdalla tämä harjanne on ainoastaan muutaman sylen levyinen ja
kummaltakin puoleltaan sangen jyrkkärinteinen. Maantie kulkee
harjanteen vieritse, mutta sen olisi varsin hyvin, ilman melkoisia
lisäkustannuksia voinut rakentaa itse harjanteelle. Se kaunis,
laaja näköala, joka sieltä avautuu, etenkin järven puolelle, olisi
monin kerroin korvannut sen työn, jonka tien rakentaminen harjulle
mahdollisesti olisi vaatinut sen lisäksi, millä tie nykyiseen
paikkaansa tuli tehdyksi. Mutta moinen haluttomuus ja välinpitämättömyys
sitä kohtaan, mikä on kaunista, kuului siihen aikaan, jolloin tien
suunta viitottiin, ja sitä näkee vielä kaikkialla meidän maassa. Kunhan
vaan päästään muutaman päivän työstä, uhrataan kernaasti sellaiset
edut, jotka yksistään silmää miellyttävät.

Harjun juurella, mainitulla puolella, on suunnaton vainioalue ja
sen takana suuri Sääksmäen-selkä, jonka toisella rannalla muutamia
herrastaloja ja kyliä sijaitsee. Nämä vainiot ovat laveudestaan
tunnetut muillakin seuduilla, ja niitä mainitaan usein sananparressa,
kun tahdotaan viitata johonkin hyvin suureen. Harjun toisella
puolella näkee osaksi viljeltyjä maita, osaksi metsää, vuoria ja
notkoja.

Samoin kuin puut viihtyvät paremmin toisissa paikoin kuin toisissa,
ja kukat samoin toisissa paikoin saavat iloisemman ja vilkkaamman
ulkonäön, niin paikallisuuden luonne vaikuttaa ihmiselämänkin
ulkonaiseen muotoon, antaen sille joko iloisemman tai surullisemman
sävyn. Synkänpuoleinen on luonto siellä, missä laajoja metsiä,
alastomia hietakankaita ja veteliä soita on viljalti| ihminenkin,
joka viettää elämänsä sellaisilla seuduilla, on surullinen,
totinen ja harvapuheinen. Kuta vähemmän esineiden moninaisuus
herättää hänen huomiotansa, sitä enemmän hänen ajatuksensa, mikäli
leipähuolet myöntävät lomaa, pohtivat metafysillisiä ja uskonnollisia
ongelmia. Ratkaisemattomat arvoitukset ijäisyydestä ja käsittämättömästä
tyhjyydestä, joka alkaa siinä, missä kaikki muu lakkaa olemasta,
kysymykset ihmisen alkuperästä ennen ja hänen tilastaan jälkeen tämän
elämän, Jumalan käsittämättömästä olemuksesta j.n.e. ovat aina hänen
mielessään, saattaen hänet rauhattomaksi. Missä luonto on iloisempi,
esineet moninaisemmat ja vaihtelevat, siellä taas ihmisen mielialakin
on iloisempi. Tämä ilmenee niin selvästi sekä hänen sanoissaan että
toimissaan, ettei se mitenkään saata jäädä huomaamatta. Kaikenlaiset
huvitukset, leikit ja juhlain vietot ovat aina tavallisemmat
sellaisilla seuduilla.

Edellisellä olen tahtonut viitata siihen, miksi kansa puheena
olevalla seudulla on halukkaampi huvittelemiseen kuin meidän maassa
on tavallista. Nyt aion lyhykäisesti puhua Ritvalan Helasta. Tätä
juhlaa vietetään joka pyhän iltapäivänä, alkaen helatuorstaista
aina Pietarin päivään eli kesäkuun loppuun. Tällöin esiintyvät
seuraavat menot: Ritvalan kylän toiseen päähän kokoontuvat tytöt
ja tarttuvat toistensa käsiin. Sitten he kulkevat hitaasti, neljä
tai viisi rivissä, pitkin tietä, joka kulkee kylän läpi. Jo tämän
kulun alussa ja sitten koko aika sen kestäessä lauletaan muutamia
ikivanhoja runoja, joista alempana tarjoan luettavaksi muutamia.
Viimein kulkue pysähtyy matkan päähän kylästä ylhäiseen tasaiseen
paikkaan, nimeltä Helkavuori. Siellä tytöt muodostavat piirin
ja tanssivat hitaasti laulaen mainittuja runoja. [Ennen muinoin
tytöt näyttävät ottaneen mukaansa vakkoja, joihin Helkavuorelta
kokosivat kukkia; vieden nämä mukanaan he kulkivat, kuten laulun
sanat mainitsevat, "puhtaiden jumalien luo", ehkä toimittaakseen
uhria. Lisäksi laulussa vielä mainitaan sininen silta ja punainen
laituri, joiden yli jonon oli kulkeminen. En tiedä, mitä sillä
oikeastaan tarkoitetaan.] Sittenkuin tätä joku aika on jatkettu,
kuljetaan takaisin samalla tavalla kuin on tultu, yhä laulaen ja
noudattaen samaa hidasta käyntiä. Päivän ilta vietetään sitten
kylässä monenlaisissa huvitteluissa ja leikeissä, mistä suurehkon
kansanjoukon ollessa koolla, joka ei tiedä eikä huoli kaikista
etiketin siteistä, harvoin on puutetta. Juhlanviettoon kuuluu,
ettei yksikään mieshenkilö tai naitu vaimo saa ottaa osaa äsken
mainittuun kulkueeseen. Kuitenkin he saavat seurata sitä äänettöminä
katselijoina tai kuuntelijoina. Näille ei liene niin vaikeata
sietää, että heidät näin suljetaan pois laulusta ja kulkueesta, kun
se näet ei heissä herätä mitään vastenmielisiä muistoja tai
tunnonsoimauksia. Toisin on niiden tyttöjen laita, jotka jonkun
hairahduksen kautta ovat menettäneet tämän nimensä. Heidänkin on
kielletty ottamasta osaa juhlan viettoon, jota pidetään pyhänä ja
joka on yksinomaan kunniallisten, hyveellisten neitosten oikeus.

Mikä tarkoitus ja ensimäinen aihe tällä juhlalla alkujaan on ollut,
lienee vaikeata nyt enää saada selville. Voipa luulla sen syntyneen
jo ennen kristinopin tuloa maahan, kun näet muutamissa lauluissa
"jumala" sana esiintyy monikossa; tämä ei arvatenkaan mainitun
ajan jälkeen olisi tullut kysymykseen. Jonkunmoista aihetta olen
sitä paitsi samasta laulusta luullut saaneeni siihen luuloon,
että tämä juhla alkuperäisesti on ollut uhrijuhla, mutta mitä
tarkoitusta varten vietetty, hyvän vuoden tulon vai muun vuoksi, ei
saata mainitusta laulusta päättää. Muut laulut antavat taas aihetta
toisiin arveluihin juhlan synnystä ja alkuperäisestä merkityksestä,
Eräässä niistä mainitaan neitosta, joka viimeiseen asti pysyi
sulhaselleen uskollisena, ja jota ei mitenkään voitu taivuttaa
menemään vihille toisen kanssa, vaikka hänelle kerrottiin sulhonsa
jo kuolleen ulkomailla. Viimein sulho palasi, ja neitonen lähetti
nuoren veljensä häntä vastaan. Sulhasen kysymykseen, miten Inkeri
-- se oli tytön nimi jaksoi, tuli poika jotenkin ajattelemattomasti
vastanneeksi: "Kyllä hän hyvin jaksaa, koko viikko on vietetty
hänen häitänsä, j.n.e.", jonka jälkeen sulhanen (runo tosin päättyy
tähän ja on luultavasti typistetty) arvatenkin ymmärsi nämä sanat
puustavin mukaan ja kenties teki jonkin epätoivoisen teon, ennenkuin
sai tiedon oikeasta asianlaidasta. Ja kun on vallan luonnollista,
että tyttö joko itki silmänsä piloille surusta ja murheesta tai
päätti päivänsä jollakin epätoivon aiheuttamalla tavalla, niin tämä
tapaus varmaankin herätti suurta huomiota, ja se saattoi siis myös
antaa aihetta muistojuhlan viettämiseen hänen kunniakseen. Tätä nyt
annettua selitystä puolustaa se seikka, että juhlaa vietettäessä
ainoastaan kunnialliset tytöt tulevat kysymykseen. Toisessa laulussa
taas puhutaan neitsyt Matalenasta, joka on tehnyt itsensä
kolminkertaisesti arvottomaksi kantamaan neidon nimeä. Tunnustan
suoraan, etten käsitä, millä tavoin hän olisi voinut antaa aihetta
juhlan viettoon, kun näet siinä tapauksessa tuhansia muita tyttöjä
voisi pitää saman kunnioittavan muiston veroisina.

Antaakseni lukijalle itselle tilaisuuden nähdä, miten riittämättömät
mainitut laulut ovat selittämään juhlan syntyä ja tarkoitusperää,
liitän tähän pari ensinmainittua laulua.



Inkerin virsi.


      Lalmanti iso ritari
    varas se vakuun neidon,
    anto kättä kätkyelle,
    isoin kimpuin kihlaeli,
    suurin sormuksin lunasti.                    5

 [Lalmanti iso ritari matkusti vieraille maille,
 jonne häntä sota kutsui.] (Lönnrotin lisäys.)

      "Kokotteles vuotta viisi,
    vuotta viisi, vuotta kuusi,
    kanssa kahdeksan keseä,
    ynnä yhdeksän suvea,
    vuosikausi kymmennettä.                     10
    Kun sa kuulet kuolleheni,
    kaiketi kadonneheni,
    ottakos uro parempi,
    älkösä parempatani,
    älkösä pahempatani,                         15
    ota muuton muotohittes."
      Eerikki vähä ritari
    valhekirjat kannatteli,
    valhekirjat kiiruhulta:
    "Lalmanti se on sodissa voittu,             20
    pantu maahan paineloissa."
      Väen kihlat annettihin,
    väen vietiin vihintupahan,
    väen ei vihille saatu,
    eikä miehin, eikä miekoin,                  25
    eikä uljasten urosten,
    eikä vaimojen valiten,
    eikä neitsen kauneuden.
      Inkeri se ihana neito
    istu se lutin solassa                       30
    sekä istu että itki,
    katso itään, katso länteen,
    katso poikki pohjasehen,
    näki kykkären merellä.
    "Jos sa lienet lintuparvi,                  35
    niin sä lähde lentämähän;
    jos sa lienet kalaparvi,
    niin sä vaipunet merehen;
    jos sä lienet Lalmantini
    laske purtes valkamahan."                   40
      "Mistäs tunnet Lalmantikses?"
      "Tulennasta tunnen purren,
    kahden airon laskemasta;
    toinen puoli uutta purtta,
    toinen silkkiä sinistä,                     45
    silkki Inkerin kutoma,
    kauan neidon kaidehtima.
    Minun nuori veljykäisen,
    ota ohrilta orisi,
    idulta ikälihani,                           50
    maatajalka maltahilta,
    aja vasta Lalmantia."
      "Terve nuori näädämiehen,
    kuinka Inkeri elääpi?"
      "Hyvin Inkeri elääpi.                     55
    viikkokausi häitä juotu,
    toinen lahjoja ladeltu,
    kolmas annettu antimia."



Matalenan virsi.


    Matalena neito nuori
    kauan se kotona kasvoi,
    kauan kasvoi, kauas kuului,
    tykönä hyvän isänsä,
    kanssa armahan emonsa.                       5
    -- -- -- -- -- -- -- --
      Matalena neito nuori
    meni vettä lähteheltä
    kultakiulunen kädessä,
    kultakorva laulusessa,
    katseli kuvasiansa:                         10
    "Ohoh minua neito parka,
    pois on muoto muuttununna,
    kaunis karvani kadonnut:
    eipä kiillä rintakisko,
    eikä hohda päähopea."                       15
      Jeesus paimenna pajussa,
    karjalaisna kaskimaissa
    anoi vettä juodaksensa.
    "Ei ol' mulla astiata,
    ei ol' kannuni kotona,                      20
    pikarit pinoina vieri,
    kannut halkoina kalisi."

 [Eikö sulla ole kultakiulua, kultakorva-kiulua?]
 (Lönnrotin lisäys.)

      "Mitäs puhut, Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    isäni ikäinen paimen,                       25
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    kalanpäillä kasvatettu."
      "Siis mä lienen Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    isäsi ikäinen paimen,                       30
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    kalanpäillä kasvatettu,
    ellen mä elkiäs sanelle."
      "Sano kaikki mitäs tiedät."
      "Kussa kolme poikalastas?                 35
    Yhden tuiskasit tulehen,
    toisen vetkasit vetehen,
    kolmannen kaivoit karkeesehen.
    Sen kuin tuiskasit tulehen,
    siit' olis' Ruotsissa ritari,               40
    sen kuin vetkasit vetehen,
    siit' olis' herra tällä maalla,
    sen kuin kaivoit karkeesehen,
    siit' olis' pappi paras tullut."
      Matalena neito nuori                      45
    rupes' vasta itkemähän,
    itki vettä kiulun täysi,
    pesi Jeesuksen jalahat,
    hiuksillansa kuivaeli.
    "Itsepä lienet Herra Jeesus,                50
    kuin mun elkeni sanelit!
    Pane minua Herra Jeesus,
    pane minua minkäs tahdot,
    soihin, maihin portahiksi,
    jaloin päällen käytäväksi,                  55
    joka tuulen turjotella,
    laajan lainehen ladella."

Näiden laulujen kunkin säkeen välillä laulettiin ennen: "Jumala on
kauniissa joukossa." Nyt on sana Jumala jätetty pois sen vuoksi, että
tämä, kuten kerrottiin, loukkasi papistoa, kun se sai niin usein
kuulla Jumalan nimeä mainittavan.

Etenkin helluntain pyhinä Helka-juhlaa juhlallisesti vietetään.
Silloin nuoriso useista naapuripitäjistä kokoontuu Ritvalaan juhlassa
läsnäolemaan. Kuullessani kerrottavan tuosta suuresta kansanjoukosta,
joka silloin täällä on koolla, tuntui minusta kuin olisin kuullut
kuvausta muinoisista olympialaisista leikeistä, se vaan eroa, ettei
mitään kilpailuja tule kysymykseen paitsi laulussa, jossa tytöt
luonnollisesti tahtovat saada kuuluviin äänensä miellyttävän kaiun,
sekä itse kulkueessa että etenkin jäljestäpäin kotona. Kokoontunut
nuoriso näet viipyy täällä koko yön, jolloin leikkejä, tansseja ja
laulua ei puutu. En tiedä, oltaisiinko joskus tällöin menty
säädyllisyyden rajojen yli vai mikä lie antanut aihetta siihen, että
paikkakunnan nimismies joku aika sitten kielsi Helka-juhlan viettämisen.
Kansa tosin napisi siitä, varsinkin, kun seudulla liikkuu vanha taru,
että muka maailman loppu on tuleva, jos Helka-juhla laiminlyödään.
Sanotaan näet: Jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ritvalan Helka ja
Huittulan vainio. Sinä vuonna ei vietetty Helkaa, ja sattumalta seutua
sen jälkeen kohtasi kato. Tätä pidettiin taivaan rangaistuksena
Helka-juhlan laiminlyömisen vuoksi, ja sitten vietettiin sitä taas
kuten ennenkin. Jos kruununpalvelijat olisivat koettaneet sitä estää,
luulen että rahvaan kiihtymys varmaan olisi kuohahtanut yli rajainsa.
Siitäperin on juhlaa joka vuosi vietetty kaikessa rauhassa, samoin
kuin sitä varmaankin tänäkin vuonna pian tullaan viettämään.

                                                       E. L.






KOLMAS MATKA v. 1832.




MATKAMUISTELMIA.


[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta
ja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi
yliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen,
Jyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta
viimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan,
alkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta
Saunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle
Kolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen,
Roukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen
ei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion
ja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta.
Matkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna
1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt
muistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]

Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja
viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni
vaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään
ole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani.
Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan
Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös
Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani
ja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on
ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä
sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan.
Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien
ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan.
Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon,
mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa
torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana
muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen
hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä
siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin
puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen.
Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt
Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi
oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai
korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut,
jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman
anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa
armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen
valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia
sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä
jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle
Majesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden
hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan
lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian
ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni
seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse
vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein
muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen
kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis
luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada
niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen.
Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja,
jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen,
linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli
ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta
takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun
tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä
ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli
tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua.
Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt
niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.
Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä
vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä
suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman
kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan
kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli
suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia
terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista
helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos
inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin
suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt
keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei
ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja
rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia
keksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut
edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun,
jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen
olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman
jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin,
kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää
korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin
alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä.
Näistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin
käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään
hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea,
kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle
miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän
hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi
ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän
esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi
kova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli
nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä
edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen
itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä
harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin
oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät
edes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun
harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä
saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa
sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään?
Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa,
he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut
vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se
merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta
kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli,
tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa
saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen
tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä
pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat
teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut
sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä
suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti
kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän
kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä
tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne
puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä,
vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja
hänen tietänsä.

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka
lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä
liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan
useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati
kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.
Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari
Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa
kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen
törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta
epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä
löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma
ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut
minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset
siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni
hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin
siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada
tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin
hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista
Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut
sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva,
polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten
kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien
tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.
Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon,
Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten
allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä
asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli
kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan
asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin,
minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista
kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi
lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja
kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut
ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä,
mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen
tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten
seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä
3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli
oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli
koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.

Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja
yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.
Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille
pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin,
kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta
hän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen
eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja
rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman
sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan
jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.
Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista
kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän
omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta
hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän
jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin
todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan
monta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut
sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.
Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan
melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä
saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan
rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata
huonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä
sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison
metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan
osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti
hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon
kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki
ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan
tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen
elonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se,
jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin
kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka
hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella
tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän
kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut,
Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen
hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen
johdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut
vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli
useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa
viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä
maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka
tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että
siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan
maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää
hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää
uutisasunnon perustamista.

Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana,
hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä
jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin
monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin.
Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden
yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan
mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen
johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli
toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä,
niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius
saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä
sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen
tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko
ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut
niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut
paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen
nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut
mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät
ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä
koskaan olleet tehneet.

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme
Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme
Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan
halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli
hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön
eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä
erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta
lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin
ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä
kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.
Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan
kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias
poika -- kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa -- opasti
minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli
poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän
jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle
ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti
poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani
tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla
vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta
kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla.
Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan
itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään,
jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen
kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat
ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten
muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä,
jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon
peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina
aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen
muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut
harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy
tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada
tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja
haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten
suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät.
Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa
harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku
metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut
mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain
siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta
täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle
puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.

Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle.
Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä
jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa
pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa
astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen.
Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta
venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut
kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä
salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä,
sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja
vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä
tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea
päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten
tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta
oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat
kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten
oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet
paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute
heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena.
Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja
puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle
ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä
kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka
sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan,
että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan
irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti
niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois.
Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet
epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,
joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat.
Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia
puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin
ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan
levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä
yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi
poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli
tahtonut varustaa sen kahdella.

Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha
isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani
tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden
mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä
turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen
kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään
ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan
rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen
lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän
kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä,
että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet,
ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven
meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään
pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea
itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana
saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla
omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne
tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen
poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä!
älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi
useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä
sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta
tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois
tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.

Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan
jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli
painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä,
antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten
tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni
taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää
minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. -- Repolan kirkonkylässä
eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka
luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän
luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi
toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta.
Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin
kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole
kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin
itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän
ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen
alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa
luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin
ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut.
Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa
minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän
niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun
ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi
minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e."
Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä
tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia
vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana
syynä pelättyyn koleraan?" -- "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista",
hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa
heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin
välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli
Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna -- -- -- mutta taitaapa
sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta
ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön
välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin
mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen.
Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä
väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä
torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle,
jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en
niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen
johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä
pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei
ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden
poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en
ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri,
koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan
vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja
tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni.
Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän
ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan
näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt
suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen
salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän
jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin
ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin
erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven.
Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä
hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin,
lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan
ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo
itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota,
mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine
kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä
ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko
ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut
silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa
teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole
mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä.
"Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri
sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.

Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä,
jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti
Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse
itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli
yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa
ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa
asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi
tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän
tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme,
näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin
kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin
lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi
pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä
meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten
pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat
Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia,
tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat
ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka
kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien
suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että
käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina
on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen
kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta
ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan
alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan
ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken
ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden
läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän
rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat
asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.

Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin
se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille
varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että
usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä
haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä
ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta,
että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on
tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista
vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita,
oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei
kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi
vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen
tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla,
jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko
kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.

Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä
uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista
sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus
on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden
parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi
viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit,
joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina
helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan
koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni
kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta
eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi
antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia".
"Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän
teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai
antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä
vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi
valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta
tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori
kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä
useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa
eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä
suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat
matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta
avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee
rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka
täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni
muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen
sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee,
pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna
hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin
samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle
meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka
tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä
itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen
aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan
talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli
huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena
metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä.
Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta
ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei
metso tupakoitse."

Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista
suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo
tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään.
Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin,
toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian
kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi
poistuivat huoneesta.

Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On
kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren
määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä
ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin
tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta
salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä.
Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani.
Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman
sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan
vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka
nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta,
ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa,
joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika,
pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti
vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua
asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä
hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat
seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi
odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä
vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa
on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia
lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon,
kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon,
ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin
tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta
taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu
tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.

Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä.
Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta,
kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven
pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää
heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää
pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen
vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei
edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska
kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti
olisivat. Jos joskus arveltaisiin heillä tästä seikasta olevan hyötyä,
saattaisi sitä helpoimmiten edistää noutamalla heille opettajia
Karjalassa olevista, Ilomantsin ja Liperin kreikkalaissuomalaisista
seurakunnista. Molemmissa näissä seurakunnissa talonpojat hyvin lukevat
sisältä suomalaisia kirjoja ja voisivat suuremmitta vaikeuksitta opettaa
samaa taitoa rajan toisella puolen asuville uskolaisilleen. Paitsi
katkismusta ja muita tärkeimpiä hengellisiä kirjoja, suomalaisia sekä
hartaus- että muunsisällyksisiä kirjoja luullakseni varsin hyvin
voitaisiin kärsiä muissakin kreikanuskoisissa seurakunnissa kuin
Ilomantsissa ja Liperissä. Eipä muuten meidän hartauskirjoituksissa
suureksi osaksi ole paljoa tarjottavaa, sen jokainen varsin hyvin tietää.
Mutta unhotan kokonaan aineeni, joka äsken kosketteli kreikanuskoisten
suomalaisten sisälukua. Tämä tuottaisi, jos sitä jollakin tavalla
voisi edistää, ainakin sen hyödyn, ettei näiden suomalaisten
tarvitsisi kuten tähän asti, monen peninkulman päästä tulla meidän
puolella rajaa asuvan rahvaan luo ottamaan selkoa, minkälaista
ilmaa almanakka osottaa. Joku saattaa epäillä tätä, mutta, muistan
selvästi, miten eräs, heidän ollessaan viime kesänä pitkällisen
poudan vuoksi huolissaan pelloistaan, aivan tosissaan sanoi: "Eikä
oo käytynä Ruotsin puolella tietämässä alnakkaa, minlaisen syksynkään
Jumala antanoo!" Lähimpään Suomen kylään oli sieltä kokonaista
kolme peninkulmaa, kieltämättä melkoinen matka almanakan tiedonantoja
haluavalle. Valitettavasti ei minulla ollut almanakkaa mukanani,
vaikka se olisi monessa paikoin ollut minulle hyvänä suosituksena;
tarkkatuntoisuuteni näet kielsi minua umpimähkään valehtelemasta
Jumalan ilmojen ja säiden suhteen.

Kolmas ja huomattavin virkamies näillä suomalaisilla on ispravnikka,
joka vastaa meidän tuomaria ja voutia. Rajapitäjistä, kuten Repolasta
ja Vuokkiniemestä, hän asuu lähes 30 peninkulman matkan päässä.
Hänkin matkustaa pari kertaa vuodessa piirinsä läpi, ratkaisee
silloin rahvaan riidat ja kantaa veromaksut, jos oikein muistan.
Tilat ovat täällä verotetut miesten luvun mukaan. Kun henkikirja on
toimitettu, se on muistaakseni muuttumattomana voimassa kokonaista
20 vuotta. Henkikirjaa tehtäessä otetaan lukuun kaikki miespuoliset
henkilöt, olkootpa sitten kuinka nuoret tahansa. Näistä tila maksaa
vuosittain kolmattakymmentä ruplaa pankkiseteleitä kustakin. Asia
ei ollenkaan muutu, jos joku heistä kuolee, henkirahat otetaan
hänestä vainajanakin siksi, kunnes uusi henkikirja laaditaan,
ja tämä tapahtuu, kuten äsken mainitsin, aina noin 20 vuoden
kuluttua. Sitävastoin kaikki ne, jotka tällä ajalla syntyvät, ovat
vapaat kaikista veromaksuista ja moni niistä ehtii tulla lähes
20-vuotiaaksi, ennenkuin tarvitsee suorittaa mitään maksuja. Naisista
ei makseta mitään, olkoonpa heitä kuinka monta tahansa. Paraan
ispravnikkansa he sanoivat olleen Suomesta kotoisin. Hän oli ollut
Venäjälle vangiksi joutunut suomalainen upseeri, josta monien
kohtalonvaiheiden jälkeen oli tullut ispravnikka Kemiin. Hänen
aikaansa mainittiin näillä seuduin melkein kuin Saturnuksen aikaa
Latiumissa. Hän näyttääkin olleen merkillinen mies, ja kun kysyin,
oliko hän kääntynyt heidän uskoonsa, kun häntä niin kiittivät,
minulle vastattiin: "Sillä oli molemmatki uskot."

Kaikki virkamiehet muuten elävät matkoillaan talonpojan
kustannuksella. Talonpojan täytyy kyyditä heitä ja heidän seuruettaan,
olkoonpa se kuinka suuri tahansa, ilman että hänelle siitä maksetaan
ropoakaan. Jos vastedes saisin aikaa ja tilaisuutta liikkua
näillä seuduin, menisin ensin ispravnikan luo ja matkustelisin
hänen seurassaan, kun hän lähtisi matkoilleen. Tästä olisi monta
etua, joita minun ei tässä tarvitse lähemmin mainita. Rahvas muuten
lausui hieman tyytymättömyyttään tähän virkamiesten -- lailliseenko
vai laittomaan, sitä en tiedä -- menettelyyn, ja kadehti meidän
rahvaan tässäkin suhteessa edullisempaa asemaa, kun sen näet ei
tarvitse maksutta elättää ja kyyditä herrojaan. Kiitettiin suuresti
meidän herroja, jotka viime rajanjärjestämisessä olivat oleskelleet
heidän luonaan yhdessä heidän herrojen kanssa.

Rahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se
halveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät
lukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat
talonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä
kuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän
meidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa.
Neljästi vuodessa vietetään yleisiä juhlallisuuksia, jotka
kestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävyys on
niissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa
talosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen
kuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu
väkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro
ja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin
juhlallisuuksia kestää. [Varsin kalliiksi se ei kuitenkaan taida käydä
kestitsijälle, koska rahvas tavallisesti paastoaa näiden juhlien
aikana.]

Maanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä
kuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja
riittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla,
ehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi
tai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan
heidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He
näet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin
sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään
jonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa
kuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan
kreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani
ensimäiseen Suomen-puoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä
kantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni
katsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat
ainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän
puolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi:
"Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä
tahansa poikenneeksi opistamme." Hyvän voin valmistamis-taidossa
nämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä
missään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä
on tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä
menestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä
saastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi
näillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä.
Tämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka
meidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä
ole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee
se, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi,
kun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä,
jolloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi
vilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman
vilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen
pian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän
rahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan
liian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen
taloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin
pitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet
lähtee tottumuksesta ikäänkuin ehdottomasti heidän suustaan, ilman
ajatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle
toisen kärsivällisyyden ennenkuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi.
Koska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan
tapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista
henkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin
yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa
talonpojalle sanomatonta vaivaa, ennenkuin hän sen saa tehdyksi.
Olen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä
korvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään
ajatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven
yli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja
ainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin
läpikäydä kaksi laajaa lukua, ennenkuin on valmis lähtemään.
Ensimäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen
tulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä,
ettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona,
ja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen.
Toiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin
on huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja
saattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen
laita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä,
ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse
ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein
tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä
olisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei
poikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa
suomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten
myös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja
yritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.

Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla
yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä
muinaisten permalaisten eli n.s. "bjarmien" jälkeläisiksi, joista aina
on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi
perintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin "Sanan Saattaja Viipurista"
nimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille
kreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta,
jonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan
kauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa
harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa,
Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä
kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen
tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti,
jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai
matkoille Pietariin, Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat
suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa
myyvät. "Hirvenhiihtäjissä" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän
maassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä
kiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä,
vähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.

Näiden suomalaisten puku on yleensä venäläisen rahvaan vaatetuksen
kaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään
punaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja
sitten seuraa järjestyksessä sininen.

Vielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen
kertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi
kirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo
käydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja,
hänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia
on Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet
niistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua
laulamis-vaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja
onkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän
rahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto
lienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät
niiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana
kuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa.
Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä
panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin
perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma
hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi
väkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana
kuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä
liikkuu näillä seuduilla.

Näiden suomalaisten murre on suuresti Savon ja Karjalan murteen
kaltaista. Sen omituisuuksia: _ia_- tai _ea_-pääte muuttuvat usein
_ie_:ksi, esim. _vaikie, sokie, polvieen_, muotojen _vaikia,
sokia, polviaan_ asemesta. _K_ ja _t_ katoavat useasti _s_:n ja
_t_:n jäljestä, kun ne alkavat lyhyen tavuun, esim. _sääsä_ (säässä),
_käse_ (kässe), _matalla_ j.n.e., muotojen _säästä, käske,
matkalla_ asemesta. Karitiivissa äännetään kaksi _t_:tä, kuten
Oulun tienoilla. Datiivia ja ulkoista lokativus-sijaa sekoitetaan
usein, niin että kuulee sanottavan: vetääpi veneensä _maalla_, (ei
_maalle_), aivan kuten Turun-suomessa tapaa saman sijan käyttämisestä
esimerkkejä, joita Turun Viikko Sanomat viime vuosikerroissaan, niin
hyvin suorasanaisessa kielessä kuin runoudessa, uutterasti tarjoavat.
Monikon kolmas persona aktiivi-verbeistä muodostetaan passiivisilla
päätteillä _-aan, -ään_, joka sama seikka esiintyy Savon murteessa
monikon ensimäisessä personassa. Senpä vuoksi sanotaan runossa:
"Vanhat miekkoa _hivotaan_, puraksia _terästetään_"; ja toisessa
kohdassa: "Pirulaiset _piinatahan_, paholaiset _painatahan_" (ei:
_hiovat, terästävät, piinaavat_ j.n.e.). Gottlund oli tavannut
sellaisia muotoja Mateuksen Evankeliumin käännöksessä, josta on
puhuttu hänen "Otavassaan", mutta hän ei ollut tietänyt, miten se oli
selitettävä. Aktiivin _-nut, -nyt_ päätteiset partisipit jättävät
usein pois w:n ja supistavat yhteen ääntiöt, esim. ei _otat_,
ei _itket_ eli _itet_, ei _kosket_ eli _koset_ (ei: _ottanut,
itkenyt, koskenut_); tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan ainoastaan
_ei_-kieltosanan jäljessä.

Jos joku seikka näissä harvoissa muistiinpanoissa olisi väärin,
ei pidä ihmetellä sitä, koska ne kolme lähdettä, joista ne on
ammennettu, nimittäin talonpoikien kertomukset, oma muistini ja
käsityskykyni, varsin helposti saattavat pettää, kuten olen
kokemuksesta havainnut.




Hajanaisia muistiinpanoja.


[Hajanaisia muistiinpanoja Suom. Kirjall. Seuran arkiston tallessa
olevissa papereissa.]

Tiedä ties, muista murus, katto kalus. -- Kyllä kova kenkä jalan
sylkyttää. -- Tuota tähtiä kohten ajatta enisi neljännyksen matkan
ja siitä käännätte tuota toista tähtiä päin, niin sitte löyätte
kylän. -- Ei oo tyhjässä tytyä, ei vajassa varan täyttä. -- Surkee
surma silmin nähen, kuolema käsin piellen. -- Syö susi luetunki
(lampaan), viepi varas mitatunki (kankaan). -- Nimi _Kemi_ sanoista
_Ge mig_, jotka suomalaiset kalastajat sanoivat joen toisella rannalla
asuville ruotsalaisille kalastajille, kun huonon kalaonnen sattuessa
pyysivät (kaloja) näiltä. -- Hullun eväs ensimäiseks, viimeiseksi
viisaan syöään. -- Koivusta ruoan, silmistänsä juoman (kovan
vanhemman lapset). Pää poikki hakataan, sisälmykset ulos otetaan,
vielä sittekin palvelee kuningasta ja ruunuu, piispaa ja teiniä,
kenraalia ja kemeiniä? -- Pellava. -- Koivun oksa konnan palkka,
nuora pettäjän perintö. -- Karhunajo sopiva keino saada toinen
hengiltä. -- Karanneita vankeja, jotka uhkasivat murhapoltolla.
-- Polttoa varkaiden piiloittajatkin. -- Nimismies varkaiden
johtajana. Toholahdessa seinäkellossa seuraava kirjoitus: "Kello
lyö, ijankaikkisuus lähenee, mitäs sanot ihminen, oletko valmis?"
Tavo, tavo, kultaseppä (Kuopion lähellä portinaukaisijalta).
Laskoksia repun kannessa ja suuremmissa taskuissa. -- Pisavuori
runoissa, Kypäräisen vuori Pisan läheisyydessä. -- Taneli Sirviö
Nurmeksen Haapajärvellä ja Olli Kilpeläinen Nurmeksen Ylikylässä
runolaulajia. -- Hämäläinen esim. ei koskaan muista säätyhenkilöiden
nimiä. Pietari Viiliäinen Saramojärveltä, sotavaunujen piirustuksen
Keisari Aleksanterille, saanut siitä 500:n ruplan suuruisen palkkion.
Hänellä oli nyt viiden pitäjän valtakirjat, jotta hommaisi Oululle
vapaamarkkinain oikeudet kolmeksi viikoksi kunakin syksynä. Sen
vuoksi aikeissa matkustaa Ruotsiin ja Pietariin. Vaskimalmia
Kaarle XIII:nnelle. Käsitys Antikristuksesta, joka muka on ottava
hengiltä jokaisen, joka ei kiellä Kristusta. Merkurius tähti, jonka
luultiin Amerikassa menneen aurinkoon ja vasta Afrikassa tulleen
siitä ulos, on tuottanut rahvaalle paljon puheenaihetta. Syynä
edellisen talven lauhkeaan ilmaan kaukana meressä oleva kallio,
joka on syttynyt palamaan. -- Huhu, että Puolassa ja Virossa kansa
muka on kuollut sukupuuttoon, on viekoitellut useat pohjoisemmilla
seuduilla myymään talonsa ja lähtemään sinnepäin matkaamaan. --
Niittysuolaheinä hätäleivän ainesta. Kanttori Matti Saxbergilla
Keuruulla Helleenin kautta saatuja runoja. -- _Ihoankuiveluhtuu_ --
jyvät _näivehtyy_, kun halla panoo.

       *       *       *       *       *

36 kill[inkiä] Hanhussa ruuasta. -- 18 kill. soudusta sieltä Honkoon
Huopiolahdelle. -- 12 kill. soudusta Vilppulasta Melaseen. --
16 kill. Puttolassa ruuasta. -- 2 rupl. V[irzén'i]lle Nenoisissa
kyytirahoiksi. -- 12 kill. soudusta Laukaan kirkolta Taipaleeseen.
-- 24 kill. Kutamaisen autiossa (l. Hintikassa) ruuasta, -- 13
rupl. V:lle Rautalammin pappilassa, -- 2 riksiä. 8 kill, samalle
Tampereella tupakasta y.m:sta. -- 3 riksiä 16 kill, samalle
Kuopiossa samasta. -- 4 riksiä 32 kill. Törngrenille Kuopiossa
samoin. -- 5 rupl. V:lle Kuopiossa. 20 kop. T:lle Riistavedellä. --
20 kop. samalle Palomäessä. -- 18 kill. soutu Ylikylästä Vickmanin
luo. -- 6 riksiä pelivoittoa siirretty Vickmanin maksettavaksi. --
2 riksiä samoin T:n maksettavaksi. -- 6 rup. 20 kop., jotka Venell
siirsi V:lle tai T:lle. -- Joutovaarassa 1 rupl. 18 kop. ruuasta
y.m:sta. -- Murtomäessä T:lle 40 kop. -- Iisalmessa samalle 3
pankkoriksiä.

24 kill. Bergrothilla -- 16 kill. Schildtillä -- 36 kil. Rautalammilla
-- 24 kill. Hagelinilla -- 50 kop. Riistavedellä (sauna) -- 24 kill.
Juvankoskella -- 18 kill. Säyneisissä -- 18 kill. Venellillä --
2 riksiä Vickmanilla -- 36 kill. Roosilla Kajaanissa -- 24 kill.
Iisalmessa.






NELJÄS MATKA v. 1833.




MATKAMUISTELMIA.


[Tämän Kalevalan kokoonpanoon nähden epäilemättä tärkeimmän
runonkeruumatkan L. alkoi 9 p:nä ja lopetti 28 p:nä syyskuuta
kulkien Kajaanista ensin tavallista vesitietä Suomussalmen kirkolle
ja sieltä Vuokin, Hyryn ja Viiangin kautta Kivijärveen, ensimäiseen
rajantakaiseen karjalaiseen kylään. Käytyänsä Vuonnisessa ja
Vuokkiniemessä L. palasi Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja
Kuhmon kautta kotiin. -- Tähän suomennetut "matkamuistelmansa" L. on
marrask. 18 p:nä samana syksynä lähettänyt ystävänsä, silloisen
dosentti Runebergin lehteen "Helsingfors Morgonbladiin", jossa ne
julkaistiin seuraavana vuonna, n:oissa 54, 56-60. Suomennosta on
paikoin täydennetty L:n käsikirjoituksesta, joka on, kuten eräät
samaa matkaa koskevat L:n kirjekonseptitkin, jotka tässä julkaistaan
suomennettuina, Suom. Kirjall. Seuran arkistossa.]

Toivoen että sinua ja kenties osaa "Morgonblad'in" lukijoista
huvittaisi saada tietoja tästä Suomen rajaseudusta, lähetän sinulle
nämä matkamuistelmat, jotka syntyivät viime syyskuulla laajan
tarkastusmatkan kuluessa, jonka silloin tein tässä läänissä.

Kruununvouti Vickmannin seurassa läksin illalla 9 p:nä syyskuuta
Paltamosta ensin poikki Oulujärven [koillis]osan Kiehimänsuun
kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenis jatkettiin matkaa
koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja
Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta
se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja
pitkälliseksi. Yleensä tähän vuodenaikaan ei voi kulkea enempää
päivässä kuin 3-4 peninkulmaa, ja silloinkin täytyy varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan olla liikkeellä. Jätän tahallani mainitsematta näiden
koskien nimet, sillä luullakseni ei ketään erityisesti huvittaisi
kuulla lueteltavan muutamia tusinoita nimiä. Monet niistä ovat sekä
vuolaat että pitkät, toiset taas heikommat ja lyhyemmät. Joka vuosi
tapahtuu vahinkoja tervaveneille, jotka laskevat niitä alas, eikä tämä
ole kummallista, jos ottaa huomioon, että useimmissa näistä koskista
on vaan yksi ainoa kaita ura venettä varten. Tämäkin ura on monessa
kohdin niin mutkainen, että perämiehen sangen usein täytyy kääntää
vene kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, johon se juuri on kulkenut,
jos mielii estää venettä särkymästä kiviin. Niillä koskilla, joita
pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden
varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen
koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen.
Tällaisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä
yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla
varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle,
joissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo
kosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko
ruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja
korvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin
näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas
laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia
määräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä
koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten,
kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän
harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin
vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe
muuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta
virrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan,
jopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin
koskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat
tämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset.
Kuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien
täytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta
koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä,
saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. Juuri kulkiessamme
virtaa ylöspäin kohtasimme Iikosken alapuolella Ristijärven kirkon
kohdalla tervaveneen, joka vähää ennen koskea laskiessaan oli särkynyt
kiveen. Tervatynnyrit uiskentelivat jo matkan päässä vastaamme virran
mukana; niiden keveys näet kaikeksi onneksi estää niitä uppoamasta.
Venäjän puolella sijaitsevan Vuokkiniemen pitäjän suomalaiset ottavat
harvoin laskumiestä mukaansa, ja kuitenkin heitä, etenkin syksyisin,
sadoittain kulkee lastatuin venein näitä koskia alas. Muistin
helpoittamiseksi he ovat koettaneet tavallisten runosäkeiden
muodossa mainita kunkin kosken laadun. Hyrynsalmen kirkon kohdalla
olevasta Siitti-koskesta sanotaan: Siitti on niskalta siliä, vaan on
alla ampiaiset, (kiviä verrataan ampiaisiin). Muutamista muista
koskista sanotaan: _Auta Jumala Junkkosessa, katso Kalliokosessa,
itse lasen Leppikosen_. -- Kerrotaan kuitenkin, että Jumalan apu
Leppikoskessakin joskus on ollut tarpeen.

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on
tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin
suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan
osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa
lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla
kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin
saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimäinen että ylin
niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa
pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin
monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista
kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan
paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan
tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin
tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: "No,
veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että
minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui nyt
mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin
kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.

Matkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun
matkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka
oli noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien
mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien
kantoa ja lukusia) Vuohissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes
kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin
vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit
kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin
suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville
talonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.
Kinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla
ei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun
seurakuntaani.

Vaikeaa on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten
sananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri,
saatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut
koolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut,
olen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse
lukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa
kansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja
kysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin
monta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennenkuin muutamat
ovat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään
näyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri
paikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että
sananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä
kuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin.
Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä
esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos
se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa
tästä muutamia esimerkkejä: _pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla
vikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki;
leikki siansa, koira kotonsa; opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä
laiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta;
ei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä
tähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin
hyvä, ettei parempata_, y.m. -- Jos ryhtyy parantelemaan näitä
sananlaskuja, lisäämällä finiitti-verbin, kuten esim.: pitkä yö
kylässä _on_, kyllä vanhalla vikoja _on_, ei _siitä_ savu _nouse_,
joss' ei tulta _ole_, köyhä _saa_ sammakolta sahtia, oravalta olutta,
ei saunasta kastumatta _päästä_, _ei saa_ päältä tähteitä _tehdä_,
j.n.e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.

Jokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen
mittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita.
Suomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin
oivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka
sangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsisin tässä useita,
joita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi
yhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies
lohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: _en minä korkialta
kaadu, luudan päältä lattialle_. Kuviteltakoon tuollaista kovaosaista
makaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää,
ettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia
siitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: _silloin on
mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa,
kun on toisen hartioissa_. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan:
_silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa_. -- _Äiä on työtä
orjuudessa, isännyydessä enempi_; samoin: _jolla on kello kaulassa,
sen on pää painossa_ -- näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on
kysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään
pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna
niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: _yksin
pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella_. -- _Vaski kulta vaivasella,
tina köyhällä hopia_, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa,
ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. -- _Suopi miehen
vertaseksi, poikansa paremmaksiki_. -- Yleishyödyllisesti sanotaan:
_soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni_.
Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava
köyhälle: _sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös
mene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle_.
Sananlasku: _päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa_ palauttaa mieleen
parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää
epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden
syy, sanotaan: _ei yksi kivi jauha_. -- _On sitä naidessa eloa,
humalassa rikkautta_, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa
tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä,
joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle
kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: _ei saa siltoa
sanoista, puita siihen tarvitahan_. Ihmisten keskinäisestä
avuntarpeesta sanotaan: _ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin
rikasta jottei apua tarvitse_. Liiallista kiitosta tai moitetta
keskeytetään usein sananlaskulla: _ei kenkään niin hyvä, kun
kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan_.

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi:
Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut
kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä
saattanee ollaki, sillä sanotaanki _noista viisas virren laulo,
tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista_.

Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja.
Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki,
tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on
puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria
tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään
sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen
muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi
vanhan sananlaskun: _seppä syöpi selvän leivän, takoja palan
paraimman_, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat,
virkkaa: _seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä_, tai joku
muu hänen vastustajistaan sanoo: _seppä syöpi sammakonki, kun ei saa
sianlihoa_. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan
yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai
totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen
sananlaskujen joukkoon.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä,
jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman
päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen,
joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi
kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne
yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan
ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä.
Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun
yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa
saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin,
jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt
viinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta
katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että
palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet
Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten
pitämättä lupaustaan.

Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli
palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi
innokkaasti toivoi.

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli
tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin
levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun
tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten
yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan
ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea
Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna
jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli
hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä
Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä.
Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä
tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene
tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2
peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä
jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen
kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu
lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden
kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä
taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet
virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta
Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota
näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat
veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen
virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen
seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia
(nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan
kuin itse suolla.

Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena
tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa,
voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan
yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin
lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin
hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin
kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä,
miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla
tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon.
Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat
pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin
tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa
voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden
piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon,
vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa
vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa
välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy
päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle
lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta
ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä
tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa,
vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen
miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen
tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti
hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen
aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa
tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia
loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko
olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas
vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai
unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista
lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa;
mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen
peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa
taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja
oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,
jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin
palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin
hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen
sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi
sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin
häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua
laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään.
Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä
meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä
eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en
mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme
kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään
Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon,
jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja
toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli
joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan.
Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen;
heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti,
piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin
ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään,
tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset,
suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden
kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi
olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat
ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin
sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana
vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat
joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän
tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan
toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä
Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin
hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin;
niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai
hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin
repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.

Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan
voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty
toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista
yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa,
jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat
maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme
kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden
omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä,
joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin
miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin
kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset
kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään
Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan.
Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan
voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa,
että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin
100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin
vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen,
raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen
Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.

Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki
äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa
kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin
häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi
vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli
palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja.
Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen,
nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä
taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä
Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut
Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja
sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän
palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka
isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi
leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.
Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en
malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään
ja kosintaansa.

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna
kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran
"Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]

Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät
runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6
vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin
kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja
nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo,
jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai
rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen
toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:

    Mieleni minun tekisi
    saaha nuorta miniätä
    pojalleni puolisoa,

jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:

    Minun on piika pikkarainen,
    matalainen mamman alku.

Kosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi
tästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi,
pelästymättä vastahakoisuudesta:

    En saa parkin survojaksi,
    enkä pehkun pieksijäksi,
    veisin vehnätaikinalle,
    paksun leivän paltahille,
    ruuille rukihisille.                         5

Kettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti,
puolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja
pieni. Hän lisäsi:

    Joka korttelin kohottais,
    vaaksan varrelle lisäisi,
    pitentäisi piikoani,
    sille saan salpoaisin,
    tunkisin tuhannet markat.                    5

Kosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät
talosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä
muualla.

Samoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään
runoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten.
Niinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:

    Ku on laulun laatinunna,
    virren pienen veisannunna?
    Tuo kettu kepiä poika
    lyhyt tukka, lysti poika,
    matkatessa maaselällä                        5
    pimiällä pilvisäällä,
    saetilmalla isolla.

Vielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa
runomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:

    Maria mahoksi jääpi,
    murehille Ruotsin muori,
    minun mentyä manalle,
    matattua näiltä mailta.

Sama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä
Tsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt
venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat,
niin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin
toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen
kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien
esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja
täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden.
Muuan sanoi hänestä puheen ollen: "Onnistuupa toisinaan hyvinkin
Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin." Sitten
hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän
moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti
huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta
yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset
usein jäisivät naimatta.

Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä
peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5
taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin
aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita
hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin
pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä,
etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se
ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,
sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen
ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta
hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni
muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa
kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on
tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli,
että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin
myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että
edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi
muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen
paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli
pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen
merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän
rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi
ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän
väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan
kuolinpaikkaan.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi
heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn
ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua
varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä
kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna
sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi
vuodenajoiksi.

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden
peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse
Yläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli
15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää,
että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin
näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen
runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja
tehtiin naurettavaksi. "Ettekö huomannut, että nainen suuttui
ja läksi ulos?" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan
ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun
ja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut
minulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut
suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin
vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse
alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja
Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa
erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä
muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi,
että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä
minun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on
ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia
kohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että
usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20
kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan
viitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi
jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle "rossaa"
(kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka
sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan
malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman
veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme
neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä
vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun
täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen
satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän
lakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin
pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna
sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin
puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,
niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen
muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,
ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus
siihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan.
Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä
saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh.
Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren
niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet.
Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika
jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi,
niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos
morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella
karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih
karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. -- Olen
tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen
tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä
ja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä
sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä
korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt,
hän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi,
nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.
Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti
sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä
sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua
niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.

Tämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään
ja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin,
ylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten
pariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei
olisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen
keräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä
monta huomiota.

Minua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan
taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla.
Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita
varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä
tai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?)
mutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan,
Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään
toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa
tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä
korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita
kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha
äitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta
Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta
emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta
päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär
Tsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan
oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin
puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu
Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein
poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto
pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että
minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.
Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen
ja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen.
Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella
laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän
luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin
ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani
sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon
kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän
suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin
sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita
runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan
luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka
etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen
muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää
osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista
mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita
ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut
jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä
tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki
Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten
järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.

Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.
Isäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia
runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta
sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen
herraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin,
muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden
Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt
oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan,
hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä,
kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä
vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan
hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää
häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin
kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen
oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada
kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän
väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. "Ota vahva keppi mukaasi",
hän sanoi, "sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan."
Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen
riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen,
kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä
kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että
hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja
niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,
käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista
asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän
laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,
jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta
puolukkojen syömisestä -- viimeksi tässä talossa -- vuolettuneet
niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle
rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan
siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin
aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta.
Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku
tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin
siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.

Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään
vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa
alettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin,
joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään
Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline
vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita
ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla
oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen
molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.

Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja
rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,
kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen:
"syö, syö kaikki", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos
jotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5
vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti
pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. -- Vuonnisesta on
pelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi
peninkulmaksi eli 40 virstaksi.

Tässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan,
sillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella
käytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti
vanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta
joita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen
neljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan
uudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset,
kahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan
lähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa
asuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen
laskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella
asuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se
tavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän
aina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä
oli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta
oli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan
mainitsemista.

Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä
suostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka
on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi
riksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle
pantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut
sitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut
sitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä;
toisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita.
Emäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa
metsäistä saarta ja virkkoi: "Tuonne teidän vastedes pitää tulla
meitä tervehtimään." Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa,
ja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan
heidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti
minulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana
kesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne.
Muuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat
hallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan
tapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta.
Monissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä,
ja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten
Savossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. -- Kuljettuamme kahden
peninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen
heidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä
vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi
peninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia
voinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti
edellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina
tavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään
etsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein
kauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman
soutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa.
Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä
pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka
kuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan
veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja
matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme
yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa,
että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten
hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt
hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi
kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään
iltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan.
Luultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle
oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei
ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin
myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin
Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka
olin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä
seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri
heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan
kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa
paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan
koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä
olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka
minulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet:
1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5.
Tulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi
kuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka
alkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat "Naimakansan
virsistä" ja "Runokokous Väinämöisestä" nimisestä kokoelmasta otetut
runot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]

    Lenti kokko koilta ilman,
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli;
    katselekse, kääntelekse,                     5
    liitelekse, loatelekse,
    liiti miesten linnan päälle,
    nokalla kolistelevi;
    miesten linna rautakatto,
    ei siihen sisälle päässyt.                  10
      Lenti kokko koilta ilman,
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli;
    katselekse, kääntelekse,                    15
    liitelekse, laatelekse,
    liiti naisten linnan päälle;
    naisten linna vaskikatto,
    ei siihen sisälle päässyt.
      Lenti kokko koilta ilman,                 20
    yltä ilman, alta taivon,
    siipi taivoa siveli,
    koprat merta kuopraeli;
    katselekse, kääntelekse.
    liitelekse, laatelekse,                     25
    liiti noitten linnan päälle,
    nokalla kolisteleepi;
    neitien linna liinakatto,
    jo siihen sisälle pääsi,
    liiti linnan ikkunalle,                     30
    seinälle selinäsulka,
    satasulka salvamalle.
    Katso parvesta parahan,
    tukkapäistä turpehimman,
    somahimman sormuskäistä.                    35
      Ken on hienoin höyheniltä,
    kenpä sulilta sulovin,
    senpä kokko kopristavi,
    kynsi pitkä piirrältävi,
    jok' on kaunis kasvannolta,                 40
    sekä varrelta valittu.
      "Jo sanoin tämän sykysyn,
    keskutin tämän kevään,
    salvatessa piilopirtin,
    pielet piiloikkunaisen,                     45
    missä neittä piiletellä,
    päätä kassa kasvatella:
    pah' on neitonen salata,
    hivus pitkä piiletellä,
    helpompi hepo salata,                       50
    sorajouhi suojualla."
      "Ja mistä tiesit teltamoinen,
    kuulit kultani omena,
    tämän neion syntyväksi,
    impyen yleneväksi?"                         55
    "Siitä tiesin teltamoinen,
    kuulin kultani omena:
    noki nousi nuorasesta,
    savu paksusta pakeni,
    neion kuulusta koista.                      60
    Aion ammo aamusilla
    mäkähti kevätkaritsa
    aika vihkon antajoa."

Tämä oli siis alkuvirsi. Kotka tarkoittaa joko puhemiestä tai itse
sulhasta, joka tähystelee pitkähöyhenisintä pikkulintua (morsianta)
ja iskee kiinni siihen. Viimeiset säkeet ovat puhemiehen tai
sulhasen.

Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka
tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea
halkopino lakoaisi maahan:

    Mi on mäiskinä mäellä,
    mi kumu kujaisten suissa?
    Luulin tuulen tuulleheksi,
    pinon pystyn viereväksi,
    someren karehtivaksi.                        5
    Eipä tuuli tuullutkana,
    pino pysty vierrytkänä,
    someret karehtinunna;
    vävyni väki tulevi,
    väki tuleva tukulla,                        10
    saoin kaksin kääntelevä.

Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät
huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin
kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja
tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan
kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.
Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se
peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja
kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa
helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella
vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja
pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi
alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:

    Kylän naiset kyyhkyläiset!
    tuokaa tulta tuohisella,
    vahasella valkeata,
    tempoote tervaksilla;
    tuli on tuohinen rämäkkä,                    5
    savu musta tervaksinen,
    mustuttaa vävyni silmät.
      Kylän naiset kyyhkyläiset!
    tuokaa tulta kynttilällä,
    vahasella valkeata,                         10
    näkisin vävyni silmät,
    sinisetkö vai punaiset,
    vai on vaatevalkeuiset.
    Ei siniset, ei punaiset,
    eikä vaatevalkeuiset,                       15
    meren vaahen on valkeuiset,
    meren ruo'on ruskeuiset,
    meren kaislan kauneuiset.

Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden
virren, ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta
lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee
ensin sulhasta seuraavasti:

    Mit' istut isosen poika,
    veljes vanhin valvastelet?
    Et istu ison hyvyyttä
    et emännän armautta,
    etkä pirtin valkeutta;                       5
    istut impien hyvyyttä,
    kanamarjan kauneutta,
    valvattisi valkeutta.
      Sulho viljon veljyeni!
    vuotit viikon, vuota vielä,                 10
    ei oo valmis valvattisi,
    valmis valvateltavasi,
    suorinut ikisopusi;
    puol' on päätä palmikoittu,
    puoli palmikoitsematta.                     15
      Sulho viljon veljyeni!
    vuotit viikon, vuota vielä;
    vast' on helma hiemotettu,
    puoli hiemoteltavana.
      Sulho viljon veljyeni!                    20
    vuotit viikon, vuota vielä;
    vast' on jalka kengitetty,
    toinen kengitettävänä.
      Sulho viljon veljyeni!
    vuotit viikon, vuota vielä;                 25
    vast' on käsi kinnastettu,
    toinen kinnastettavana.

Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on
valmis, ja anoppi sanoo:

      Sulho viljon veljyeni!
    jo on valmis valvattisi,
    valmis valvateltavasi,                      30
    suorinut ikisopusi.

Ja sitten hän sanoo tyttärelleen, morsiamelle:

      Mene myöten myöty neiti,
    kanssa kaupattu kananen,
    kun olit rakas rahalle,
    käpäs kättä antamahan,                      35
    kievas kihlan otantahan.
    Etpä äiän nuori neiti
    yli pääsi ymmärtänyt,
    kun lait kautun kaupan;
    Etpä kuuksi lähtenytkä,                     40
    puoleksi poikeltanutka,
    jo etkä päiväksi käennyt.
    Jopa läksit viikommaksi,
    polveksi on pois erisit,
    ijäksi ison koista,                         45
    ik' on kaikki itkeminen,
    vuosi voikerehtaminen,
    kun läksit isän koista,
    oman emosi elolta,
    kantajasi kartanosta.                       50
      Toivoit kuuksi lähteväsi,
    puoleksi poikeltavasi,
    päiväksi käkeäväsi.
    elinajaksi emosi.
      Aselt' on piha pitempi,                   55
    kynnys hirttä korkeampi,
    silta lautoa leveempi,
    kerran toisen kertoessa.

On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka
mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan
syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:

    "Noinpa tiesin, noinpa luulin,
    arvelin ikäni kaiken,
    noinpa polonen pakisin:
    Et sä neito ollekkana
    oman vanhemman varoissa,                     5
    kantajasi kainaloissa;
    äskenpä olisit neito
    luot' emosi lähtiessä,
    mieholahan mennessäsi,
    jalka toinen kynnyksellä,                   10
    toinen korjassa kosian;
    oisit päätäsi pitempi,
    korvallista korkeampi.
      Jo nyt on lähtöni lähemmä,
    toivoni toeksi saanut,                      15
    jalka toinen kynnyksellä,
    toinen korjassa kosian.
    Emp' ilolla lähtenekkää,
    enkä riemulla erinne,
    tästä kullasta koista,                      20
    iän nuoren istumasta.
    Lähen hoikka huolissani,
    ikävissäni eriän,
    syksyisen yön sylihin,
    keväisen kierän päälle,                     25
    jott'ei jälki jäällä tunnu,
    jalan isku iljangolla,
    hangella hamosen toimi;
    eikä äiti ääntä kuule,
    eikä iso itkuani.                           30
      Ja mitä liekkään mieli naisten,
    mieli muien morsianten?
    Niin on mieli miekkosien,
    kun keväinen päivän nousu.
    Minun on mieleni polosen,                   35
    kun on myötävän hevosen,
    tahi tamman kaupittavan,
    tahi ostetun orihin.
    Niin on mieleni polosen,
    kun syksynen yö pimeä,                      40
    talvinen on päivä musta."

Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan sanoen:

    Niin sano emo tytölle,
    lausu vanha lapsellensa;
    "Elä o'o neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;                      45
    sait miehen mitä paraimman,
    uroita uhkeimman.
      Sait miehen metsän käviän,
    uron korven kolkuttajan,
    ei sen koirat koissa maata,                 50
    pennut pehkussa levätä.
    Kolmatsi tänä keväänä
    noussut nuotiotulelta,
    havannut havusialta;
    kolmatsi tänä keväänä                       55
    havu pään on harjaillut,
    varpa vartalon sukaillut."
      El' oo neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;
    ompa meiän sulhollamme                      60
    sata sarven kantajata,
    tuhat tuojata utaren.
    Ompa meiän sulhollamme
    purnonen joka purolla,
    aumanen joka aholla,                        65
    lepikköiset leipämaana,
    vesakkoiset vehnämaina,
    kaikki rauniot rahana,
    kivet pienet penninkinä,
    telat on täynnä tynnyriä,                   70
    tynnyrit olutta täynnä.
      Ja elä oo neiti milläkänä,
    emon tuoma tuollakana;
    ompa meiän sulhollamme
    pyyhyöt pyräjämässä,                        75
    vempeleellä vieremässä,
    kuusi kullaista käkeä
    lekkumassa länkilöillä,
    rahkehella laulamassa.

Sitten äiti jatkaa yhä puhuen tyttärelleen:

      Vielä neuvon neitoani,                    80
    orpolasta opastan:
    Morsian sisarueni,
    kapolehti kantamani;
    kuulestamma kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen.                      85
    Tulet toisehen talohon,
    pereheseen vierahaseen,
    toisehen emän alahan;
    toisin toisessa talossa,
    toisessa emän alassa,                       90
    muiten muissa vierahissa,
    ei niinkun emon koissa,
    oman vanhemman varassa.
    Jos talo epätapanen,
    talo tapoja kysyvi;                         95
    Jos mies epäpätönen,
    mies on mieltä koittelevi.
      Kuule neiti kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen.
    Jos ukko susi supussa,                     100
    akka karhu karsinassa,
    sama armo antaminen,
    alemma kumartaminen,
    kun ennen emon koissa,
    vanhemmallesi omalle;                      105
    kytypä kyinä kynnyksellä,
    nato nakloina ovella,
    sama arvo antaminen,
    alemma kumartaminen,
    kun ennen emon koissa,                     110
    veljellesi vanhemmalle,
    sisarellesi omalle.
      Kuule neiti kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen;
    nisät nuoret notkuttele,                   115
    kaula pesty kaarruttele,
    niinkun tuores tuomen latva,
    vasta kasvava kataja.
      Kuule vielä kun sanelen,
    vaimo vanha lausuelen;                     120
    elä suihka sutsunatta,
    eläkä räämä rätsinättä,
    elä kengättä kehäjä.
      Pese penkit illoin, aamuin,
    pöyät keskipäivälläki,                     125
    lattia joka pyhäksi.
      Piä lusikat luvussa,
    astiasi arvelussa,
    jott'ei kasit kanneltaisi,
    linnut liiat peiteltäisi;                  130
    pyhät on pihlajat pihalla,
    pyhät oksat pihlajassa,
    marjaiset sitäin pyhemmät.

Tulovirsi alkaa näillä sanoilla:

    Kylä vuotti uutta kuuta,
    miero nuorta morsianta,
    telat tervaista venettä,
    minä vuotin poikoani,
    poikoani, miniöäni.                          5

Erityisiä selityksiä mainitut kaksi runoa eivät kaivanne. Olen aina
hyvin halukkaasti niitä kokoellut ja luulen niiden antavan meille
useita tietoja esi-isiemme koti-elämästä ja monesta muusta seikasta,
joita nyt olisi vaikea saada selville. Jätän koskettelematta niiden
omaa runollista arvoa. Vanhojen runojen sekä niiden tietojen
avulla, jotka itse kieli tarjoaa, pitäisi monen seikan selvitä. Kieli
esim. osottaa, että suomalaisilla, heidän muodostaessaan yhden
ainoan heimon, oli käsitys yhdestä Jumalasta, ja tämä nimi on sen
tähden yhteinen nyt hajalla olevilla suomensukuisilla heimoilla.
Monijumalaisuus on varmaankin myöhemmin syntynyt; sillä muuten eri
heimoilla ei olisi eri jumaluusolentojen nimiä, kuten asian laita
kuitenkin näyttää olevan. En sentään luule suomalaisten olleen
monijumalaisuuden tunnustajia; päinvastoin lienee liika aikaista
tehdä pitkiä luetteloita jumalista, joita he muka ovat palvelleet.
Ne nimet, joita suomalaisten luullaan jumalallisella kunnioituksella
palvelleen, tarkoittavat, minun tietääkseni mytologisia
henkilöitä, mitkä arvoltaan olivat kreikkalaisten puolijumalien tai
kristinuskon enkelien ja pyhimysten veroisia. Mutta sillä, että
jumalallista voimaa omistetaan muutamille henkilöille suuremmassa
määrin, ei jumaluuden yhteyttä kielletä. Vai lakkaako aurinko
olemasta yksi siltä, että se kuvastuu järveen, ja selvemmin tyyneen
kuin myrskyn myllertämään veteen? -- Lisäksi saa kieltä tutkimalla
sen tiedon, että suomalaiset jo ennen jakautumistaan eri heimoihin,
harjoittivat karjanhoitoa, kalastusta ja raudan valmistusta, kuin
myös osaksi maanviljelystä. Näitä elinkeinoja osottavat sanat ovat
suureksi osaksi yhteisiä eri heimoilla, ainakin Suomessa ja sen
rajoilla asuvilla. Sitä vastoin he vasta hajaannuttuaan näyttävät
oppineen täydellisempää kehruu- ja kutomataitoa, sillä näitä toimia
vastaavat eri seuduilla erilaiset tehtävien ja työaseiden nimet
(_pirta, kaide; sarka, verka; levet, kielamusta; suppula, syöstäin
eli syöstävä; palttina, liina_, j.n.e). Millaisia vaatteita
suomalaiset alkujaan ovat käyttäneet ja mitkä sittemmin kunkin heimon
erityisen kehityskannan johdosta ovat tulleet käytäntöön, saattaisi
myös osaksi tulla selville. Lisäksi, mitä eläimiä, kaloja, lintuja,
kasveja, j.n.e. oli siinä maassa, joka oli heidän alkuperäinen
asuinpaikkansa; sillä voipa olettaa, että he säilyttivät nämä
nimet samoihin esineisiin kuuluvina missä hajautumisensa jälkeen
tapasivat ne muuttumattomina; mutta niille esineille ja asioille,
joita eivät ennestään tunteneet, heidän täytyi keksiä uudet nimet.
Puut, joita ei tavata Suomen pohjoisseuduissa, mutta joiden nimi
on yleinen, kuten esim. omenapuu, tammi, pähkinäpuu, samoiten
eläimet, joita ei ole missään maassamme, kuten esim. tarvas, otava
y.m. välttämättömästi viittaavat alkuperäiseen asuinmaahan, joissa
suomalaiset ovat tunteneet noiden nimitysten esineet ja josta ovat
perintönä tuoneet ainoastaan nimet. Monet kukat, kuten esim. horsma
(epilob. angustif.), joilla on yhteinen nimi koko maassa, lienevät
todenmukaisesti olleet suomalaisille tuttuja ennen hajaantumista.
Toisia sitä vastoin, joilla nyt on eri nimet, vaikka niistä onkin
joltinenkin hyöty taloudessa, luultavasti on vasta myöhemmin tavattu.

[Tästä lauseesta loppuun otettu L:n käsikirjoituksesta.] Vakaumukseni
että tutustumalla eri suomalaisten heimojen murteisiin saataisiin
tietoja monista nykyään tutkimattomista seikoista, olen täten lausunut.
Varmasti tämä tutkimus suuressa määrin edistyisi, jos kustakin heimosta
otettaisiin pari tai kolme nuorukaista, joille jossakin meidän
oppikoulussa valmistettaisiin tieteellinen kasvatus. (Matkustajalla,
joka ryhtyy näihin tutkimuksiin, on liian avara ala, voidakseen
menetellä tarkasti). Nämä nuorukaiset saattaisivat sitten ilmaista,
mitä heiltä kysymyksessä olevista asioista tahdottaisiin tietää.

Jätän nyt nämä mietteet, tai miksi niitä sanottaneen, samoin myös
Vuokkiniemen laulajat. Vuokkiniemestä tulin taas Tsenaniemeen.
Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut
noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa
henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, hän tarjosi
hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoomuksensa;
säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen
selkään. Minun tuli sääli tuota eläin parkaa, sillä nuora vedettiin
hyvin kireälle sen ruumiin ympärille, jotta säkki olisi pysynyt
paikoillaan. Varmaankin tämä satula oli hyvin epämukava hevoselle,
mutta ehkä sentään vähemmin epämukava kuin mitä luulisi. Teen
tämän johtopäätöksen siitä, etteivät talonpojat, jotka tavallisesti
pitävät hevosestaan ja varsin tarkasti tietävät, mikä on sille
terveellistä, mikä epäterveellistä, käyttäisi sellaisia satuloita,
joista hevoset jollakin tavoin kärsivät. Koska nyt oli ilta ja pimeä,
poikkesimme yömajaan 1/2:n peninkulman päässä Tsenaniemestä. Sen
talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan
uutisasutuksena viljeltäväkseen. Koko talon sisustus oli kuitenkin
sellainen kuin muilla näiden seutujen suomalaisilla, ja talon tavat
olivat vallan samat kuin muualla täällä. Hänen tyttärensäkkin olivat
puetut maan tavoin. Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin
liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme
perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa.
Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui
viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin
tosin aikonut ensin käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan
päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja
Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin
lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen.
-- Voi, jota muualla olin syönyt, ei edes vivahtanut tuoreeseen
voihin. Omituiselta minusta sen tähden tuntui, kun täällä sain syödä
mitä parasta voita. Kysyin syytä siihen, ja minulle sanottiin sen
johtuvan suoloista. (Venäjän suomalaiset ostavat suolansa Kemistä, ja
se on hyvin likaista, minkä vuoksi voikin saa likaisen värin. Mutta
rajakyläläiset saavat välistä Suomen puolelta parempia suoloja,
kuten nyt esim. täällä oli tapahtunut. Tässä näet on vallan lähellä
suomalainen kylä, jopa vaan muutaman askeleen päässä.) Täältä läksin
Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Muuan tyttö,
joka sieltä yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli
opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli
maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa
kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla
erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää
käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet
olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea
ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli
kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei
niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin
hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa
poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana
ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,
huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet
sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo,
joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä
vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta
varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin
täältä Juortanalle Suomen puolelle. Vanha Trohkimon isäntä tuli
oppaakseni ja näytti minulle matkalla lähteen, nimeltä Kultakallio.
Se oli vähän matkan päässä polulta suon laidassa, josta Trohkimon
kertomuksen mukaan vettä virtaa kahdelle eri taholle. Tämä lähde
oli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt
olevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä
merkillisempänä, kun on ottanut sen teokseensa "Mythol. Fennica".
Ainoa, minkä oppaani siitä tiesi oli, ettei se koskaan jäädy ja
että se aina sulattaa ympärilleen keräytyvän lumen. -- Juortanalla
aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä
suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta.

                                                    E. L.




Liite.



1.

Maisteri Wirzénille Kasanissa.

(Kirjekonsepti.)


                                        11 p:nä lokakuuta 1833.

Kiitos viime kirjeestäsi syyskuun 2:selta päivältä kuin myös siitä
ehdotuksesta, että joka kuun ensimäisenä postipäivänä tahdot
kirjoittaa tänne sillä ehdolla, että minä sinulle teen samoin.
Tämä ehdotus oli minulle erittäin tervetullut, vaikka pelkään sinun
melkoisesti siinä häviävän, kun näet minun kirjeeni täältä
erämaan keskustasta eivät saata sinusta tuntua muulta kuin perin
yksitoikkoisilta ja sisällykseltään köyhiltä, kun sitävastoin
sinun kirjeidesi jokainen rivi minussa herättää monipuolista
mielenkiintoa. Mutta sopimus on tehty, kuten sanottu, ja se, joka
laiminlyö noudatettavaksi ottamansa velvollisuuden, häntä kuritetaan
velttoudestaan siten, että hänen tulee kirjoittaa kaksi kirjettä
siinä kuussa, jossa laiminlyöminen on tapahtunut. Jospa usein
laiminlöisit ja saisit maksaa sakkoa! Syynä siihen, ettei tämä kirje
lähde Kajaanista lokakuun _ensimäisenä_ vaan _toisena_ postipäivänä
on eräs läänissä tekemäni tarkastusmatka, johon minulta on kulunut
lähes kuukauden aika. -- Läksin näet Kajaanista syyskuun 8:ntena
päivänä ja jatkoin matkaani kruununvouti Vichmannin seurassa
(kelpo mies näihin seutuihin nähden) Kiannalle, missä 14:ntenä
päivänä erosin hänestä lähteäkseni Kuhmoon noin 15:n peninkulman
pituisen sydänmaan läpi. Mutta päähäni pälkähti matkustaa Kiannalta
Kuhmoon Arkangelin läänin ja Vuokkiniemen pitäjän kautta, ja tämän
tuuman toteutinkin. Siellä viivyin syyskuun 24:nteen päivään, ja
tällä matkalla kokosin koko joukon runoja vanhasta Väinämöisestä,
Lemminkäisestä ja muista. Näillä seuduin asuva kreikanuskoinen
suomalainen väestö eroaa mielestäni sangen edullisesti Kajaanin
läänin rahvaasta. Ollen erittäin vieraanvarainen ja palvelukseen
altis se lisäksi noudattaa asuinhuoneissaan suurempaa siisteyttä,
kuin rahvas mainituissa Suomen puolisissa seuduissa. Pirtin lattia
pestään joka lauantai, pöydät, penkit ja tuolit melkein joka päivä.
Lisäksi tämä väestö on niin vilkasta puheessaan ja liikkeissään,
että melkein luulisi sen olevan vallan toista kansanrotua kuin
suomalaista. Vaatteet eroavat melkoisesti suomalaisen rahvaan
vaateparresta. Miehillä on paidan päällä eräänlainen mekko eli lyhyt
paita, joka tavallisesti on tehty sinisestä kankaasta, ja sitten
vielä tämän päällä sarkakauhtana, jota kuitenkin käytetään ainoastaan
matkoilla. Naisilla on omituinen puku, johon kuuluu alusliivi ja
hame; se pannaan kiinni edestä pitkin hameen pituutta ja hyvin
tiheään lähellä toisiaan olevilla napeilla. Liikkuessaan ulkona
heillä on yllään röijy, joka on melkein paljaina hihoina. Päähineenä
heillä on kämmenen levyinen punainen käärenauha, jonka ylälaidassa
on kultakuteinen raita; tämä nauha kääritään koko pään ympärille ja
köytetään takaa kiinni nyöreillä. Naitujen vaimojen päähine eroaa
naimattomien päähineestä siinä, että sitä peittää eräänlainen myssy,
kun sitä vastoin tyttöjen; on avoin. Millainen on rahvaan puku niillä
seuduin? -- Tytöt naitetaan täällä tavallisesti hyvin nuorina,
usein 13 tai 14 vuoden ikäisinä, ja siitä on seurauksena, että he
usein ennen aikojaan tulevat vanhan näköisiksi. Mutta nyt keskeytän
jo tämän ja tarjoisin sinulle kernaasti uutisia, jos vaan niitä
tietäisin. Kun ensi kirjeestäsi saan tietää, onko siellä suomalaisia
lehtiä, koetan sovittaa antamani tiedot sen mukaan. Ellei siellä
niitä ole ollenkaan, olen joka kerta, kun luen meidän lehtiä, niistä
kirjoittava muistiin sellaista, minkä luulen huvittavan teitä ja
täyttävä sillä kirjeeni, sillä vieraassa maassa on sentään sangen
hauskaa saada tietoja kotiseudulta. -- -- -- -- -- --



2.

Rehtori Appelgrenille.

(Ote kirjekonseptista.)


    Kiitä häntä [Appelgreniä] kirjastansa,
    Rustamastansa runosta,
    Jonka hehki tapasin
    Tultuani tuonempata,
    Kuhmossa kulettuani,
    Kanssa kirkolla Kiannan,
    Vieläpä etempänäki
    Yli raukkojen rajojen,
    Wuokkiniemen pitäjässä,
    Laulupaikassa paraassa,
    Maalla mahtavan Venäjän,
    Josta laukun lastattuna
    Toin runoja tullessani,
    Kirjoitettuja kylissä,
    Talosissa tavatuita,
    Venehissä veisatuita,
    Laulajoilla laulatuita;
    Pannakseni paperille
    Joko vanhan Väinämöisen
    Virren töistä viisaista,
    Joko nuoren Joukahaisen
    Jouto juonittelemista,
    Kanssa kauniin Kaukomielen
    Lieto pojan Lemminkäisen
    Ainosista askareista,
    Elikkä seppo Ilmarisen,
    Takojan ijän ikuisen
    Sykysyisistä sysistä,
    Taonnoistansa talvisista,
    Paahtamistansa pajassa.



3.

Tohtori Cajanderille.

(Kirjekonsepti.)


                                          3 p:nä joulukuuta 1833.

-- -- -- Tarkastusmatkallani poikkesin Arkangelin kuvernementtiin,
missä j.n.e., jotka nyt olen järjestänyt. Yksistään Väinämöisen
runoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, josta voit päättää, että
tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä
Arkangelin kuvernementissä, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä,
kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta. Hallussani
olevat runot ovat sisällykseltään kaikki samaa jaksoa, sen mukaan
mitä muuan ukko minulle osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi
Väinämöisestä. Niitä runoja on kokonaista 16. Omituinen on
Väinämöisen runojen loppu. Se kuuluu seuraavasti.

[Seuraa runo Marjatasta ruotsiksi käännettynä.]

Vaikka tämä runo onkin sekava, jopa puutteellinenkin, huomaa
kuitenkin sen viittaavan kristinopin leviämiseen, ja että runossa
mainittu poika luultavasti oli itse Vapahtaja, ja että Marjatta oli
Neitsyt Maria.



4.

Professori Linsénille.

(Kirjekonsepti.)


                                      6 p:nä helmikuuta 1834.

Herra Professorin arvoisan kirjeen kuluneen tammikuun 10:nneltä
päivältä ynnä siihen liitetyn Kööpenhaminan Kuninkaallisen
Muinaiskirjallisuuden Seuran (Kongl. Fornskrifts Sällskapet) kirjeen
vastaanotin viime kuun 28:ntena päivänä. -- Varsin kernaasti olen
jättävä hallussani olevat runot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
käytettäväksi; olisin jo aikaisemmin sen tehnyt, ellei toivo saada
etenkin vanhempia runoja uusien lisien kautta täydennetyiksi olisi
minua siitä pidättänyt. Tämä toivo on osaksi toteutunutkin, sittenkuin
viime syksynä Arkangelin kuvernementissä onnistuin saamaan melkoisen
keräelmän ennen painamattomia mytologisia runoja. Verratessani niitä
ennestään tunnettuihin, heräsi minussa halu järjestää ne yksijaksoiseksi
kokonaisuudeksi, aikaansaadakseni siten suomalaisessa mytologiassa
jotakin iislantilaista Eddaa vastaavata. Ryhdyinkin heti työhön ja
jatkoin sitä usean viikon jopa kuukauden kuluessa aina jouluun asti,
jolloin minulla oli valmiina aimo nidos Väinämöisen runoja, siten
järjestettyinä, kuin olin ajatellut. Kiinnitin huomioni etenkin niiden
urostekojen ajanjärjestykseen, joista runoissa kerrotaan. Tätä tosin
alussa näytti olevan jotenkin vaikeata huomata, mutta se kävi itse työn
kuluessa melkoisesti helpommaksi. Lisäksi moniaat suorasanaiset
kertomukset, joita Arkangelin kuvernementissä kuulin satuina vanhoilta
ihmisiltä ja jotka käsittelivät samoja urostekoja, tarjosivat minulle
jonkunmoista johtoa. Olettaen, ettei herra Professori pane pahaksensa,
mainitsen tässä lyhyesti kunkin sellaisen runon sisällyksen, jota
varten on ollut käytettävänä täydellisiä runoaineksia. Teen tämän
siinä järjestyksessä, jota yllämainitussa kokoelmassa olen noudattanut.

_Ensimäinen runo_. Väinämöisen tapaa hänen retkillään muuan
lappalainen, joka pitkät ajat on kantanut vihaa häntä vastaan.
Lappalainen ampui nuolen häneen, hänen ratsastaessaan vuolaan kosken
partaalla. Nuoli osui kuitenkin ainoastaan hänen hevoseensa, joka
kompastui ja veti kaatuessaan Väinämöisen mukaansa koskeen. Virta
vei hänet mereen, missä hän kauan aikaa ajelehti aaltojen varassa,
voimatta päästä maihin ja näkemättä muuta kuin vettä taivaanrantoja
myöten.

Tähän kokoelmaan kuuluu nyt 16 runoa, joissa on yhteensä vähä yli
8,000 säkeen. Vaikka sen nyt suuremmalla syyllä kuin ennen koottuja
katkelmia, voisi toimittaa painoon, luulen kuitenkin parhaaksi
lykätä sen ensi kevääksi. Olen näet tänä talvena aikonut tehdä
uuden matkan Arkangelin kuvernementtiin kirjoittaakseni muistoon
runoja useilta kuuluisilta laulajilta, joista viime syksynä
kuulin puhuttavan, mutta joita en tavannut kotona. Siten saan
epäilemättä monta lisää kokoelmaan, ja hätiköimistä olisi siis, jos
nyt jouduttaisi nykyistä kokoelmaa painoon. En kuitenkaan tiedä,
onko runokatkelmien [Tämän sanan yläpuolelle on konseptiin kirjoitettu:
"mytologisten runojen".] järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä, koska jälkeentulevaisemme
mahdollisesti tulevat pitämään sitä yhtä suuressa arvossa kuin
göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei
juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta. Senpä vuoksi olenkin
aikonut Kirjallisuuden Seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä
ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.

Nyt paraikaa järjestelen kokoomiani uudenaikaisempia suomalaisia
runoja. Koska tämä työ pääasiallisesti on puhtaaksikirjoitusta,
toivon pian saavani sen valmiiksi ja olen sitten lähettävä ne
Kirjallisuuden Seuralle.

Sitten on aikomukseni ryhtyä painatusta varten järjestämään
loitsurunoja. Olen huomannut tavan, jolla melkoisesti vähennetyssä
nidoksessa saan ne painetuiksi. Jokaisessa sellaisessa loitsurunossa
on useita osia, joista muutamat kuuluvat yhteen ainoaan loitsuun;
toiset taas ovat yleisiä eli kaikissa loitsuissa yhteisiä. Erityisesti
jokaiseen loitsuun kuuluva on selitys sen pahan synnystä, joka on
loihdittava pois; yleisiä eli yhteisiä osia ovat taas sellaiset kuin
esim. useiden jumaluusolentojen puoleen kohotetut rukoukset, mehiläisen
ja löylyn sanat y.m. Ellei tee tätä eroitusta, tulee kussakin
loitsurunossa maininneeksi nuo yleiset seikat, joten alituisia
toisteluja esiintyy ja runot paisuvat liian pitkiksi. Ei Topelius
eivätkä muut ole ottaneet huomioon tätä, minkä vuoksi on tapahtunut,
että useita yleisiä lukuja mainitaan jokaisessa runossa joko
samanlaisina tai hieman muuttelemalla sanoja, ja tavallisesti jokainen
niistä puutteellisena. Vahvistusta siihen loihtia sanan johtoon, jonka
olen esittänyt väitöskirjassani Suomalaisten parantamisista loitsimisen
kautta, olen nyt saanut siitä, että loitsuruno Arkangelin murteessa
kutsutaan _luoe_, eikä kuten Savossa _loihto_; ja loitsia on siellä
_luoa_ ei _loihtia_.

Ollen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen rohkenen tässä
ilmaista sen toivomuksen, että Seura jollakin tavoin osoittaisi
huomaavaisuuttaan etevimpiä suomalaisia luonnonrunoilijoita
kohtaan. Ehkä sopivinta olisi tilata heille jompikumpi tai molemmat
maan suomalaisista sanomalehdistä. Täten samalla kertaa heitä
rohkaistaisiin, ja Seuran pyrkimystä levittämään hyödyllistä
valistusta rahvaaseen edistettäisiin. Ei olisi vaikeata mainita
muutamia etevimmistä luonnonrunoilijoista, mutta enpä tunne yhtäkään
toista, joka enemmän kuin Rautalammilla asuva Korhonen ansaitsisi
sellaista huomiota.

Kööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran erittäin
kunnioittavaan kirjeeseen olen jo aikaisemmin vastannut.

Useita vanhoja suomalaisia kirjoja olen täällä koonnut, ja olen
sopivassa tilaisuudessa jättävä ne Seuran huostaan.






VIIDES MATKA v. 1834.




[Tällä matkalla, jonka Lönnrot teki huhtikuun jälkimäisellä
puoliskolla, oli lisäainesten kerääminen jo valmiina olevaan
"Runokokoukseen Väinämöisestä" päätarkoituksena. Venäjän Karjalaan
Lönnrot meni Kiannan kautta ja palasi samaa tietä takaisin käytyään
rajan takana seuraavissa kylissä: Lonkassa, Vuonnisessa, Jyvälahdessa,
Uhtuessa, Vuokkiniemessä, Tsenassa, Kivijärvessä ja Latvajärvessä.
Suuren merkityksen sai tämä kun Lönnrot tällöin tapasi Vienan läänin
paraimman runonlaulajan Arhippa Perttusen. Varsinainen matkakertomus on
käännetty vuoden 1835 Helsingfors Morgonbladin numeroista 56-60; Alkuun
on lisätty pari päiväkirjan-otetta, jotka on kirjoitettu vasta v. 1835,
loppuun taas on liitetty matkaa koskevia kirjeitä ja sitäpaitsi pari
otetta kirjeistä, jotka koskevat erästä Lönnrotin käyntiä Repolassa
syksyllä 1834, josta ei ole sen tarkempia tietoja.]




1.

(Alk. suomeksi.)


                                 4 Tammista, Sunnuntai [v. 1835].

Kiantaa pelätään samati kun muitaki erakko seurakuntia ikäväksi
asuksella. Mitä lienee kun varsin asuisi, sit' en tieä sanoa, vaan
huvaksi näyttää minusta elämä siellä. Eikä myös nykynen Apulainen
ikävätä valittanut. Hän oli kätevä mies, laati viuluja ja muita
veistöjä, leikkasi nimiä teräkseen sigilleiksi, piti koulua, jossa
oli 3 lasta. Lapset pian yhtäikäset lukevat, veistelevät jousia,
joilla ampuilevat, luistasivat j.n.e. jotta oli justin kaunis
heidän menoansa katsella.

Kiannalta matkasin ylös Kuusamoa päin noin 5 tahi 6 penikuormaa ja
olin monessaki talossa matkalla. Pian jokasessa talossa on usiampia
kirjoja, joita säilytetään päretvasussa pöyällä eli penkillä.
Tavallisimmat kirjat ovat Raamattu, Virsikirja, Gezeliuksen Katekismus
ja muita hengellisiä kirjoja, kanssa Vegeliuksen Postilla. Jos
heränneiten ilveistä emme puhu, niin on Jumalan palvellus
talonpoikasessa kansassa aivan kaunis ja syämmellinen. Muutamassa
talossa, 3 penikuormaa kirkosta, olin minä kerran sunnuntaina eillä
puolisen. Kun talosta ei ollut ketänä, vielä kelinki kehnouelta,
kirkkoon joutunut, niin piettiin kotona jumalan palvellus. Pirtti oli
avara ja peretki isonen. Väki asettautu peräpenkkiä pitkin istumaan
pöyästä alkain esinnä miehet sitte vaimot ja lapset. Aluksi veisattiin
kauniilla ei ylen kovalla äänellä muutamia virsiä, Evangeliumin virret.
Virsikirjoja riitti hyvästi, ettei kaikin paikoin tarvinnut kahtakana
yhestä veisata. Veisun jälkeen luki pöyän takoa talon vaari saman
päiväsen saarnan Vegeliuksen Postillasta ynnä Epistolan, Evangeliumin
ja rukouksia. Siitä veisattiin päätökseksi moniahta virsi. Ennen
Jumalan palvellusta olin minä ottanut kirjoitustyötä käsille, vaan sen
heitin minä ja olisin mielelläni, jos kaikeksi päiväksi, heittänyt niin
kaunista Jumalan palvellusta kuullakseni.

Kylmäsalmessa päätalossa makasin minä yötä. Siinä näytettiin minulle
poika, joka lapsuuesta alkain oli mykkä ja kuuro. Hän taisi nyt olla
16 vanha ja näytti terveeltä ja sukkelalta. Kaikenlaisia töitä kuuluu
hän muien jälkeen osoitelevan ja hyvästiki tekevän. Asian mukaan
minulta ei ollut hänelle apua.

Talon muori jutteli minulle illalla Kontion peiahista hänen
nuoruuessansa. Niitä oli oluella ja viinalla päivät rupiamiseen
pietty. Kontion kaaettua toimitettiin kaksi miestä tuojaksi, toista
kaksi vastaanottajaksi. Näillä välillänsä oli kaiken laisia asian
mukaisia kyselmiä ja vastaelmia, esinnä pihalla, sitte pirtissä ja
taas viimmen pääkalloa viejessä pihalla. Ei niistä päivässä loppua
tullut, sano muori usiamman kerran kertoessansa. Hän ei kuitenkana
enää muistanut kun muutamia runoja, sillä runoilla piettiin kaikki
puheet. Vaan niistä ja muista, joita toisilta laulettiin, olen
saanut seuraavat, jotka paremmin kuin muu kirjoitus näyttäköön ja
selvittäköön miten karhun peiaita piettiin.

    -- -- -- -- -- --
    -- -- -- -- -- --

(Karhunpyyntirunon katkelmat jätetty tästä pois.)




2.


                                    16 Tammista, Perjantai, 1835.

Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla
olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi
oli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti
esiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon
väestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon,
kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat
sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa
paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena
siitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin
puolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella
puolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.




3.

Muistiinpanoja matkalta.


-- -- Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan,
ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut
enempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan
ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli
Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa
käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu
oivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja,
vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.
Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,
mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka
sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen
muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta
hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää.
Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen
näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi
laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.

Tämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli
istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa,
ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä
rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa
kanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa,
että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai
ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita
pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus
tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien
kertomuksen mukaan "ensimäinen mies keisarista") Keisarillisesta
Senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa,
ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut
vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä
hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin
tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat
jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä
varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika,
vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt
entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. --

Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että
meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei.
Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman
halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja
omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä
kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei
tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan
mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto
korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin;
siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy
pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei
soisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin
jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia
poronvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut
venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät
naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää
mainittuja varkauksia.

Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta
linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle
tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa
nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea,
minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti
joutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta,
jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut
muistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:

    Poron synty on Pohjolasta,
    Petra laulettu Lapista,
    Tätä riikki riitelevi,
    Raja raivoissa elävi.
      Sykysyllä seikka synty,                    5
    Talven tullessa tapahtu,
    Ruotsi tungeksen tukulle,
    Koko Kuusamon pitäjäs.
      Paljo maita matkustavat,
    Kyllä kyytiä tekevät,                       10
    Hyvin hiihto Hossalainen,
    Hiihto Huttu huikiasti,
    Oikarinen oivalailla.
      Lauttolammille tulevat,
    Siitä metsähän menevät,                     15
    "Mitäpä tässä?" -- "ei mitänä".
    "Jälet tässä", -- "ei jälistä",
    "Siat tässä", -- "ei sioista".
    Ylös korpehen kohoovat.
      Tuossa kumma keksitähän,                  20
    Petran vasa vaipununna
    Kahen kallion lomahan.
      Päivä päätä väännetähän,
    Sorkkia soristetahan,
    Turpoakin tuuvitahan                        25
    Kahen kallion lomasta.
      Siitä Huttu huuon nosti,
    Kela toinen kerkiävi,
    Mit' on kummat kuulumassa,
    Mitkä ilmoset imehet.                       30
    Silmät on entiset elolla,
    Korvat vanhat valmihina,
    Vielä kello kelvollinen,
    Yht' on pikkuista vajella,
    Henkeä poro polonen.                        35
    "Tuoppas täll' on tuuli henki,
    Pane paarmuot ahava".
    Kela kellon soittajaksi,
    Kulkusen kolistajaksi:
    Kuulu kello Kuusamolle,                     40
    Kuusivaarahan kulina,
    Kiannalle kielen lyönti.
      Siit' on Hutun huima Antti,
    Vähämielinen Mikittä
    Vuonisehen päästyänsä                       45
    Katsellahan kaikki paikat.
      Huttu katso kaikki paikat,
    Nuuski nurkkajen taukset,
    Mit on akkaset ajettu,
    Tiiron piiat pirskutettu.                   50
      Kaikki laukkuhun latovi,
    Mitä missäkin näkevi,
    Eväs on tarves taipaleella,
    Moni matkassa tulevi,
    Tapahtuvi taipaleella.                      55
      Huttu huimaksi rupesi,
    Mielettömäksi Mikittä,
    Kaikkiaan kaheksan miestä,
    Yhen miehen ympärillä,
    Sito yöllä yksinäisen,                      60
    Kesken yötä kehkimättä,
    Väänti Martin väkkyrälle.
    "Lähes nyt Martti matkan päälle
    Kulkemahan Kuusamohon,
    Oulun linnahan lujahan,                     65
    Kuss' ei konsa päivyt paista,
    Eikä kuuhuet kumota."
      Sano kainu karjalainen,
    Yhä puoltansa puhuvi,
    Yhä virkko vierestänsä:                     70
    "Kuule Kurvilan isäntä,
    Jo mie sen sanon toeksi,
    Kun tuo härkä ammonevi,
    Jok' on kuollut mennä syyssä,
    Mennä talvena tapettu,                      75
    Kun on kuollut Hoiluvalla,
    Liha syöty, luu jätetty,
    Talja Sunkuhun sulettu,
    Laapat kaikki kaupunkihin."
      Jyrki viinoa vetävi,                      80
    Rajan poikki raukiata,
    Yöllä viinoa vetävi,
    Kulettavi kuutamella,
    Luoksi viinan vierahia.
      Tuossa tuuma tuumatahan,                  85
    Annill' on hyvä heponen,
    Saaha Martti matkan päälle.
      Jyrki ajo antamahan,
    Anni riisu rinnuksia,
    Hevoista on lasettelevi.                    90
      Ottivat omin lupinen,
    Martin matkahan panevat,
    Poron syöjän polkusehen.
      Jo Ruotsi hyvin elävi,
    Koko Kuusamo ihastu,                        95
    Kun on Martti matkan päällä,
    Poron syöjä polkusessa,
    Kaikki on naiset naurusuussa,
    Isännät iloissa mielin.
      Niin on Martti matkan päällä, 100
    Karjalainen koilamassa,
    Kuuksi päiväksi kululla,
    Iäksi on ilman alla.
      Kulettavat Kuusamohon,
    Tuonne tuomarin tupahan,                   105
    Esivaltojen etehen.
      Koko Kuusamo kokoutu,
    Lautamies lakitta seiso
    Tuolla tuomarin tuvassa.
    Esivaltojen eessä.                         110
      Vast' on Martti matkan päällä,
    Kun on rautohin rakettu,
    Kokonansa kolmet rauat
    Yhen miehen ympärillä.
    Kulkemass' on Kuusamosta,                  115
    Oulun linnahan lujahan,
    Enarihin ilkiähän,
    Joss' ei puuttune porohkat,
    Ampuvärkit ei vähene.
      Ain' yhtä ajattelevi,                    120
    Tämä on kasvanut kaloilla,
    Veen kaloilla venynyt,
    Atrioinut ahvenilla,
    Ei siitä sinä ikänä
    Kuletettu Kuusamohon.                      125
      Huttu huimaksi rupesi
    Lähimmäinen miulla ranni;
    Tuli vihat viikolliset,
    Kaukasot ylenkatsannot,
    Vaikk' oli ennen ystäväni.                 130
      En minä huolinna hyviä,
    Jos olen ottanna urakan,
    Nukuttanut nuoren petran;
    Sinulle sikiät jäävi,
    Kaksin vaatimet vasovi,                    135
    Porot toisen toimittavi.
      Tuliko surma suutimaton,
    Kesken yötä kenkimätön,
    Sian tieän kussa synnyin,
    Paikan kaiken kussa kasvoin,               140
    En tieä sitä sioa
    Kussa kuolo kohtanevi
    Näillä ouoilla ovilla,
    Teillä tietämättömillä.
      Ain' yhtä ajattelevi                     145
    Luojan luotuja sanoja,
    Pyhän synnyn säätämiä.
    Kuu keritä, päivyt päästä,
    Otava yhä opeta
    Näiltä mailta vierahilta,                  150
    Yhä ouoilta ovilta.
      Jopa tuomari tulevi,
    Kemin herra kerkiävi,
    Päästi Martin matkan päältä.
      Ruotsi nyt tuli tuholle                  155
    Veionen Venähen voitti.
    Huttu kulki huikiasti,
    Alle pöytänsä ajakse,
    Päähän penkin peittelekse,
    Itsekseen itettelekse,                     160
    Parempi olisi ollut,
    Maata koissa korkiassa.
    Vähä nyt tulee väkeä,
    Pieni arvo aartelia,
    Saatu on saalis suurempiki,                165
    Vähemmälläki väellä.

Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole
ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään,
ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten
asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain
aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä
on rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia
varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät
nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia.
Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme,
valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa
tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana
ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut,
joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme
päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan
runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi
sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta
olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa,
mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että
Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin
Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi
sitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen
mainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta
sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta.
Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi
itkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran
perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama
tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut
pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan.
Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt
hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt
jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli
kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän
unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten
kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen
tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä
itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua
lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia
runoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin
ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja
läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä
matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain
kyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan
keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä,
ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun
kaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois.
Jyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan
vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa
hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa
kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään.
Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli
hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin
ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen
kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon
kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen
raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli
erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara,
sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa
tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä
haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun
kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun
teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät
lumoavat ja vakaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti
äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen
harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden
tarjoutuessa itsestään. Kun sitten aurinko oli mennyt mailleen,
ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun
tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat,
sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein
mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt
henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen
jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli
hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie
ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtien mukaan ohjata
kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sen
tähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan
oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin
Vuonniseen, sen sijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti
herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: "missä nyt ollaan?"
Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmin olin nyt
valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme
Yläkuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen
alla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee
olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka
paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan
ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja
useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen
tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää
nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin uudestaan torkahtaa. Puoliyön
aikaan tai vähäistä myöhemmin tulimme perille Jyvälahteen, kolkutimme
erään talon ovelle ja pääsimme sisälle. Kiireesti meille siellä
sitten laitettiin makuusijat lattialle. Tämän seudun rahvas
ei tee makuusijojaan, meidän rahvaan tavoin, oljista, jotka joka
ilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista,
eikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän
meidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka
ilta tuodaan sisään puhtaat, kuivat oljet, ja niiden yli levitetään
puhdas hursti, etenkin väsyneenä ollen sangen miellyttävää
paneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua
pahemmin. Oljet pannaan useaan eri paikkaan, niin että kullakin
pariskunnalla, joita varakkaassa talossa monasti on useampia, on
oma makuupaikkansa; sitäpaitsi on naimattomilla miehillä omansa,
niin naimattomilla naisillakin. Vähän arvokkaammalle vieraalle
tehdään niinikään erityinen tila pitkän pöydän ääreen; huonommat
vieraat, etenkin kerjäläiset, saavat tyytyä tuvan ovensuun puoleen.
Vaikka saattaakin olla mukavaa että on, kuten Etelä-Suomessa,
muutamia pylväsosastoja kattoon asti päällekkäin ladottuja sänkyjä
kunkin perheen jäsenen tarpeeseen, pidän kuitenkin enemmän näistä
lattialle joka kerta uudestaan laadituista olkivuoteista. Ne ovat
itsessään siistimmät, ja päivällä on koko tupa hauskemman näköinen,
kun ei siinä näe mitään huonosti kohennettuja tai aivan kohentamatta
jätettyjä vuoteita. Aamulla näet, kun kaikki ovat nousseet, oljet
kannetaan heti pois ja lattia lakaistaan puhtaaksi. On merkillinen
ero etelä- ja pohjois-suomalaisten asuintupien sisustuksen välillä.
Edelliseen kuuluu, paitsi jo mainittuja sänkylaitoksia, useita
kaappeja, kirstuja, vesikorvoja, sankoja, kiuluja, pyttyjä y.m.
siellä täällä hajallaan huoneessa. Lattia on usein lian peittämänä,
kuten käy, kun sitä ei koskaan puhdisteta vedellä. Pöydällä on yhtä
haavaa jätteitä aamiaisesta, päivällisestä ja illallisesta, siinä
on huolimattomasti jätettyjä leipäpalasia, lautasia, kalakuppeja,
j.n.e., jonka ohella itse pöytä harvoin on puhdas. Liedellä on
kiehumassa ja paistumassa ruokia seuraavaa ateriaa varten. Savossa,
Pohjois-Suomessa, mutta etenkin Pohjois-Karjalassa ovat tuvat vapaat
kaikesta sellaisesta romusta, lattia on sitä paitsi jotenkin puhdas,
pöydät ja penkit valkeat. Eivät mitkään likaiset kaapit, kirstut,
korvot, pytyt y.m. häiritse katsetta, sillä kaikilla sellaisilla
esineillä on erityinen säilytyshuoneensa (eteinen), jonne ne
käyttämisen jälkeen viedään. Erityinen huone (kota) on olemassa
keittämistä varten. Näin ollen pitäisi luulla, että asian laita
olisi päinvastoin, kun näet etelä-suomalaiset, jotka ehdottomasti
ovat varakkaammat, myös kotielämässään voisivat paremmin noudattaa
puhtautta.

Jyvälahdesta läksin seuraavana aamuna Uhtueen. Tässä kylässä, joka
on seudun varakkain, on 80 suurimmaksi osaksi hyvin rakennettua
taloa. Nimi johtuu Uhutjoesta, joka virtaa kylän läpi. Jyvälahdesta
lasketaan tänne matkaa kolme peninkulmaa Keskikuitin järven poikki.
Kylä jakautuu oikeastaan neljään osaan, jotka ovat _Lammin pohja,
Mitkala, Ryhjä ja Likopää_, ja puolet siitä on Vuokkiniemen,
toinen puoli Paanajärven pitäjää, Uhutjoki näet täällä on mainittujen
pitäjien rajana. Tässä kylässä viivyin koko viikon, enimmäkseen
uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän
sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro,
kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää
oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia,
jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja,
osaksi toisia, uusia. Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena
päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä,
niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen
vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada
jotakin hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta
saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista
maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja,
saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa
syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin
eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi
pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin
muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei
nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri
ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja
maitoa syödäkseni. Paastonaikana säilytetään maitoa erityisellä
tavalla seuraavaan lihan- ja maidonsyönti-aikaan (arkeen). Annetaan
sen ensin muuttua taalepiimäksi, josta kerma kuoritaan ja tehdään
voiksi. Mutta sittenkuin kerma on otettu pois, jäljelle jäänyt osa
eroaa sakeammaksi ja ohuemmaksi aineeksi. Jälkimäisen annetaan juosta
pois, minkä jälkeen sakeampi osa kaadetaan saviruukkuihin, jotka
pannaan kohtalaisen kuumaan uuniin. Siinä se muuttuu jonkunlaiseksi
juustoksi, ja sitä sanotaan sen jälkeen _rahkamaidoksi_. Viiden tai
kuuden tunnin kuluttua se otetaan pois uunista, ja sitä kuulutaan
nyt voitavan säilyttää vaikka puoli vuotta sen pahenematta.
Sellainen rahkamaito on sangen hyvänmakuista, jonka vuoksi olisi
suotavaa, että meidänkin rahvas tutustuisi sen valmistamiseen.

Mutta palaan lääkäri-praktiikkaani. Ne taudit, joihin etsittiin
parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalanvaivoja
(reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi,
tiheitä _ophtalmia_- (silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita
tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle
tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna
kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli
pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi
s.o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha
puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti
ei kuitenkaan ollut voinut suostua. Epäilemättä äiti siinä menetteli
viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa
tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.
Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin
käyttää, ei täällä ole, kun näet ei kukaan aja partaansa. Minäkin,
vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani,
ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun
seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas
oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa
uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi
kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta,
märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että
minulla ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä
paljoa enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti
lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen:
"Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä".
Sellaista kunnianosotusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni,
minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vallan oudolta. Kuitenkin
on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen
arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja
tietäjille välistä omistetaan arvonimi _puolijumala_ ja _puujumala_.
-- Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää on täällä tuo, että
rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa
jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa,
ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen
on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä
noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain
viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri
täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada
hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle
ja saivat siitä aihetta pilaan.

Paitsi runoja, ruokaa ja jumalallista kunnioitusta, jotka
parantamisillani ja lääkkeilläni Uhtuessa ansaitsin, sain vielä lisäksi
lahjoina messinkisormuksia ja muita samanlaisia esineitä, jotka
minulla vieläkin ovat tallella. Tapasin noin 30-vuotiaan vaimon, joka
oli kotoisin Rautalammin pitäjästä Suomesta. Hänen nimensä oli Anni
ja hän oli jo yhdeksän vuotta sitten tullut tähän kylään, missä nyt
perinpohjin kertoi minulle elämänsä vaiheet, jotka antaisivat aihetta
vaikka koko romaaniin. Koetanpa, kertomustani venyttämättä, kuvata
niitä. Hän oli piikana palvellut eräässä talossa Rautalammilla,
kun kaksi uhtuelaista kulkukauppiasta siitä oli kulkenut maan
eteläisiin osiin. Toinen näistä miehistä oli silloin tarkkaavaisesti
katsellut häntä, mutta oli mitään sanomatta seuraavana aamuna taas
lähtenyt matkaan. Palatessaan keväällä rannikkoseuduilta hän oli
sovittanut matkansa saman kylän kautta, ja heti kun oli astunut
tupaan ja huomannut hänet istumassa rukkinsa ääressä kiukaan luona,
oli kavahtanut hänen kaulaansa ja sanonut: "Nyt meistä ei enää
tule eroa milloinkaan. Aina viime syksystä, kun läksin täältä, en
ole sinun tähtesi saanut untakaan silmiini." Sitten hän oli kehottanut
häntä tulemaan mukaansa Venäjälle, siellä antaakseen vihkiä
itsensä hänen kanssaan. Tyttö sanoi alussa olleensa sangen vähän
taipuvainen sellaiseen askeleeseen, mutta kun mies oli uhannut,
ettei ennen lähtisi pois talosta, tyttö viimein oli suostunut.
Muutamat kulkukauppiaan antamat pienet lahjat olivat saattaneet tytön
sukulaiset asiaan taipumaan. Näin hän oli seurannut miestä.
"Ensi työksemme rajan yli tultuamme", hän kertoi, "menimme papin
luo, joka minut uudestaan kastoi ja vihki yhteen hänen kanssaan."
Nyt hän haki esille upeasti kirjaillun punaisen pumasenki-hameen,
jonka mies tätä tilaisuutta varten oli hänelle lahjoittanut. Mutta
kuten sittemmin pian sain kuulla -- näin hän jatkoi -- oli mieheni
täällä kotona ennestään kihloissa toisen kanssa -- hän mainitsi
naisen nimen -- joka myöskin asui tässä kylässä, ja jonka edellisenä
päivänä olin nähnyt. Tämä koetti kaikin tavoin houkutella miestäni
minulta pois, mutta pitkään aikaan se ei onnistunut. Mutta lopulta
tuo nainen sai hänet lumotuksi, ettei hän rahtuakaan huolinut
minusta, vaan seurusteli hänen kanssaan. Kun ei mitään muutosta
parempaan ollut odotettavissa, matkustin viimein Kemiin ja ilmaisin
asian ispravnikalle. Seuraus siitä oli tutkistelu, joka päättyi
niin, että mieheni vietiin sotamieheksi, niin ettei kumpikaan meistä
saanut häntä pitää. Hänen kohtalonsa tuntui minusta liikuttavalta,
ehkä vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli kotoisin tutulta
suomalaiselta seudulta. Nyt hänellä oli kaksi lasta, poika ja
tytär, joista edellistä, Venäjällä syntynyttä, hän ei voinut ottaa
mukaansa Suomeen; muuten hän sanoi olevansa hyvin halukas palaamaan
syntymäseudulleen. Tämä Anni oli kielensä ja kaiken muunkin puolesta
siihen määrään muiden seudun naisten kaltainen, etten, erityisesti
asiasta tietoa saamatta, mitenkään olisi voinut aavistaa hänen olevan
muukalaisen seudulla.

Ennenkuin jätän Uhtuen, tahdon vielä mainita, että tämä nykyään
varakas, suuri kylä ison vihan aikana Kaarle XII:nnen hallitessa oli
niin perinpohjin hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Tätä
sotaa sanotaan seudulla _sarkasodaksi_ ja myös _varastussodaksi_.
Edellinen nimi johtuu siitä, että silloinen Kajaanin viskaali oli
ottanut takavarikkoon venäläistä sarkaa, mikä tapaus juuri aiheutti
tämän kauhean sodan puhkeamisen näillä rajaseuduilla. Siihen asti
oli eletty ja seurusteltu toistensa kanssa hyvässä naapurisovussa,
vaikka sota riehui muissa osissa maata; mutta tuon onnettoman
tavarain-kiinnioton jälkeen muuttuivat olot täälläkin toisiksi.
Jälkimäinen nimi kaiketi viittaa ryöstöihin, joiden takia tämä
sissisota tuli niin kuuluisaksi. Olemme tottuneet yksipuolisesti
arvostelemaan ja kauhusta värähtämään lukiessamme niitä hävityksiä,
jotka vihollinen silloin meidän puolella toimeenpani, mutta unhotamme
silloin enimmästi, ettei meidän väki hiukkaakaan paremmin ja
inhimillisemmin menetellyt, tultuaan rajan yli vihollisen maahan.
Samoja kertomuksia kehdossaan kuoliaaksi pistetyistä lapsista,
raiskatuista naisista, elävältä poltetuista ja toisella tavoin
hengiltä kidutetuista ihmisistä, joita vanhat ihmiset tietävät
kertoa vihollisen kauheasta elämöimisestä meillä tänä onnettomana
aikana, kuulee täällä vanhempien henkilöiden kertovan meidän omista
kansalaisista. Muuan joukkio suomalaisia talonpoikia oli silloin
lähtenyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä
ja muissa naapuripitäjissä ja oli silloin hävittänyt Uhtuenkin.
Kylän sanottiin sitten olleen autiona, ja ensimäinen asujan kuuluu
sittemmin tulleen Kiannan kappelista täältä Kajaanin läänistä. Tämä
viimemainittu seikka, jos on tosi, olkoon myös todisteena siitä,
miten maa tämän sodan jälkeen lienee ollut autiona asujamista, kun
ennen viljavat seudut, pellot ja niityt, sijaiten suuren kalarikkaan
järven rannalla -- mihin täällä kiinnitetään paljo huomiota
asuinpaikkaa valittaessa -- eivät voineet saada asukasta lähempää
kuin Kiannalta, jonne täältä on ainakin kaksitoista peninkulmaa. En
ole saanut selville, mikä tämän partioretken suomalaisen päällikön
nimi oli. Kuhmossa ja Repolassa muistetaan vielä ne päälliköt, jotka
siellä sarkasodan aikana olivat kuuluisimmat. Suomalaisten puolella
oli muuan Olli Kähkönen ja venäläisten puolella eräs Iso-Petri
niminen mies etevin. Heidän urotöistään tiedetään vielä niin paljon
kertoa, että kokonaan jätän tämän seikan toiseen kertaan, pitäen
parempana jatkaa matkaani. -- Uhtuesta tulin jälleen Jyvälahteen,
missä oleskelin ainoastaan lyhemmän aikaa, kun minun ei täällä
onnistunut saada kuin yksi ainoa runonlaulaja, sekin huononpuoleinen.
Rikkaan talollisen Dmitroin luona en nyt voinut käydä, sillä hän
asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla,
joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on
epäilemättä rikkain talonpoika Vuokkiniemen pitäjässä. Hänen
omaisuuttaan kuulin arvioitavan 10 tuhanneksi ruplaksi, jopa toiset
arvioivat sen 100 tuhanneksi. Sellainen talonpoika ei enää mielellään
itse lähde kauppamatkoille, vaan saattaa rahansa toisella tavoin
korkoa kantamaan. Hän hankkii itselleen monenlaisia tavaroita,
jotka hän kotiseutunsa vähävaraisille osaksi myy puhtaasta rahasta,
osaksi lainailee. Sitäpaitsi hän käy markkinoilla, ostelee suuria
tavaravarastoja yhdeltä seudulta, kuljettaa ne toiselle seudulle ja
myy. Lisäksi hän lainaa rahoja vasta-alkajille suurta korkoa vastaan.
Tätä korkoa kuulin maksettavan 25-30:neen sadalta, riippuen
lainanottajan luotettavaisuuden määrästä. Dmitrein suuren rikkauden
alkuna eli perustuksena kuului olleen kalakauppa. Hän näet asuu
hyvin kalarikkaalla seudulla ja kuului vuosittain saaneen aika
kalansaaliin.

Jyvälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin
Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti
tarjottiin 5-6 kuppia "tsaajua" (teetä) illalla ja samoin seuraavana
aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin
kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun
muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen
vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa
mahdotonta nyt saada häntä laulamaan; hän esteli huomauttamalla,
että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin
turhamaiseen toimeen. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti
alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän
oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. "Omp' on", hän vastasi,
"kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä
muita pyhempinä." Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli
kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä
uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten
olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin,
että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia
taas ne kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella
poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät
tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena,
toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitä
vastoin toiset katsovat sitä paaston ajalla perin epäterveelliseksi
vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä,
joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristimerkkiä tehdessään
pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja "papin
vierolaiset" tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä
kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden
vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa
siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä
esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he
myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata
kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat.
Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee
kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on
kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä
retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla
ylläpitävät vanhaa uskoa estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään
erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen,
joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa
tapasi joskus erivieroisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko
syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talon väelle erityinen
pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin
mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni eikä muiden kanssa, ja
siihen hän vastasi, ettei katsonut maksavan vaivaa "ruveta heidän
ilvehinsä" (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).

Lipposelta tulin "tsaajulla", ranskalaisella viinillä ja muilla talon
hyvillä varoilla kestittynä Tsenaniemeen, missä tapasin jo ennen
mainitun vanhan Mari-muorin terveenä ja hyvinvoipana. Täälläkin oli
"tsaajua" yllin kyllin. Teetä juotaessa on yleinen tapa, ettei, kuten
meillä, sekoiteta sokeria kuppiin, vaan sitä nautitaan erityisesti,
kuten meillä on tavallista kahvia juotaessa. Korppuja ei ollenkaan
käytetä, eikä rahvas itseään varten paastonaikana käytä kermaa,
vaikka nyt minua varten tuotiin pöydälle kerma-astiakin. Muutamissa
paikoin oltiin vielä niin tunnollisia, ettei edes käytetty sokeria,
kun tiedettiin sitä puhdistetun verellä, eikä mitään, mikä vaan on
ollut kosketuksessa veren ja lihan kanssa, sovi käyttää paaston
aikana. Käytettiin hunajaa sokerin asemesta.

Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki
Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana
aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkallani tavannut
häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä
Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,
kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,
etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.
Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: "Kuuluupa ne jo teillä
olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin."
Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää, osalle tämän
lehden lukijoista kenties jo tuttua laulua, oli saman Pietarin leski,
Mari, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin oliko se runon kohta,
joka koski häntä, totta. Vaikka hän oli vanha, hän tällöin punastui
silminnähtävästi ja vastasi: "Niin totta se on kuin sellaiset seikat
lauluissa tavallisesti ovat", joilla sanoilla hän ei runoille yleensä
näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. "Mutta", hän
jatkoi, "paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä
ette saa keneltäkään muulta kuin minulta." Sanoin, että tuota laulua
vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä
todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.
Silloin hänellä oli paljo kyselemistä minulta syntymäseudustaan,
josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen
sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä,
itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada
kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan
koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta,
että kukaan kokonaan unhottaisi näitä seutuja, missä ensin on
nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja metsässä
poiminut ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta,
syntymäseudun muisto vaikutti häneen niin syvästi, että hän muutamaksi
hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas
muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka
Jyrki, kuten hän sanoi, oli unhottanut. Ensin hän ei tahtonut siihen
suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin häntä olivat
pyytäneet. Nämä kohdat puuttuvat vielä siitä runosta, joka on
painatettuna tämän lehden viime vuosikerrassa.

Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen,
joka on 2 1/2 peninkulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin
matkustaessani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat
olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä,
sitä paremmaksi kävi keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa,
ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa,
Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä
puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin
täältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa
talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus
oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt
muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti
minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,
jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,
joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta
saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen
luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja
jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme
hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli
puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään,
jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. "Kun silloin", hän sanoi,
"Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas
siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen,
kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen.
Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa
runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin
heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo
unhottanut: Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten
minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin
minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai
kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun
kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta
harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki
nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani
saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei
hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä
isäni yksinänsä osasi." Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että
oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta
kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista,
vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suuri osa ukon jakamaa
kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään
vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos
kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä
meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia
jälkeemme. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin
nuoret ja vanhat niitä kuuntelemat, kun niitä lauletaan. Vaikka
Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin
moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin
muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin
silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta,
jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi
minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista
astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä
siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti!
Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni.
Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin
kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei
siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän
seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä
ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän
tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan
ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.
Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.
Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia; puuta, tuohta, j.n.e. talon
varallisuuden mukaan.

Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy
laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin,
mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii,
niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin,
joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen.
Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin
että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa.
Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen
yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa
toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen
jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri
tekemässä vallan uutta. Hyvissä kemuissa, missä on useita laulajia
saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa
ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen
ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi
kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun eikä muistanut
koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan
runonlaulannassa? -- Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden
akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka
laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin
toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata
siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa,
ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu,
toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi.
Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän
ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin
kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka
kaakottaa kauimmin. Täällä ovat myös parhaat laulut jo aikoja
sitten unhotuksiin joutuneet; muistetaan ainoastaan hajanaisia
seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi.
Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: "Laulo
päivät pääksytysten. Yhytysten yöt saneli", tapahtuu täällä todella,
ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai että
kumpaakin pidetään voittajana. Hyvä runonlaulaja alkaa tavallisesti
jotenkin seuraavasti: [Ruotsalainen käännös vastaa jotenkin tarkoin
Vanhan Kalevalan alussa olevaa laulajan alkuvirttä, joten se on
tähän otettu.]

    Mieleni minun tekevi,
    Aivoni ajattelevi,
    Mieli ruveta runoille,
    Laatiua laulamahan.
      Veli kulta veikkoseni,                     5
    Kaunis kielikumppalini!
    Harvoin yhtehen yhymmä,
    Saanemma sanelemahan,
    Näillä raukoilla rajoilla,
    Polosilla Pohjan mailla;                    10
    Pannos nyt käsi kätehen,
    Haka toisehen hakahan.
    Lauloaksemme hyviä,
    Parahia pannaksemme;
    Kuulla noien kultasien,                     15
    Tietä mielitehtosien,
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa:
    Noita saatuja sanoja,
    Virsiä vetelemiä,                           20
    Vyöltä vanhan Väinämöisen,
    Alta ahjon Ilmarisen,
    Päästä kalvan Kaukomielen,
    Joukahaisen jousen tiestä,
    Pohjan peltojen periltä,                    25
    Kalevalan kankahilta.
      Niit' ennen isoni laulo,
    Kirvesvartta vuollessansa.
    Niitä äitini opetti,
    Niitä eukko neuotteli,                      30
    Keträvartta kiertessänsä,
    Väätessänsä värttinätä.
      Viel' on muitaki sanoja.
    Ongelmoita oppimia,
    Tievieristä tempomia,                       35
    Kanervoista katkomia,
    Risukoista riipomia.
    Vesoista vetelemiä.
    Paimenessa käyessäni,
    Lassa karjan katsannossa.                   40
    Metisillä mättähillä.
    Kultasilla kunnahilla
    Mustan Muurikin jälessä
    Kimmon kirjavan keralla.
      Sieltä sain sa'an sanoja.                 45
    Tuhat virren tutkelmoita;
    Ne virret kerälle käärin.
    Sovittelin sommelolle:
    Kerän pistin kelkkahani,
    Sommelon rekoseheni.                        50
    Viikon on virteni vilussa,
    Kanan kaihossa siasnut:
    tuonen vilusta virret.
    Laulut kaikki pakkasesta,
    Rahin rautasen nenähän.                     55
    Petäjäisen pienan päähän.
    Alle kuulan kurkihirren,
    Alle kaunihin katoksen,
    Keritellen pään kerältä,
    Saahen solmun sommelolta.                   60
      Niin laulan hyvänki virren,
    Kaunihinki kalkuttelen,
    Ruualta rukihiselta,
    Oluelta otraselta.
    Kun ei oo olutta luona,                     65
    Tahi taaria tähellä;
    Laulan suulta laihemmalta,
    Vetoselta vierettelen,
    Kuulun iltani kuluksi,
    Vähän päivän päätteheksi;                   70
    Vaiko aamun alkeheksi,
    Huomeneni huopeheksi?

Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.
Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeiden nauttimista jo
turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, _Jumalanko taudiksi_
vai _poiken luomaksi_ (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).
Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekkin
näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi
valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti
kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti
viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,
vaan sen sijaan, miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä
vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu
itkijä-nainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin
äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt toisiaan kiinni kaulasta, ja
täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis
pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin
sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla
palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille
sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin
retkille lähdettäessä kuin ikäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle.
Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista
itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet
oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan,
Arhippa-vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua
säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan
äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua.
Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä _virren itkemiseksi_,
ja itse laulu on nimeltään _itkuvirsi_. -- Mutta virsien sisällys
minun täytyy jättää toiseen kertaan.




Liite.



1.

Lehtori Keckmanille.

(Kirjekonsepti; alk. suomeksi.)


                                           1 p:nä toukokuuta 1834.

Myöhistynytpä kyllä on Helsinkiin lähtöni. Vaan en ole vielä tähän
astik saattanut lähtiä moninaisten syiden tähden. Ensimmäisnä syynä
oli että Virkani vahvistus kirjan Huhtikuun alussa saatuani piti
valanteolla Oulussa käydä. Kun itse tietänet, niin siitä kaupungista
ei tule paluuta noin 2:n viikon sisässä. Sitte olin epätuumanen, joko
heti lähtiä Helsinkiin tahi ensin Arkangelin lääniin uusia runoja
kokoelemaan. Jälkimmäinen tuuma näytti paremmaksi, enkä kadukkaan,
jotta niin näytti. 13:na päivänä Huhtikuuta läksin täältä sinne
matkaamaan, 15:nä olin Kiannan pappilassa, 17:nätoista tulin
ensimmäiseen Venähen kylään rajan taaksi. Tässä kylässä, Lonkka
nimeltänsä, kirjottelin runoja puolen kolmatta päivää. 20:na läksin
siitä Vuoniseen 40:tä virstaa pitkää taivalta vaeltamaan. Vuonisessa
iltapäivällä kirjottelin moniaita runoja ja vielä samana päivänä
menin 30 virstaa eillen Jyvälahden kylään, joka on 30 virstaa
ylempänä Vuokkiniemen kirkkoa. Yön siinä maattuani läksin toisella
päivällä varahin Uhtuvan kylään, johonka vielä samana päivänä
21:nä Huhtikuuta peräytyin. Uhtuvan kylä on kooltansa paljoa
suurempi Kajanin kaupunkia. Siinä kirjottelin lauluja 3:me päivää,
sekä mies- että naisväeltä ja läksin 23:na p. jälille Jyvälahden
kautta Vuokkiniemen kylään. Samana päivänä kirjotin muutaman laulun
Jyvälahdesta, joka myös on suurenlainen kylä. Illalla myöhään
Vuokkiniemeen tultuani siinä lepäsin yön. Aamulla jälestä kävelin
kylässä ja kirjottelin lauluja mitä sain. Iltapuolella 24:tenä läksin
siitä Tsenaan, josta vielä samana päivänä (ja toisen aamulla) aina
iltaan asti kirjotin runoja. Seuraavalla aamulla varakin läksin
siitä Kivijärveen, jossa vaan muutin hevoista ja peräytyäkseni
Latvajärveen. Sinne tulin 25:nä p. Huuhtik. ja kirjottelin siinä sinä
ja toisena päivänä aivan yheltä (mieheltä) 80:n vuoden vanhalta
ukolta kaikenlaisia runoja. 27:nä päivänä, joka oli Sunnuntai,
laitin sanan kylään kokoutumaan akkaväen kirjotuksillani. Tupa
tulikin pian täytetyksi ja ison kattilan theevettä keitettyäni josta
sai, jolla suinki suu oli, laulettiin siinä aina iltapuoliksi.
Tästä palautuin minä, rajan poikitse Suomeen, vietin 28:n päivän
Kiannan pappilassa, Saksan luonna ja tulin siitä kyllä vaikialla
kelillä (säiden liihen) parahana säiden liiheen aikana Kajaaniin,
aivin eiläispäivänä. Nyt olet kyllä kuullut vaelluksistani, vaan
mitäs siitä? -- ei mitääkään. Kun tietänet että kaikissa Venäjän
kylissä asutaan tukulta, Uhtuvassa esimerkiksi päälle 80:n talossa
yksillä pelloilla, samon Vuokkiniemessä ja Jyvälahdessaki etc. niin
arvannet että mahto näillä matkoilla runoja keräytyä. Väinämöisestä
on äiä kaikenlaisia uusia ja parannuksia vanhoi. Aivan hyvä oli
ettei niitä entisiä ennen tullut präntätyksi. Naisväeltä kirjotin
monia _Vaikertoja_ tahi miksikä kutsuisit niitä lauluja joita muissa
kielissä Balladeiksi sanotaan -- saat kyllä nähä ne hetiki. Ylehensä
kirjotin tällä tiellä 2 kirjaa paperia täyteen. Kaikilla matkoillani
en ole tavannut parempata laulajata kun 1828 Johana Kainulaista
Kesälahdessa ja tällä reisulla Arhippa Latvajärvessä. Eillisellen
annon minä sillon varani mukaan 1 Ruplan ja jälkimmäiselle nyt 3 1/2
Riksiä Pankkoossa, vaan jos olisin varakkaampi, vielä mä heille
antaisin kunnia palkinnoksi vaikka 20 Ruplata kummallenki. Nyt
olen minä myös luvan saanut Helsinkiin tullakseni, vaan nyt ei ole
lähdennöstä ennenkun tulevan viikon loppupuolella. Jos lähtisin
ennen niin olis varattava että saisin vuottaa Toivolassa Kuopion
tällä puolella viikkokauden, koska 5:n virstainen salmi, jota sieltä
Kelloniemeen yli kuletaan ei vielä taida olla sula, eikä enää
hevosellakaan ajettava. Sentähden olen aikonut lähtiä, noin 9:nä oli
10:nä päivänä täältä ja taidan Helsingissä olla keskellä Toukokuuta.
Jos sinulla itsellä niin lienee siaa että siinä asuisin olisi ainaki
kaikista paras sihen tulla, vaan muuten olisi aivan hyvä jos tulisin
asumaan likellä sinua. Hyvä olisi se sen tähden että saataisi yhdessä
suorita Väinämöisen runoja yhteen, jossa ainaki näitä vasta
saatuja niihin entisiin liittäissä menne 2:si viikkoa. Myös taidan
Helsinkissä kirjottaa kaikki muutki runot selväksi präntättää.




2.

Apteekkari Skogmanille.

(Kirjekonsepti.)


                                        20 p:nä marraskuuta 1834.

Kiitos kirjeestäsi, jonka palatessani Kuhmon ja Repolan pitäjistä
Venäjän puolelta vastaanotin. Matkustin mainituille seuduille jo
viime avoveden aikana ja tarkastelin paitsi rokotusta kaikenlaista
muuta, niin että jäät ehtivät sekä vahvistua että tulla lumen
peittämiksi. Koska matkani alku sattui kekrin aikaan, niin saatat
arvata, etten kärsinyt mitään puutetta ja enpä totisesti ole nähnyt
tätä maata niin varakkaana ennen, kuin tällä kerralla. Rahvaan
kekriolut ei kuitenkaan ollut kiitosta ansaitsevaa, siitä näet
yleensä puuttui humalaa. Minä puolestani pääsin asiasta siten, etten
juonut, mutta toisin oli tsaajun (teen) laita Repolan pappilassa.
Saatat tästä luotettavasta viime päivänä tapahtunutta teenjuontia
kuvaavasta kertomuksesta päättää, missä määrin sitä edellisinä
päivinä harjoitettiin: aamulla 6 kuppia teetä, 4 kuppia kahvia
pappilassa (aamupäivällä); aamiaisen jälkeen pyydetty talollisen
Tahvosen luo, missä join 4 kuppia teetä, 8 kuppia kahvia; heti
päivällisien jälkeen (jäähyväisien edellä) taaskin 6 kuppia teetä,
taaskin pappilassa. Herra tietää, mitä vielä olisi voinut nauttia
illalla, ellen olisi sitä ennen lähtenyt pois vieden mukaani
sen kokemuksen, että kaikkia se vatsa parka saakin kestää. --
Enemmän toiste, kun minulla parin viikon päästä on kunnia omassa
persoonassani tulla kunniatervehdykselle. Mitä tulee maksettavaksi
määrättyihin rahoihin, niin anna niiden olla siellä, kunnes palaan,
ellet mahdollisesti jo ole jättänyt niitä Wichmannin asiamiehelle;
ennen matkaani näet otin vähän rahoja Wichmannilta ja pyysin häntä
ottamaan korvausta rahatoimikamarista, jos siellä on minulle
maksettavaksi määrättyjä rahoja. Tervehdi nyt ennen muita perin
miellyttävää perhettäsi ja sitä lähinnä -- -- --



3.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                        [Kajaani,] 6 Helmistä 1835.

-- -- -- -- -- -- --

Kerta sitte Helsingistä tultuani käpäsin taas tänä syyssä Venäjänki
puolella Repolan pitäjässä lisännyksiä [nim. runoja] saamassa, josta
jo ehkä ennen lienen kirjottanut.

-- -- -- -- -- -- --






KUUDES MATKA v. 1835.




[Kalevalan valmiiksi saatuansa ei Lönnrot joutanut lepäämään,
päinvastoin hän entistä suuremmalla innolla jatkoi tehtäväänsä, jonka
merkityksen yhä selvemmin alkoi ymmärtää. Huhtikuussa v. 1835 hän
teki sen laajan kiertomatkan, josta seuraavilla lehdillä kerrotaan,
venäjän-karjalaisen asutuksen itärajalle, kulkien Kuhmosta Repolan
kautta Rukajärveen, sieltä pitkin Tsirkkakemiä Jyskyjärveen, Uhtueen,
Jyvälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta kotiin. --
Liitteeksi on pantu muutamia otteita kirjeistä, joista näkyy, että
Lönnrot elokuun lopussa 1835 käväisi Lapukassa Venäjän puolella.]




1.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                   Kuhmosta, 12 Huhtikuuta 1835.

R. Y. Jo viikon eellä lähin Kajaanista aikomisella keliliiheeksi
Venäjän puolelle päästä. Rospuutta on kyllä joutumassa, vaan
matkani ei ole vielä Kuhmon pappilasta etemmä joutunna. Enkä varsin
hitaisuuttanikan sihen syytä, koska olen heikon sairaan tähen
viipynyt moniahan päivän ja ilman sitä tuoretta rokkoeste-ainetta
täällä vaksinoitusta lapsista Venäjälle vieäkseni uotellut, jota
Repolan pappi millon sanallisesti, kullon kirjallisesti on minun
sinne laittamaan pyytänyt. Ja eipä täällä juuri ikävässä ole
elettykänä. Esinnä alkuviikosta kulin pappien matkoa kinkerillä
pitkin rajakyliä Venäjätä vastoin. Siellä satuin muutamia runoja
saamaan Venäjän miehiltä, jotka heiän puolelta olivat kinkerille
tulleet. Loppuviikon olen hartaasti Kuhmon pappilassa korttia
lyönyt kolmen papin, Sotkamon Nimismiehen, Pitäjän kirjottajan ja
muien kanssa. Vaan loppu hyvistäki häistä ja nyt puolisen jälkeen
täytyy lähteä matkalle Repolaan. Keli on kylläki kehno, tiet vieläi
kehnommat, matka 7 penik. Repolan kirkolle, jonne kuitenki aion
päästä jos hiihtomalla kulkisin. Ja hiihtoa sitä pitäneeki, sillä
hevoista kuuluu joka askelessa puottelevan. Nyt vaan eillä kirjotan
Sinulle tervehyksiä, koska Sotk. Nimismiehen paluumatkassa saan
kirjani hyvin Kajaaniin ja sieltä Sinulle kulkemaan. Viimmen en
tainnut muistaa pyytää Sinua ennen pränttäämistä tarkoin joka Runon
päälliskirjotusta parantamaan, jotka kyllä parannusta tarvitsevat.
Jos, mitä Esipuheen tapasessa Runo-opista on kirjotettu, tahottaisi
täyellisemmästi, niin olisin senki vasta tekevä. Aion esinnä
mainitusta opista Helsingf. Morgonbladiin ruotsiksi kirjottua, eikä
olisi tainnut haitatakkana, vaan kuluupa se aika ilmanki kaikkiin
ennättämätä. Mutta kirjotappa Sinä, sillä meiän Herrasrunojat,
itse Juteiniki, ovat paljo syrjäytyneet oikiasta runolaausta ja
tarvitsisivat muistutettaa. -- Mitäs Sinusta on nimi Kalevala?
Saatta, jos tahtonetta, toisenki antaa. Ouolta taitaa kirjotus laatu
_vempelen, kantelessa_ näyttää, mutta minusta senlaisia sanoja
taivutetaan 2:hellaki tavalla: 1:ksi _vempele, -leen, -leelle_, 2:ksi
_vemmel (vempeli), -len, -lelle_. Senlaisia sanoja kun _taivas_
lienee alusta alkain sanottu: _taivahi, taivahen_ (contr. _taivaan_),
taivahehen (taivahesen, taivasehen, taivaaseen j.n.e.). --
Arkiiviin tulevia alkukirjotuksia en tainut kaikkia lähettää, sillä
monia vanhoja runoja oli uuempien kanssa yksille paperilehille
kirjotettu, enkä tainnut niitä jälkimmäisiä vielä käsistäni antaa.

Empä nyt enemmän ennätäkkänä, vaan pyyän Sinun tervehtämään muitaki
ja kirjottamaan minulle, niin Venäjän puolelta kotiin tultuani tahon
vastata. Veljellisesti ja ystävällisesti

                                                  Elias Lönnrot.




2.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                                     Rukajärvellä 21 Huhtik. 1835.
                                          Pääsiäistiistaina.

-- Patvaskoita pitää sen eisti [häämenoissa], jotta ei pahat inehmiset
rikottaisi vihkiparin väliä. He mahillaan se estetään.

Vasta eräs vuosi jälillä on pappiloilla Venähellä annettu maita
viljeltää. Heissä vaan harvoin on itsessä viljeliätä, sillä
palkkaväki on kallis. Maksetak 100 ruplaa vuoessa miehelle. Sen
eisti vuokratah he maa toisille, saavat tavallisesti 3:annen osan
tulosta. Maita pappiloille pantaessa otettih parahat pellot, parahat
niittynurmet kylästä, kysymättä ken heitä ennen viljeli. Erähissä
paikoissa tuli sillä moni ennen maista rikas talonpoika köyhäksi.
Vaan vääryyttä heille osotetuksi he eivät voi valittaa, sillä kaikki
maa on Keisarin, heillä vaan viljellys-, ei omistus-oikeus.

Täällä Rukajärvessä noustah vuotehelta k. 5:en eli 6:en rajoilla.
Laaitah tuli pätsih. Sinne jo laatiessa työnnetäh suuria ympyriälöisiä
kiviä kuumistumaan, niin niillä kivitetäh lehmän hauetvesi.
Kaikenlainen keittäminen mahto ennen vanhaan semmoisella kivittämisellä
tapahtua. Ja tästä lienee sana _keittää_ syntynyt, joka alusta mahto
olla _kivittää_. Sitte näyttää liitteillä kupusioilla kivillä
keitetyksi, josta sana _pata_ on rotinut, koska _paaella_ keit[ettii]n.
Samati on myös sana _paistaa_ paaesta tullut (paaista).

Pirtin lämmitä pantua leivotah kalikoita, sultsinoita, piiroita,
kakkaroita j.n.e. päiväksi syöä. Kalikat leivota[a]n noin 2 linian
paksuiksi kuoriloiksi, joihin sitte pannaan otrasuurimoista ja
maiosta laaittu puuro syämehen. Kuoren ääret taivutetaan ylös ja
niin pannaan uuniin. Sultsinat taputetaan vielä mohuemiksi, jos 1/2
linian paksuiksi, ja paistetaan. Ne ovat vehnäistä. Kaikki leipomiset
uunista otettua kastellaan kvaasilla [Venäläiseen tapaan laitettua
kaljaa], ja kalikkoihin pannah vielä maitovoietta keselle. Sultsinat
ennen syötöä taivutetaan toinen puoli toisen päällä ja keselle
pannah suurimoista, vehnästä ja maiosta keitettyä (paksunlaista)
puuroa. Ilman näitä teoksia laitetah rokkaa (liha- eli kalarokkaa),
maitokeittoa, kalaa, lihaa, siroa, voita murkkinaksi. Sitte lakeisen
sulettua laitetaan kahvet ja tsaajut, josta juoah usiammat kupit
perätysten. Sitte murkkina. Koko päivänä sittä ei nautittu mitänä
ennen k. 6 iltoa, jona taasen juoah tsoajua, ja sen jälkiin
iltaista. Pirtin lämmitysaika on kyllä vaivaloinen, sillä heiän
pienet pertit täytyvät savulla, jotta ovi pitää aukaista ja huone
vilustua. Vasta viimmen 3 eli 4 tiiman jälestä soahan läheinen
kiinni. Erivierolaiset pitäis kieltä[ä] unelleen rupiamasta, jos mitä
ennen on saisi suatakkin. Nyt justin tapahtu, että pappi kylästä
vähän vesselässä (= iloisella tuulella) tultuaan teki ristin erähän
erivierolaisen kasvoilla sormet hänen tavalla pannen. Mies suuttu
tästä, jotta vähän oli tappelo tulla.

Nyt vasta tulin tansista eli täällä niin nimitetystä _kisasta_.
Pieni pirtti oli vuokrattu 2:hella krossalla itsekultaki mieheltä.
Se pian täyty. Venäjän pajahusten laulamiseen kisattiin minun
viipyessäni jo 3:llaki tavalla. 1. Sinä nimellistä, jossa parittaan
kun katrilliin oli väki ensin asettaunut. 2 ja 2 paria oli aina yhtä
haavaa liikkeellä. Vuoroin he lattian toiselta puolelta etenivät
toiselle puolelle, pujoittautuen toistensa ohi; tällöin naiset
kulkivat keskeltä, ja miehet oikeata puolta naisensa ohi. Tämä tehtiin
useita kertoja, ja sillä aikaa kukin mies tanssia käännähteli
omaa naistansa vastaan, joka mikäli mahdollista oli, pysyi liikkumatta
paikallaan. Lopuksi pyörähyteltiin hänen kanssaan, kaksi muuta
vastakkaista paria astui äsken tanssineiden sijaan, ja näin
jatkettiin pitkin tanssijapiiriä niinkuin purpurissa. [Tämän kisan
kuvaus kirjoitettu ruotsiksi paitsi ensi lausetta.] 2. Käsivetellystä,
jota samati pajahtamiseen kisattiin. Siinä vaan yksi pari erittäin
tuli lattialle vastatusten lähelle toinen toistaan. Ensin otti
kavaljeri oikialla käellään naisen vasemen, vei häntä erähän
askelen vasemella puolella naista kävellen, muutti sittä puuttuen
itse vasemella naisen oikiaan käteen viejen häntä jälelle oikialla
puolella naista astuellen ja niin usiammat kerrat, siksi kun heitti.
3. _Kruga_ nimellistä, jossa ensin asettauttiin tarhaksi. Siitä
muuttautettih monella tavalla. Yhestä puolesta alettih esinnä, tultih
toiselle puolelle, mentih nostettuin kätten alatse ulkopuolella,
tultih välistit selin sisälle seisomaan, välistä erottih, pari mentih
ulkopuolelta toisia ja tultih taasen yhteen. Terävään näitä ei
kisattu, jos ei ensimäistä, jossa välistä kyllä ohta ortehen kolahti
jos ei pää lakehen päässyt. Koko kisa tahto saaha kyllä surullisen
lopun. Akka koukulla tuli kotihin. Mitä rasboinikoita (rosvoja)
tänne on huonehesen saanut. Hänen tietämättä oli mies huoneen
vuokrannut. Hän taluttiin ulos ja kisattiin uuelleen, kun esinnä
naiset ennättivät jällen kokouta, jotka ensi häässä juostih ulos.
Välistä otti nainen miehen, välistä mies naisen kisaan. Lempisanoja
viskaeltiin sinne tänne parien välillä kun paremmissaki. Minulla
oli fleiti muassa, jolla minäki soittelin lauluja. Eikä näyttänyt
sillä suurta erotusta olevan mitä soitti, kaikkien laulujenki mukaan
kisattik. Muitaki kisoja sanottik vielä äiä olevan, vaan niitä nyt
ei kisattu. Polskia, kontria j.n.e., joita meiän rahvas kisaa täällä
ei. Naiset oltili kaikki paitahiemoisillah, joko sitte paiat punaset
eli valkoiset. Paian päällä oli hamet liivin kera yhteen ommeltu
eli leikattuki, vaikka liiviksi sitä ei hyvästi taitaisi sanoakkana
koska hamehesta voan kävi kun muutki kannattimet eli viilekkeet kaksi
tuuman eli paremman levyistä rihmaa olkien ylitse. Pää oli jokaisella
palmikoilla ja palmikosta heilu selkeä myöten 1/2 kyynärän pituinen
ja l 1/2 tuuman levyinen silkkinen rihma alas. Muuten oli pään ympäri
kaikilla siottu huivi sillä tavalla että se ensin oli 3/4 korttelin
levyiseksi laskettu ikäskun miehet kaulahuivinsa laskevat. Sellaisna
oli se otsapuolelta alkaen siottu pään ympäri, taka puolelta
palmikon juurelta yhellä puolisolmulla helposti kiinnitetty. Jos
ken tahansa olisi nämät kisanaiset nähnyt, ei olisi hän luultavasti
muuta virkkaa tainnut, kun että olivat koriat vaatteissansa. Eikä he
naamoa myötenkän olleet rumat katsella, sillä jos toiset olivatki
rokonarpiset, niin oli toisia kylläki kaunehia. Kun vielä siivosti
käyttivät, niin oli siinä kyllä iloksi tänä päivänä. Miesten vaatehus
erottih en äiän toinen toisistaan. Pitkät kengän varret housujen
päällä, sukan suu toisilla kirjainen kääritty kengän varren päälle,
paita punanen eli sininen housujen päällä, paian päällä toisilla
kauhtana, toisilla turkki. Toisilla huivi, toiset huivittomat. Ainoa
oli poika mies sortukilla ja seki tanssasi pian yhät papin tyttären
kera.




3.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                                          Rukajärvessä 22 Huhtik.
                                               Keskiviikko.

Nyt olen, kun vaan erähältä suonen aukasen, valmis lähtemään isosta
kylästä enkä ole vielä sanoakan saanut, enkä puoltana sanoa.
Lähen kun muinen Tuonelasta Väinämöinen, voan missäpä on se Antero
Vipuinen, jonka luoksi lähtisin. Matkoja en kovin surisi jos naisten
nieklojen neniäki kulettaa. Vaan vieläpä on naiselta itkuvirsi
kirjotettava, jos lähtenee, kun pelkää pahaa siitä itselleen tulevan.




4.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                            Kiannon Pappilassa 1 Toukok. 1835.
                                      Perjantaina.

Huhtikuun 22 päivänä, joka oli keskiviikko, läksin Rukavaaran
Pappilasta, kylläki kauan hyvin piäntöä siellä muistellen. Muuten
runojen vuoksi olentoni siellä oli tyhjä. Vasta viimmesellä
päivällä onnistu saahakseni akoilta erähiä itkuvirsiä, ei nekän
suuriarvoset. Itkuvirsiä olen yrittänyt jo ennenki muilta kirjottaa,
vaan mikä lienee, siitä ei tule tolkkua. Näyttää kun ne olisivat
ikivanhaa laatua, sillä niissä on kamaloita sanoja, joita ei
ymmärrä, eikä malta yhellä eli kahelia sanomisella. Niitä taas
kertoen kysyessä, miten oli seki sana, unohtuvat puolet pois sekä
sanojalta jotta kirjottajalta, eikä tule täyttä kullonkana. Häissä
itketään talosta lähtevälle tytölle, peiahissa kuoleelle, j.n.e.

Rukavaarasta 13 v. Jekon taloon Tiiksin kyleä, siitä 20 Kellovoaran,
7 Sirkkemiin, 43 Jyskyjärveen, 40 Nurmilahteen, 10 Luusalmeen,
30 Uhtuvaan, 15 Jyvälahteen, 30 Vuokkiniemeen, 5 Tsenaniemeen,
25 Kivijärveen, 6 Viiankiin, 4 Hyryyn, 10 Pussilaan, 50 Kiannan
pappilaan. -- Sirkkemiä mainittiin myös Sirkkakemiksiki, Jekossa
makasin yötä, niin siitä [kuljettuani] 23 [virstaa] tulin esinnä
Kellovaara[a]n, jossa vankalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta,
kirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan
Kemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti
2 miestä saattamaan, äsken nimitetyn akan poika setänensä (djädo).
Yöllä makasimma vähän aikaa metsäpertissä ja muun aian matkasimme,
minä nukkuen reessä. Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti.
Toisessa metsäpertissä akan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa
lauluja, ja iltapuolella tulimma Jyskyjärveen.




5.

[Päiväkirjasta.]


                              Kajaani, 5 p:nä toukokuuta 1835.

(Muistiinpanoja, tehdyt Rukajärvessä, 21 p:nä huhtikuuta 1835.)

Muutama vuosi sitten on parannettu pappien palkkaedut. Paitsi
puhdasta rahaa, noin 600 ruplaa pankkiseteleitä, on heille annettu
paraat kunkin seudun tilat. Kun näitä tiluksia heille jaettiin, tosin
muutamat talonpojat joutuivat kärsimään, sillä ottamatta lukuun,
kenen oma pelto ja niitty ennen oli ollut, valittiin niistä paraat
papille. Vielä nytkin moni talonpoika valitti, että häneltä täten oli
riistetty paraat tiluksensa; kuitenkaan eivät he voineet valittaa
tapahtunutta vääryyttä, sillä täällä on kaikki maa oikeastaan kruunun
omaa, talonpojalla on ainoastaan viljelemisoikeus. Monet papit
eivät kuitenkaan tätä nykyä voi harrastaa maanviljelystä, kun näet
he itse ovat siihen tottumattomat, ja työväki on kallispalkkaista.
Miehelle maksetaan 60-100 [ruplaa] pankkiseteleitä vuodessa. Senpä
vuoksi papit paikoittain ovat antaneet maan arennille talonpojille.
Mutta vastaisuudessa saattanee odottaa pappienkin täällä rupeavan
maanviljelijöiksi, ja he saattavat varmaankin ottamalla käytäntöön
parempia metodeja ulkopuolella omiakin maitaan tuottaa hyötyä.
Näinpä Repolassa papin olevan ainoan, joka oli viljellyt perunoita
koko vuoden tarpeisiin. Vähitellen on tämän perin hyödyllisen
ravintokasvin tuottama etu hänen esimerkkinsä kautta selviävä
lähelläasuvillekin, kuten jo osaksi on käynytkin. Kuitenkin perunaa
vielä näillä seuduin viljellään sangen niukasti; etempänä rajasta
sitä ei viljellä melkein ollenkaan. Se perunain määrä, jonka rahvas
kylvää, riittää muutamaksi viikoksi korjuun jälkeen; siemeneksi harva
niitä säästää. Tätä he hankkivat markkina- ja muilla matkoillaan,
tavallisesti Suomesta, ja kuulin mainittavan etenkin kolmea Kuhmossa
olevaa tilaa, jotka tavallisesti olivat harjoittaneet perunanviljelystä
siinä määrin, että saivat siitä paitsi omat tarpeensa vielä
kevätpuoleen muille siemeneksi myötävää. En tiedä, onko heitä
Talousseuralle mainittu rohkaisua ansaitsevina, mutta suotavaa olisi,
että se tapahtuisi.




6.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                 Kajaani, 8 p:nä toukokuuta 1835.

R. Y. Sitte Kuhmosta noin kuukauen eellä kirjan Sinulle lähetettyä
olen pian kaiken ajan ollut Venäehen puolella rajoa. Esinnä Kuhmosta
7 penik. Repolan kirkolle, siitä 12 d:o Rukajärveen, siitä 8
Jyskyjärveen, siitä 8 Uhtuvaan, siitä 1 1/2 Jyvälahteen, siitä 8
Vuokkiniemeen, siitä 3 Kivijärveen, josta viimmen pääsin omalle
puolelle rajoa. Ilman jo nimitetyitä paikkoja kävin monta pienempätä
kyleä tien varsilla, matkaten ylehensä 80 penik. 5 viikon sisässä.
Runoja kirjottelin siellä täällä kokonaisen paperikirjan täyteen.
Kyllä niistä taasen lähtisi Kalevalaanki lisäyksiä ja parannuksia,
vaan en ole ennättänyt erotella kuta kuhunki paikkaan. Ja paras
taitaa ollakki vaan siltään präntätä mitä nyt sinne on saanut ja
vasta aikaa voittaen kerralla lisätä, mitä tästäki lähin tullee
sihen sopivia. Sillä jos niitä nyt vähitellen rupeaisi kohentelemaan,
se vaan viivyttäisi entisten valmiiksi saantoa. Mitä aina olen
ajatellut, ulompana rajasta runoja olovammalta löytyvän, näin
nyt tyhjäksi. Rukajärvessä, joka Bogosta lienee noin 10 penik.
Valkian meren rannalta, runoja ylen vähä laulettiin ja siitä mereen
asti kuuluu ne sitäi enemmin hävinneheksi. Venäehen pajahusvirret
ovat näillä seuin suomal. laulun sortaneet. Rukajärvestä Kemijokea
myöten Jyskyjärveen kulkeissa laulettiin muutamissa kylissä usiampia
runoja ja Jyskyjärvessä samati. Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman
Jamala nimisen miehen, joka esinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken
päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta
kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen
kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa
sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinki
kaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta
pykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella
päivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja markkina päiviin asti.
Vaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä
pienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että
muistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin
kernaasti rajoa myöten esinnä aina Lappiin asti, vaikk' en taia
päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen
tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan
meren asti. Rajapaikat ovat kuitenki parahimmat lauluilta.

Mitä viimmen kirjotin, Akademian kustannuksella jos pitemmällenki
matkalle toivovani ja josta kehotat minua Kanslerille anomuskirjan
kirjottamaan, sen taian, tarkemmin asiata tutkistellen, semmmoseksi
heittää. Ei sen eistä, etten mitä hyövytystä senlaiselta matkalta
toivoisi, vaan jos toivon ja vähän ehkä muka saavuttaisinki,
niin epäilen kuitenki jaksannostani kuluja vasten mitänä voivani.
Ja jos en voisi, tulisin vaan puheen alaseksi toisten varoja
ilman hävittäneeni. Nyt omilla yrittelevä, jos välistä tyhjäänki
menisi, niin siitä ei kenkään minua moiti. Olen siis aikonut heittää
mielestäni koko sen tuuman, vaan toivova, jos ken toinen sillä
toimella matkautettaisi. Tarpeellinen se ainaki Suomen euksi olisi.

Kiitoksia lupauksestasi Kongl. Nord. Oldskrift Sellskab:ille
sisäänotto-rahat laittaa. Vähin makso taitaa tapahtua 70 Riksd.
Ruots. Bankossa, jota siis pyyän Sinun sinne laittamaan Venäehen
General Konsuli v. Gerschau:lle, taikka Seuralle suorastaan. --
Sanoista, joita kysyt, taitaa _varuriikit_ yhteisesti merkitä jos
mitä ylellisyyttä eli kalleutta, Ruotsalaisista sanoista _vara_ och
_rik_ kammellettu. _Holoppa_ Ven. sanasta _holonj_ (orja, palkollinen)
merk. yhteisesti kehno, huono, epäkelpo j.n.e. ja taitaa alkuaan olla
yksi sama kun meiän tavallisessa kielessä _halpa_.

Kun muistaisin enemmänki Venäehen puolelta nyt saatuja sanoja
niin panisin tähän, vaan kun ovat hajalla Leksikossa, niin panen
mitä muistostani saanen vähä lehen täytteeksi: -- _mitys_ Genit.
_mittyen_ Infin. _mityttä_ yksi merkitykseltään kun _minkälainen_ --
_kaikenjytys, -yen, -yttä_ s.o. kaikenlainen -- _sikäläinen ja
täkäläinen_ samanlaiset kun _meikäläinen, teikäläinen_. -- Läksi
_valmistamaatse_ s.o. valmistamaan itsensä. -- _Heitetäätse_ s.o.
heitetään (heittävät) itsensä -- _muutamaatse, laitamatse_ s.o.
muutan, laitan itseni -- _Vaattehut, Ropehut_ diminutiv. sanoista
_vaatet, rovet_ -- _Veto_ yksi kun meillä _vero_ -- Vet adverb.
s.o. _Vet sanoo, vet tulee_: meillä: sanoopa, [tuleep]a -- _Orko_
Genit. _Oron_ = noro, alanko, aro j.n.e. siitä runossa "usein
oronen koivu" -- _Venakko, Ruotsakko_ Venäehen (Ruotsin) mies eli
akka.

Vaan nyt täytyyki minun lähteä Appelgreniin kortille etten ennätä
enempätä. Löytyvät ne vasta Leksikossa. -- Mitäs näyttää Sinulle
siitä selvittämisestä, joka nyt minulle _Sammosta_ annettiin,
merkittävän _Sammolla_ koko meiän maata, joka, tähtiensä vuoksi
taivaalla, Sammon toisella nimellä kirjokanneksi sanotaan. Ei
näytä minusta aivan typeräksi, jos liiatenki muistamme sen entistä
nimeä Lappalaisten luona _Sabme_, josta Suomalaisessa suussa pian
_Sampo_ saatiin. Kaikki Sammon soat tarkoittaisivat sitä myöten
Suomalaisten ensimmäistä maanottoa Lappalaisilta. -- Tervehyksiä
kaikille tuttaville! Rabbelle aion pian kirjottaa Bankkivelastani
ja sen muistamisesta, menet hän tuota Sinä vieläki takuusen, sillä
nythän en saa jos viiennen osan maksetuksi.

Kajanista 8 Toukoista 1835.

                                                 Elias Lönnrot.




Liite.



1.

Tohtori Rabbelle.

(Kirjekonsepti.)


                               Kiannalta 25 p:nä elokuuta 1835.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Lähden nyt viimeisiin rajakyliin Venäjän puolella, jossa en viivy
kuin viikon tai puolentoista. -- -- --



2.

Kruununvouti Wichmannille.

(Kirjekonsepti.)


                                 Kiannolta 30 p:nä elokuuta 1835.

Sittenkun viimeksi kirjoitin Sinulle olen ollut matkalla Venäjän
rajalle ja käynyt yli rajan Lapukan kylässä venäläisellä alueella.
Melkein ilman poikkeusta oli pakkanen niin kokonaan vahingoittanut
vuodentulon että ohra esim. niitettiin viikatteella eikä sitä edes
riihitetä. Kun sitäpaitsi kasket, vaikka ne paikoin vähän säilyneet,
enimmäkseen ovat niin harvoja, etteivät edes tuota siementä, niin
näyttää tuleva vuosi sangen surulliselta. Jospa siellä olisi
parempaa. Tämän viikon liikun vielä lukukinkereillä pappien kanssa,
mutta palaan sitte viipymättä Puolangan kautta. Huomisesta viikko
eteenpäin lähtenen täältä.



3.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                      Kajanasta, 18 Syysk. 1835.

Rakastettu Veljeni!

Äsken kotiin tultua Kiannalta, Puolangalta, Hyrynsalmesta, Venäjän
puolelta ja muualta, joissa vaelsin lähes 6 viikkoa ja yhtehensä
60 penikuormaa varsin ennätäkkänä muuta kun kiittämään Sinua kolmestaki
tänne sillä ajalla tulleesta kirjastasi. Niitä sanoja, joita Kalevalassa
pyydät selvittämään, olen katsellut ja vaikka pikasuudessaki kokenut
saada jollaki tavalla tässä postissa lähetettäviksi. Laita vasta
lupaustasi myöten enemmän, niin minä kyllä selvittelen mitä itse
tiedän. Sananlaskuja on minulla taas viimmesellä matkalla kokoutunut
muutama sata uusia ja samati arvutuksia. Kun ne saan Sinunki kirjaasi
lisätyksi, niin laitan taikka kohdastansa sinne, eli veljellesi
Oulussa. Arvutuksia olen kokenut paremmin järjestyttää, kun ennen
Gananderissa; uusia olen saanut puolentoista sataa niitä, ilman mitä
vanhoja on tullut somemmasti saaduksi. Sano tervehyksiä kaikille
tuttaville, jotka taiat tavata. Jos vastaki Kalevalan runoja viittisit
tänne lähettää sitä myöten, kun niitä präntistä lähtee, niin hyväpä
tuo olisi.

                                           Veljesi ja ystäväsi
                                              Elias Lönnrot.

P.S. Kenpä tiesi vaikka Joulun aikana taasen tulisin Helsinkiin.
Olen vähä sinneppäin tuumaillut.






SEITSEMÄS MATKA vv. 1836-1837.




[Jo v. 1835 Lönnrot ajatteli matkaa, joka käsittäisi koko sen alueen,
missä suomen kieltä puhuttiin, ja aikoi pyytää sitävarten apua
yliopistolta, mutta luopui tuurnastansa. Vasta syksyllä 1836 hän
saattoi lähteä tämmöiselle matkalle saatuansa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralta matkarahoja. Tämä matka, joka oli pidempi kuin
yksikään edellisistä, jakaantui kahteen osaan: pohjoiseen ja
eteläiseen. Pohjoinen kävi Uhtuen, Kuusamon, Kieretin, Koudan,
Kannanlahden, Kuolan, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon ja
Kiannan kautta Kajaaniin ja päättyi toukokuussa 1837. Eteläiselle läksi
L. heti kotiin tultuansa ja matkusti Vuokkiniemen ja Repolan kautta
Suomen-Karjalaan, jossa kulki myöhään syksyyn ristiin rastiin, kuten
alkuun liitetty matkakertomus tarkemmin osottaa.]




1.

Kajaani, 8 p:nä maaliskuuta 1838.


                         Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.

Kirjelmässä 28:nnelta päivältä helmikuuta 1836 Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura kehotti minua lähtemään matkalle etsimään
sellaisia suomalaisia runoja y.m., joita suusta suuhun kulkevan
muistotiedon säilyttäminä vielä saattoi elää, ja joita ei siihen asti
oltu kirjaanpantu. Tämän tarkoituksen toteuttamista varten Seura oli
myöntänyt tuhannen ruplaa pankkiseteleitä. Sittenkuin vielä minulle
armossa oli myönnetty vuoden kestävä virkavapaus, tehtiin se
matkasuunnitelma, että ensin oli käytävä niillä seuduin asuvien
suomalaisten luona, jotka ovat lähinnä valtakunnan rajaa täältä
pohjoiseen päin, ja että matka sitten oli ulotettava täältä kaakkoon,
osaksi Venäjän, osaksi Suomen alueelle.

Tämän suunnitelman mukaisesti matka alettiin syyskuulla mainittuna
vuonna. Vaellus suunnattiin ensin Arkangelin kuvernementissä oleviin
Lonkan, Vuonnisen, Jyvälahden ja Uhtuen kyliin. Ylioppilas, herra
_Johan Fredrik Cajan_, joka tähän saakka oli matkakumppanina minua
seurannut, palasi nyt Suomeen ja minä läksin pohjoiseen Tuoppajärven ja
Kuusamon pitäjän välisille seuduille, missä lähelle joulua oleskelin
Ohdan, Pistojärven, Suvannon, Makarin, Tuhkalan, Katoslammin, Akkalan,
Käpälin, Suurenjärven, Vaarakylän, Skhiitan ja Pyhänsaaren kylissä.
Itse joulunpyhät vietin Kuusamossa. Sieltä käännyin Pääjärven ja
Kantajärven tienoille, missä suomalainen asutus Venäjän puolella rajaa
lakkaa, siis näillä seuduin 20-30 peninkulmaa etelämpänä kuin Suomen
puolella rajaa; maanviljelys, hevoset, lehmät ja suomalainen asutus
ulottuvat näet viimemainitulla alueella Inarin järven eteläpäässä
olevaan Kyrön kylään asti. Elleivät monet seikat, joista minun Kuolassa
piti saada lähempiä tietoja, olisi tiukkaan vaatineet, että minun sinne
saakka oli jatkaminen matkaani pohjoiseen, olisin Pääjärven lähikylistä
suorinta tietä lähtenyt Kemijärvelle, Sodankylään ja Kuolajärvelle.
Siten olisin voittanut lähes kahden kuukauden ajan, joka nyt
varsinaiselta matkan tarkoitukselta meni melkein hukkaan
matkustellessani venäläisten ja lappalaisten keskellä. Mutta siitä,
miten pohjoiseen suomalainen kansanheimo ulottuu Venäjän puolella, olin
kotoa lähtiessäni niin tietämätön, että luulin tapaavani suomalaisia
Kannanlahdenkin tienoilla, jopa pohjoisempanakin. Pohjoisimmat
suomalaiskylät ovat Kuva ja Tumtsa, jotka sijaitsevat lähellä
Pääjärveä. Melkoisen suuren Koutajärven rannalla ei nyt enää ole
ainoatakaan ihmisasuntoa, eikä suomalaisia asu mainitun järven
pohjoispuolella. Sentähden matkustin Pääjärven tienoilta kaakkoon
Vienanmeren rannalla olevaan Kierettiin Majavalahden, Heinäjärven,
Jäletjärven ja Uudenkylän kylien kautta, jotka kaikki ovat Koutajärven
eteläpuolella, ja joissa on suomalainen asutus. Kieretissä taas, joka
on melkoinen kauppala, asuu venäläisiä. Sieltä luetaan 12 peninkulmaa
Kannanlahteen, nimittäin 4 Mustanjoen kylään, 2 Koudan kauppalaan, 8
Knäsoin kylään ja 3 Kannanlahden kauppalaan. Kaikissa näissä kylissä
puhutaan venäjän kieltä. Kannanlahdesta luetaan 22 peninkulmaa Kuolan
kaupunkiin, nimittäin 3 Imandran järvelle, 11 sen rantaa pitkin ja
sitten 8 Kuolaan. Koko matka suoritetaan poroilla. Säännöllisiä
postiasemia on tien varressa, 3-4:n peninkulman päässä toisistaan.
Näillä asemilla olevat lappalaiset puhuivat kaikki välttävästi venättä.
Kuola on mitätön kaupunki, 4:n peninkulman pituisen Kuolanlahden
päässä, joka lahti nyt, kuten useampina muinakin talvina, oli sulana.
Kaupunkia ympäröivät joka taholta ylängöt. Enimmät polttopuut
kuljetetaan kotia koirilla, kuten tapa myös oli Koudassa ja
Kannanlahdessa. Suurimmat koivut, joita käytettiin polttopuiksi, eivät
läpimitaten olleet juuri yli 2 tuuman, ja niitä noudettiin lähes
peninkulman päästä Tuulomajokea pitkin. -- Kuolasta läksin maaliskuun
alussa lappalaiskylien Muotkan, Petsamon, Paatsjoen ja Näytämön kautta
Näytämönjoelle, joka on Norjan-Lapin rajalla, 15 peninkulmaa pohjoiseen
Inarin kirkolta. Koko matka sanotaan 30 peninkulmaksi. Nämä kylät, ovat
vaan 3 tai 4 peninkulmaa etäällä Jäämerestä, ja niissä on kussakin noin
10 perhekuntaa, jotka asuvat yhtä monessa hirsistä kyhätyssä mökissä.
Venäjän kieltä puhuivat tai ainakin ymmärsivät useimmat miehet. Nämä
Venäjän lappalaiset eivät elä paimentolaisina, eipä heidän sanottu edes
voivankaan niin elää, he kun paastoajoiksi hankkivat itselleen
kalaruokaa, ollen sen vuoksi pakotetut luopumaan laveammanpuolisesta
poronhoidosta. Näytämönjoelta luetaan 10 peninkulmaa Inarin järven
pohjoispäähän, sieltä 5 peninkulmaa Inarin kirkolle, sieltä vielä 5
peninkulmaa Kyrön kylään, missä taas tapasi suomalaisia, savupirttejä,
saunoja y.m. Inarin seurakuntaan kuuluvat lappalaiset puhuvat, paitsi
äidinkieltään, murtamalla suomea, jättämällä pois muutamia
loppuääntiöitä, melkein kuin Suomen eteläosissa, jonka ohella d usein
äännetään epäselvänä r:nä. Jumalanpalvelus pidetään suomeksi, ja
ainoastaan suomalaisia kirjoja näin heidän mökeissään. Varsin moni
kuitenkin sanoi naapureitaan, Norjan lappalaisia, onnellisiksi, heillä
kun oli jumalanpalvelus ja kirjat äidinkieliset. Inarin lapin murteen
sanottiin siilien määrään eroavan sekä Venäjän että Utsjoen ja Norjan
lappalaisten murteista, että näitä murteita puhuvat vaivoin ymmärtävät
toisiaan. Minusta tuntui kuin Venäjän lappalaisten kieli olisi ollut,
jos ei juuri puhtahinta, ainakin enimmin suomen kielen kaltaista. Tämä
lausunto älköön kuitenkaan vastaiseksi käykö muusta kuin minun
yksityisestä arvelustani. -- Kyröstä luetaan 12 peninkulmaa Sodankylän
kirkolle. Kuljettuamme Sompiotunturien yli, tapasimme paljoa
paksummalti lunta Sodankylän puolella kuin Lapissa. Kyytimies kertoi,
että Lapissa aina on vähemmän lunta kuin Sodankylässä ja niissä
pitäjissä, jotka ovat siitä etelään. Jos tämä on totta, on meillä
tästä, kuten myös monesta muusta seikasta, esim. luulotellusta Lapissa
vallitsevasta polttopuiden puutteesta, vallan väärä käsitys, joka on
syntynyt siitä, että matkustajat ja muut ylen määrin ovat suurentaneet
todellisia ja kuviteltuja lappalaisten parissa kokemiaan vastuksia.
Minä puolestani en tahtoisi yhtyä heidän valitusvirsiinsä, vaan luulen,
että ihminen Lapissa elää vallan yhtä onnellista elämää kuin muualla,
seikka, jonka muun muassa lappalaisten iloiset kasvot ja hilpeys joka
tilaisuudessa todistavat. -- Sodankylästä kuljin 12 peninkulman matkan
tai hieman yli Kuusamoon ja edelleen 25 peninkulman matkan Kajaaniin,
jonne saavuin toukokuussa.

Siten oli pohjoinen osa matkaa suoritettu, ja siihen meni 8 kuukautta.
Eteläpuolisen aloin kesäkuun ensi päivinä, matkustin taas
Vuokkiniemeen, sieltä Repolaan, Pieliseen, Ilomantsin Enon kappeliin,
Liperiin, Rääkkylään, Tohmajärvelle, Kiteelle, Ruskealaan, Sortavalaan,
Jaakkimaan, muutamiin Kurkijoen kyliin, Parikkalaan, Rautjärven
kappeliin, Ruokolahdelle, Joutsenoon, Lappeelle, Lappeenrantaan,
Lemiin, Savitaipaleeseen, Taipalsaareen, Ruokolahdelle (toisen kerran),
Sääminkiin, Kerimäelle, Liperiin (uudestaan), Kontiolahden kappeliin,
Juuan kappeliin, Nurmekseen ja Kajaaniin. Tähän matkan osaan kului
minulta lähes 6 kuukautta. Käymättä jäivät etenkin ne Venäjän-Karjalan
seudut, jotka ovat etelään Repolan pitäjän rajalta, ja joihin aion
vastedes erityisesti matkustaa.

Mitä tulee matkani tuloksiin, olen ainakin itse niihin tyytyväinen.
Olen kerännyt seuraavaa:

1) _Mytologis-historiallisia runoja_. Suurin osa näitä on Kalevalan
lisiä ja toisintoja.

2) _Loitsurunoja_. Topeliuksen aikaisemmin keräämien ynnä muiden kanssa
kaikki yhteensä painettuina saattavat paisua 500 sivuksi tai sen
ylikin, kahdeksataitteista kokoa.

3) _Idyllisiä runoja_ (sisällykseltään lyyrillisiä lauluja, romansseja,
ballaadeja j.n.e.). Aloin niiden järjestämisen jo matkalla ja olen
jatkanut sitä kotona. Jo olen järjestänyt 274 runoa, toiset lyhempiä,
seuraaviin ryhmiin: Lasten lauluja 9, Poikien lauluja 12, Paimenlauluja
10, Neitojen lauluja 62, Häälauluja (sulholle, morsiamelle, kaasolle,
kosiomiehelle, juohtokansalle j.n.e.) 32, Soutulauluja (kätkyt- eli
kehtolauluja) 14, Miniäin lauluja 24, Miesten lauluja 7, Orjain lauluja
8, Virsiä eli virrelmiä (romansseja, ballaadeja) 16, Pieniä lauluja 34.
Tämä kokoelma tulee lisättäväksi runoilla, jotka ennen ovat painettuina
Gottlundin "Pieniä runoja" nimisen kokoelman 2:ssa vihossa, "Kanteleen"
toisessa osassa, useissa Mehiläisen vihoissa, muutamissa Mnemosynen
numeroissa sekä muilla käsikirjoituksena olevilla runoilla, jotka
osaksi kuuluvat ylempänä mainittuihin ryhmiin, osaksi toisiin, kuten
Metsänkäviän lauluja, Jauhorunoja, Laulajan runoja y.m. Koko kokoelma
paisuu kaiketi 5 tai 6 sadan sivun suuruiseksi kahdeksataitteiseksi
nidokseksi.

4) _Myöhäisempien aikojen runoja_. Kuten tunnetaan on tällaisia sekä
tavallisen runomitan muotoisina että myös monen muunlaisen runomitan
muodossa. 7-jalkaisia runosäkeitä sisältäviä lauluja lauletaan nykyään
hyvin yleisesti ympäri koko maata, jopa osaksi Venäjän-Karjalassakin.
Kieli näyttää soveltuvan niihin yhtä hyvin kuin tavallisiin runoihin,
jotka niiden vuoksi näyttävät yhä enemmän joutuvan unhotuksiin.
Sisäiseltä rakenteeltaan ne eroavat tavallisista runoista siinä, että
kukin niiden runojalka enimmästi alkaa korollisella tavulla. Jokainen
runojalka on säännöllisesti trokee, jonka kanssa tribrachys tai
daktyyli joskus vaihtelee. Ensimäiseen ja viidenteen runojalkaan sopii
myöskin varsin hyvin pyrrhichius, ja neljännen runojalan muodostaa
joskus ylsi ainoa tavu. Kaksi kokonaista säettä on keskenään
loppusoinnullisia ja päättää lauseen. Tämä runomitan laji näyttää
olevan kotimainen eikä ulkoa lainattu. Sävelet vaihtelevat suuresti eri
seuduilla. Seuraava tytön valitus poissa olevasta lemmitystään olkoon
näytteenä mainitusta runomitasta:

         Mull' on huolta montakin, ja se on suurin huoli:
    Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.
         Muut ne käyvät kultansa kanssa, käyvät käsityksin.
    Minä raukka vanhenen ja olen aina yksin.
         Alahall' on aurinko, ja ilta on jo lässä,
    Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.
         Kulkemass' on kultani ja kauas taisi mennä,
    Jost' ei vielä viikon päästä lintunenkan lennä.
         Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,
    Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.
         Lennä, lennä, lintu rukka, puhu kuullakseni:
    Kävitkö sä kullan maalla, näitkö kultaseni?
         Puhu, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,
    Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti?
         Mitä näit sä muutaki ja näitkö vielä senki,
    Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki?
         Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,
    Ettei tulis turha'an se ikä nuori multa.

Näiden uudempien runojen kokoelma näyttää, vaikka kaikki huonommat
jätetäänkin pois, paisuvan melkoisesti suuremmaksi kuin mikään
edellämainituista.

5) _Suomen kansan sananlaskuja_ (sananparsia, vertauksia j.n.e.).
Keräelmässä niitä on useita tuhansia. Aikomukseni on ryhtyä niitä
järjestämään päästyäni vapaaksi idyllisistä runoista. Suotavaa olisi
että samalla kertaa voitaisiin julkaista mitä muutkin ovat keränneet,
ja tämän Seura voinee aikaansaada julkaisemalla sanomissa pyynnön, että
sellaisia keräelmiä mainittua tarkoitusta varten Seuralle
lähetettäisiin. Ne saattaisi sitten helposti sovittaa siihen
käsikirjoitukseen, jonka täältä Seuralle lähetän, tai myöskin voisi
sovittaa minun keräämäni runot niihin.

6) _Suomen kansan arvoituksia_. Näitä on kerättyinä hieman yli
tuhannen.

7) N.s. _tarinoita_ (kaskuja, saarnoja). Sellaisia olen pannut kirjaan
lähes kahdeksankymmentä.

8) _Uusia suomalaisia sanoja, puhetapoja, murteishuomautuksia_ y.m.

Sananlaskuja, arvoituksia ja satuja oli kaikkialla, satuja
kuitenkin etupäässä Venäjän-Karjalassa ja Sortavalan lähipitäjissä.
venäjän-Karjalan pitäjät Vuokkiniemi ja Paanajärvi ovat
mytologis-historiallisten runojen olemassaolon keskustana. Kuta enemmän
mainituilta paikkakunnilta poistuu mihin suuntaan tahansa, sitä
harvinaisemmiksi tulevat tämänlaiset runot, mikäli osaksi itse olen
kokenut, osaksi varmasti kuullut muiden mainitsevan. Tuoppajärven ja
Pääjärven tienoilla, Sodankylässä ja Kuolajärvellä niitä oli sangen
vähän; hieman paremmin niitä muistetaan vielä Kajaanin läänissä ja
Repolassa. Savossa ja Suomen-Karjalassa ne ovat enimmäkseen unhotuksiin
joutuneet, ja Venäjän-Karjalassa niillä seuduin, jotka ovat itä- ja
eteläpuolella äsken mainittuja, lauletaan parhaasta päästä venäläisten
laulujen sokerruksia. Nämä alkavat myöskin Vuokkiniemessä,
Paanajärvellä ja Repolassa saavuttaa suurempaa suosiota kuin
alkuperäiset suomalaiset laulut. Idylliset runot elävät yhä vielä
Sortavalan, Jaakkiman, Kurkijoen, Kesälahden, Kiteen, Ruskealan,
Pälkjärven, Tohmajärven, Ilomantsin, Liperin ja Pielisjärven pitäjissä.
Lappeenrannan lähipitäjissä ne olivat melkein kokonaan tuntemattomat,
ja niin sanottiin asian laidan olevan myös Kurkijoen eteläpuolisissa
seuduissa. Koko Savossa niitä on sangen vähän, Venäjän-Karjalassa
hieman enemmän. --

Turha oli toivoni saada tällä matkalla edes Karjalan rahvaalta
suomalaisen runouden tuotteet, sananlaskut, arvoitukset y.m.
jotakuinkin täydellisesti kerätyiksi. Ainakin puolet niistä elänee enää
vaan kansan muistissa, kunnes ne vastedes ehditään kirjaanpanna tai
kunnes ne ainaiseksi häviävät. Ei ole niin suurta vaaraa sananlaskujen,
arvoitusten ja satujen kuin vanhojen runojen unhottumisesta; sillä
edellisten sijaan muisti ei ulkoapäin saa sellaista korvausta kuin
jälkimäisten, joita syrjäyttämistään syrjäyttävät puolivenäläiset,
puoliruotsalaiset tai muut uudemmat laulut. Sen tähden olisi suotavaa,
että Seura vastedeskin pitäisi huolta niiden keräämisestä, mikä
lieneekin helpompaa sittenkuin on ehditty järjestää ja painosta
julkaista aikaisemmin muistiin pannut. Muuten se, joka harrastaisi
asiaa ja olisi halukas tekemään vaelluksia, saattaisi vähillä kuluilla
tehdä sellaisia keräyksiä. Vuonna 1828 vaelsin, matkarahoinani vajaa
100 ruplaa pankkiseteleitä, vapunpäivästä syyskuun keskivaiheille, ja
tämän suven vaelluksiin kuuden kuukauden ajalla ei mennyt enempää kuin
200 ruplaa. Näistä rahoista olisivat kyllä puoletkin riittäneet ja
matkan tarkoitus olisi saavutettu, jos nyt, kuten silloin, olisin
liikkunut talonpoikaisvaatteisiin puettuna. Monessa suhteessa kesänaika
on talvea sopivampi sellaisten matkustuksien toimeenpanemiseen.

                                                   Elias Lönnrot.



2.

Kamreeri Rabbelle.


                                   Kajaani, 15 p:nä syyskuuta 1836.

Rakas Veli!

Muut tervehtivät sisään astuessaan, mutta minun on ensi sanoikseni
sanottava: Jää hyvästi! Hyvästi siis muutamiksi kuukausiksi tai koko
vuodeksi tai (theon en gounasi keitai) [= se on jumalten vallassa]
ainaiseksi! Huomenna, tai ylihuomenna lähden matkaan ja olisin, jo pari
viikkoa sitten lähtenyt liikkeelle, ellei punatautia olisi ilmestynyt
muutamiin paikkoihin, ja ellen minä olisi pitänyt syntinä noin heti
jättää kajaanilaisia tuon häijyn vihollisen käsiin, edes urkkimatta sen
voimaa ja hyökkäystapaa, jotta sen jälkeen ennen lähtöäni olisin voinut
järjestää puolustuksen. Minkä nyt maaherran tahdosta olen tullut
hukanneeksi virkavapaus-ajastani, sen aion ensi syksynä korkoineen
ottaa takaisin. Onpa tämä viipymiseni muuten ollut sangen
tarpeellinenkin, kun Mehiläinen surinallaan on tuottanut minulle yllin
kyllin työtä, niin ettei minun sitten matkalla tarvitse pitää huolta
siitä. Mehiläisen, meidän linnun, laita on nyt niin, kuin huomaat
myötäliitetystä ilmoituksesta, jota pyydän sinun toimittamaan
julkaistavaksi "Finlands Allmänna Tidningissä", mahdollisesti myös
Morgonbladissa ja H[elsing]fors Tidningen'issä. Pyydä myös puolestani
postitoimen johtokunnalta -- jos pyyntö joka vuosi välttämättä on
uudistettava -- että se alaisilleen postinhoitajille antaa määräyksen
tilauksien vastaanottamisesta. Tilausmaksut voivat postilaitoksen
johtokunnasta lähettää tavallista tietä Mehiläisen toimitukselle
Ouluun, s.o. Barokille, jonka olen valtuuttanut niitä siellä
vastaanottamaan ja käyttämään. Sen tekevät postilaitoksen johtokunnassa
itsestäänkin, joten siitä ei tarvitse mitään puhua.

Jos matkallani saisin Sinulta kirjeen Kuolassa, jonne saavun helmikuun
lopulla, tai Arkangelissa, jonne tulen toukokuun alussa, niin se minua
äärettömästi ilahuttaisi.

                                            Rehellinen ystäväsi
                                              Elias Lönnrot.

[Yllämainittu "Mehiläisen" tilausilmoitus.]




3.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)

                                 Uhutkylästä 24 marrask. 1836.

Rakas Veljeni!

Kajaanista lähtiissäni oli Mehiläisen ja muien kera niin äiä
toimittamista, etten ennättänyt matkalle päästä, kun vasta 16
Syyskuuta. Aikomukseni oli Kiannan pappilasta Sinulle kirjottaa, vaan
hupenipa se aika siinä niin, ettei saanut tolkkuun. Nyt vasta täältä
Uhtuen kylästä saan toivoni täytetyksi ja samassa vähin kertoa matkani
ensi alkeista, kun jo olenki pian kaksi kuukautta Venäjän puolella
ollut. Tässä kylässä yksin olen jo lähes 3 viikkoa viipynyt ja
kirjotellut, mitä on sattunut runoja, lauluja, tarinoita, sanalaskuja,
arvuutuksia, outoja sanoja ja muita senlaisia. Taitaispa jos vielä
kaheksi kuukaueksi olla kirjottamista tässä kylässä, erittäinki
tarinoissa eli saarnoissa, jolla nimellä niitä myös täällä mainitaan ja
joista ei näytä loppua heti saavan; vaan kuitenki olen päättänyt lähteä
tänäpänä muitaki kyliä katsomaan. Sanalaskuja ja arvuutuksia on jo niin
keräytynyt, että uusille enää ei saa siaa entisissä kirjoissa, jonka
tähen pitää ruveta entisiä vähitellen selvään kirjottamaan. Kalevalaan
on myös tullut montaki lisäystä. Tästä lähen nyt esinnä Tuoppajärven
kylilöihin, siitä Pääjärven, Kantalahen ja Imantran seutuloille.
Helmikuussa arvattavasti olen Kuolan kaupungissa, josta taasen lähen
jälelle etsimään kyliä ja paikkoja, jotka mennessä jäivät käymättä.
Lopulla Huhtikuuta taian tulla Kemin kaupunkiin Vienameren rannalla ja
siitä lähen poikki meren Vienan eli Arkangelin kaupunkiin. Sitä vähä
kuuluu yhtäläiseen kulettavan, ettei siinä pitkää aikaa menne'kän,
ennenkun taasen olen tällä puolen merta ja alotan kulkea halkimaisin
Nurmeksen pitäjän rajoille. Niin siitä sitte alan astua pitkin rajaa
Laatokan meren rannoille ja vähin Aunuksen Läänissäki käytyäni, lähteä
Suomen Karjalan ja Viipurin läänin halki Helsinkiin, johon taian
Lokakuun aikoina tulevana syyssä päästä. Sillä tavalla olen aikonut
matkata, enkä ulommaksi yritellä, kun missä selvää suomea puhutaan.

Mutta nyt mitä en ni muista, josta tällä kerralla kirjottaisin, kuin
että viimmesessä kirjotuksessasi pyysit minunki sanomaan, miltä hoti
näyttäisi aviisissa Hels[ing]fors Morgonblad luettava ruotsal. kääntö
Kalevalan 15:nestä runosta. Hyvinpä näyttää onnistuneen ja toivotettava
asia olisi, saaha kaikki runot niin somasti käännetyksi. Muutamia
erehyksiä siinä taisi olla, vaan ei monta. Niin esim. v. 19 sana
_valvatti_ ei ollut juuri oikein käätty, sillä se merkitsee sitä, ketä
uotetaan, oikein unta saamatta eli _valvomalla_ uotetaan (morsianta);
v. 22 _viikon_ merkitsee _yhteisesti pitempää aikaa_, uskottavasti
venäläisestä sanasta _vekj_ suomeen tullut; v. 82 _polvemmaksi_,
pitkäksi, epätietoseksi ajaksi; v. 86 _laklut_, diminut. sanasta
_lakla_, sorsan, sotkan eli allinsukuinen vesilintu; v. 228 _Karsina
uunipuolus_ pirtistä ja myös kellarihuone pirtin lattian alla, johon
ovi muurin vierestä käypi. Viimmeisen arkin lähetetyistä ouvommista
sanoista, panen tätä kirjotusta seuraavaksi. Stud. Cajanilta, joka
tähän asti tämän syksyn on minua Venäjän puolella matkatessani
seurannut ja hartaasti kysellyt kaikkia outoja sanoja, taiat tulevana
vuonna Hels[ingi]ssä soaha joitakuita selvityksiä Kalevalassa ja
hyvinpä minultaki, jos Kuolaan taikka Vienaan kirjotat. Mehiläisestä
kirjotin jo viimmen, jotta sihen toivoisin Sinulta jotai apua. Ennen
lähtöäni Kajaanista laitin sihen kirjotusta hyväsesti noin puoleksi
vuoeksi ja Kuolasta taian soaha jotai lisäksi lähettää, vaan en
tahtoisi'kan sillä aikoani kovin viivytellä. Voi hyvin. -- Veljellinen
ystäväsi

                                                   Elias Lönnrot.




4.

Luutnantti Örnhjelmille.

(Konsepti.)


                                      Uhut, 24 p:nä marraskuuta 1836.

Nyt olen tullut lähemmä 10 peninkulman päähän Suomen rajalta ja aion
huomenna matkustaa edelleen. Sitä ennen tahdon ylioppilas Cajanin
mukana, joka huomenna alkaa paluumatkansa Kajaaniin, lähettää terveisiä
Sinulle ja vaimollesi, koska en kuitenkaan pitkään aikaan toiste voine
sitä tehdä. Miten on nykyä Kajaanin yhteiskunnallisten olojen laita?
Melkoisesti huolissani läksin sieltä kuultuani, että tuo jo muutenkin
pieni seuraelämäpiiri oli välien rikkoutumisesta hajaantunut. --
Suokoon Jumala kuitenkin meille kaikille edelleen terveyttä. Hyvin
köyhää maa kuuluu olevan täällä pohjoiseen; en kuitenkaan luule nälkään
kuolevani, sillä aina toisen pitää voida elää siinä, missä toisenkin.
-- Eräällä tehtävällä minun täytyy vaivata Sinua; pyydän nimittäin
Sinua ostamaan kopallisen hyviä heiniä ja säilyttämään ne Kajaanin
talvimarkkinoihin sekä silloin antamaan ne Enonsuusta kotoisin olevalle
venäläiselle talonpojalle Dmitreille. Minä ynnä Cajan näet asuimme
hänen talossaan viikon päivät, eikä hän ottanut siitä maksua, vaan teki
sen sopimuksen, että talvimarkkinoilla saisi pienehkön kopan hyviä
heiniä. Neuvoin häntä menemään sinun luoksesi, minkä vuoksi minun nyt,
suorittaakseni tämän kunniavelan, täytyy vaivata Sinua. Voudilta saat
siihen rahoja. Ellei heiniä missään olisi saatavissa, niin pyydä
sitten, että Polvilasta annetaan. Jää hyvästi.




5.

Kruununvouti Wichmannille.

(Konsepti.)


                                    Uhut, 25 p:nä marraskuuta. 1836.

Viimeisenä hetkenä, ennenkuin täältä lähden pohjoisemmille seuduille,
on hauskaa lähettää Sinulle ja vaimollesi tervehdys. En voine pitkään
aikaan vastedes sitä tehdä, ellen joulukuun lopulla käy pistäymässä
Kuusamon markkinoilla. Mutta se matka riippuu silloisesta
olopaikastani; voin näet silloin jo olla kauempana rajalta. Nyt olen
ruvennut keräämään suomalaisia satuja ja olen jo pannut paperille niitä
1/4 sadan verran. Luultavasti niiden luku kasvaa moneksi sadaksi,
ennenkuin taas olen Kajaanissa. Olen näet aikonut vaelluksillani käydä,
paitsi täällä asuvien suomalaisten luona, myös ennen paluutani
Suomen-Karjalassa ja Viipurin läänissä. Silloin luulen voivani kestitä
lapsiasi saduilla vaikka monta päivää perätysten. Voi hyvin.




6.

Postinhoitaja Gosmanille.

(Konsepti.)


                                     Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.

Koska olen varma siitä, että Sinä taloudellisten ja muiden tarpeiden
esiintyessä olet vanhemmilleni avullinen, olen sen asian suhteen
vähemmin levoton kuin lähtiessäni Kajaanista. Muistuta heitä, että
talvimarkkinoilla ostavat pellavia ja hamppuja, ettei niistä vuoden
kuluessa tule puutetta, sekä ruokatavaroita, lihaa ja muuta sellaista.
Voudilla kaiketi silloin on niin paljo rahoja, että hän voi antaa, mitä
tarvitaan. -- Matkani on tähän asti ollut koko hauska; millainen se
tämän jälkeen on oleva, sitä en niin tarkoin tiedä. Lähdettyäni
Kajaanista, tulin ensin Säräisniemelle, missä viivyin pari kolme
päivää, kuljin sitten salomaiden kautta Puolangalle, viivyin siellä
pappilassa pari päivää, tulin sitten Hyrynsalmelle ja asustin rovastin
luona kolme päivää; sieltä Kiannalle lokakuun alussa. Saman kuun
8:ntena päivänä tulivat Akseli ja vasta 16:ntenä [yläpuolelle
kirjoitettu: 17] 1 p:nä matkustin pois sieltä, ensin vesitse viisi
peninkulmaa Venäjän rajalle. 20:ntena päivänä lienee kuljettu rajan
yli, ja siitäperin olen oleskellut näissä kylissä tehden keräyksiä.
Olen kyllä viihtynyt tähän asti, mutta en rohkene toivoa, että minulla
vastedes olisi yhtä hauskaa, kun jään vallan yksikseni, sillä Cajan,
joka tähän asti on ollut matkakumppanini, eroaa nyt minusta ja lähtee
paluumatkalle teidän luoksenne; minun taas täytyy lähteä kauemmaksi
vaan. Toiste enemmän. Voi siihen saakka hyvästi.




7.

Tuomari Flanderille.

(Konsepti.)


                                      Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.

Näillä riveillä saan ensi kerran tervehtää Sinua ja muita --
"Nygårdilaisia" ["Nygård" oli tuomari F:n koti Paltamossa]; vasta en
voine sitä tehdä ennenkuin Kuolasta helmikuussa. Kelirikko on tähän
asti minua viivytellyt, niin etten ole päässyt etemmäksi kuin noin 10
peninkulmaa rajalta, mutta tänään aion lähteä liikkeelle viivyttyäni
kolme viikkoa tässä kylässä. Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut
vallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä
sanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että
miehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on
ollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut. Täältä nyt vaellan
pohjoisemmille seuduille, tulen muun muassa pian käymään Skiitan
nunnaluostarissa, joka täältä on vajaan 10 peninkulman päässä. -- Voi
hyvin.




8.

Lääketiet. kand. Ingmanille.

(Konsepti, suomeksi.)


                                  Uhutkylästä 25 Marrask. 1836.

Vasta nyt jälle lähetän kirjan _Pieniä runoja Gottlundilta_, jonka
kamaristasi jo kesällä 1834 omin lupineni otin. Senlaisesta lainasta jo
vaan pitäisi paremmin ja mahtavammin kiittää, kun osaankana. Pian 2
kuukautta olen nyt ollut Venäjän puolella, vaan edl. [tässä kuten
seuraavissakin kirjoituksissa edl. (= edelleen) merkitsee j.n.e.].
Paitsi runoja, virsiä (itkuvirsiä), lauluja, hoiunnoita, sanalaskuja ja
arvuutuksia olen myös ruvennut keräämään suomalaisia tarinoita eli
saarnoja, jolla nimellä niitä myös täällä mainitaan. 25 on jo sana
sanalta kirjassa, ja näyttää niitä saavan, jos kuinka paljo. Jos
jolloin jouat, niin kirjota jotakuta Mehiläiseen ja laita
Kirjapränttääjä Barckille Ouluun. Voi hyvin.




9.

Tohtori Rabbelle. (Konsepti.)


                                    Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.

Nyt olen jo kolmatta kuukautta ollut poissa Kajaanista ja olen siis
alkanut saada koko joukon keräelmiä. Tähän asti minulla on ollut
ylioppilas Cajan seurana, mutta tänään minun täytyy erota hänestä, kun
hän lähtee paluumatkalle, ja minun täytyy matkustaa etemmäksi, nyt kun
Herra viimeinkin on tehnyt kelin hyväksi; tähän asti se näet on ollut
huononpuoleinen. Kuolasta kaiketi saan uudestaan tervehtää sinua ja
kertoa, miltä pohjantähti näyttää, kun tulee lähemmäksi sen alle. Voi
siihen asti hyvin.




10.

Yliopp. Cajanille.

(Konsepti, suomeksi.)


                                       Pistojärvi, 27 Marrask. 1836.

Et voi arvata'kan, kuinka Uhtuesta lähettyäni oli ikävä, sitä ei voi
sanalla sanoa, eikä virsissä veteä, niin oli mieleni apia. Olen usein
ennenki ollut Venäjän puolellaki, vaan niin ikävää minulla ei vielä ole
konsa ollut. Usein tulivat vedet silmääni ja tulevatpa vieläki. Voi kun
mielelläni kääntyisin kotia, jos en pelkäisi häpiätä, ei täyttää, mitä
olen toivotellut ja empä taitais niin siitäkän huolia, jos ei toisella
puolella tievustelemuksen haluki vetäisi minua ulommaksi. Ainaki pitää
niillä seuvuilla kerta käyä, puuttuu mi puuttuu runoja ja lauluja.
Tässä kylässä, jossa nyt olen, ei ni ole mitä kirjottamista, ei runoa,
laulua eikä tarinata, jotta sanoa saamatta huomenna taasen lähen.




11.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                                     Makarista, 29 Marraskuuta 1836.

Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan
olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei
varsin kehnokana. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati
suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano
kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot
varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita,
jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa
kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut
lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa
valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan
kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä
parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän
sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan
kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustaunut hevosella, padalla,
kuppiloilla (_staltsoilla_) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli
tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja,
lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja),
joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla
kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään,
sillä kyyttimieheni vet ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko
sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt
käyttänyt häneltä lauluja kirjottaa, sillä jos polvet pöytänä maassa
savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti
myöstynytkän laulamaan, eikä sanonut oikein laulumahtiinsa pääsevän,
ennenkun saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko
paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä
usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli
Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä,
käyty. "No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?" kysäsin minä.
"Mintäpä tuonne ilman olisin lähtenythän", vastasi ukko. Niin tarkat
toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä
siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren
palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin sillonki oli
hänelle tunkemalla tungettu tukku valkosia pumakoita (25 ruplan
setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5
ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos
korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana
mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa
oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä,
Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää,
jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä,
miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin. Ohassa nukuin yötä, ja
läksin siitä toissa pänä (26) Pistojärveen 15 virstan päässä. Siinä
vietin sen päivän ja seuraavanki, joka oli sunnuntai. Isäntä arveli
minun kyllä hyvästi vielä maanantainaki Suvantoon kerkiävän, koska
siilon hänellä itsellä sinne oli hevosen kera lähteminen. Niin jäinki
ja kyselin laulajoita, joita ei kuitenkan ollut tässä kylässä, eikä
muutakan kirjalle pantavata. Maanantai aamuna lähti hän Kierettiin elon
noudantaan ja otti minun Suvannolle saati rekehensä. Minä siitä en
luullut hänen hoti kysyvän, jos 5 riunaa palkkaa korkeinta, kuitenki
kysy hän perille päästyä kokonaista ruplaa. Vähä ouostuen sanon: "eikö
tuo vet kaheksalla riunalla vättäisi [? välttäisi] maksetuksi" ja
sihempä jäiki. Suvannolta tänäpänä oli kahapäinki mieleni, taikka
Kuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi
ajaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi,
sitä ennen käyä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin
miesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki
menne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen
joulua Kuusamossa pitämään. Niin läksin iltapuolella Suvannolta ja
tulin 6 virstaa tänne Makariin eli Multimakariin, jolla nimellä tätä
paikkaa myös kuuluu mainittavan. Kaikki ylen köyhiä. (Talossa, jossa
kirjottelen, akka Skiitasta. Mies poissa; akka vasta pääsi tähkiä
olesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin. Lapsista vielä
toinen oli sairas -- -- --) Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinansa 3
savua, niistäki yhen talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen
puolelta tullut. Siinä kävin vastikänä ja oliki ilahuttava nähä siinä
meiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen
venäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomena pääsen rauhassa
kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta
kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä
kuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa
tupakkaa. Isännältä kuulin seuraavan hirviän tapauksen, joka Kuusamolla
hänen nuorra ollessa oli sattunut. Oli renki talossa 10-kunta vuotta
palvellut ja antanut palkkansa olla isännällä ottamatta. Niin isäntä
hänen kera kerran lähti oravametsälle ja saunassa metsässä ollen rengin
nukkuneena löi pyssyn krassin korvasta puhki. Jätti kuitenki rengin
vähin elämään, vaan leikkasi kielen poikki ja tunki ison tupakkatukun
suuhun, jotta ei saisi ni mitä ilmotetuksi. Lähti siitä kotiinsa ja
sano rengin korvansa kannon oksaan puhki langenneen. Väki siitä tuli
katsomaan, renki veettiin ahkiossa kotiin yhä hengissä. Niin isäntä
siellä rupesi arkkua laatimaan ja muien ei nähessä luultavasti pani
hänen elävänä arkkuun. Lääkärin katselossa vasta nähtiin, miten miehen
kera oli menetetty ja isäntä lyötiin rautohin. Jonkun ajan linnassa
oltuaan ja keräjissä käytettyään tuomittiin häntä iän päiväksi
Viaporiin vietäväksi. Vietäissä teeksentelihen sairaaksi, monena
päivänä ei ni syönyt mitä, vaan yhä valitteli jo kohta kuolevansa.
Kulettaja ei ni varannut hänen semmoisen karkaavan, heittihen
huolettomammaksi ja anto hänelle tilan pakoon päästä. Hään ni siitä
tekeyty kuohariksi, eleli sillä viralla jonkun ajan maakunnassa ja
kotia viimmen tultuansa piilehteli kellarissa pirtin alla. Sieltä häntä
haettiin, ei saatu, vaan poikia sakotettiin, kumpastaki 8:lla
tuhannella. Hään itse sitte eli Venäjän puolella ja kuoli viimmen
punatautiin matkalla, kun oli lähtenyt Venäjän puolelta kotonansa
käpäsemään. Siitä häntä metsään hauattiin.

Vaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä
30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti jossa ensin kirjottelin oli vilu,
ettei arveltavasta ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toisen
taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.
Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.
Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä
siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli
kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän
pirtelöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljo ikkunoita ja likellä
toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös
on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki.




12.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                                       Vaarakylässä 2 Joulukuuta 1836.

Makarista hiihin esinnä 5 virstaa Tuhkalaan ja siitä samana päivänä 3
v. Iljalaan, johon yövyin. Iljalasta Suureenjärveen tie esinnä 3 v.
Akkalaan, siitä 20 Käpäliin, siitä 15 Suureenjärveen. Niin tavallinen
tie. Kuultuani suoraa syänmaan halki ei olevan, kun 30 virstaa, päätin
hiihtää, vaikkei ollutkan jälkeä ennistä. Oppaaksi lähti eräs mies
kylästä ruplan palkalla, jota en kieltänytkän, koska hän kuitenki
viipyi lähes 2 päivää matkalla, yhen mennessä, palatessa toisen. Sainpa
jo kylliksiki mitä toivoin jalotella sillä taipalella. Umpi pian koko
taipalen ja vielä päälliseksi jäätäjä keli. Vaan kuitenki päästiin
illaksi kylään, jossa ottima majan Tuhkaispapin Homan talossa.

Näillä seuvuin minun tieostani ollaan kolmea vieroa [= uskoa], jotka ei
kenkän sovi yksistä astioista syömään. Oikia papinviero, jota myös
mieroksi sanotaan ja sen tunnustajia _mierolaisiksi_, on ylen pieni ja
yhtäläiseen vähenemässä. Sitä vaston levenee _Tuhkasen viero_, minkä
voipi. Tämän jälkimmäisen pappi ja levittäjä kuuluu asuvan Karkalahen
kylässä Kieretin ja Kemin välillä meren rannalla. Vaan kuin onki ylen
suuri hänen lääninsä, niin onki pitänyt hänen asetella eri pappia,
jotka pienemmissä lääneissään käyvät lapsia kastamassa, ventsäämässä
[= vihkimässä], kuolleita hautaamassa ja muissa toimituksissa. Itse
kuuluu hän noin kerran vuoessa ympäri suuren lääninsä kulkevan ja
toimittelevan, mitä sattuu. Niin häntä, kuin hänen asetettuja
aluspappia pitää kylien (Tuhkalaisten) kyyittää ja ruokkia kulkunsa
ajan. En varmon tieä liekkö heillä muuta palkkaa, kun mitä kuki
ehostaan antaa; eipä taia olla, koska siitä ei ni mitä ole virketty.
Paljopa tulisiki maakunnalle rasitusta, jos heillä vielä maksaa
pitäisi, sillä oikioille laillisille papeille pitää kaikista
papillisista toimituksista, joita nämät erivierolaiset tarvitsevat
omilta papeiltaan, maksaa, minkä hän määrää, vaikk'ei hän ni mitä tee
muuta, kun salassa pitää asian. Useinki olen Tuhkalaisilta kysynyt,
missä heiän uskonsa mierolaisista erotaksen, vaan siitä en ni vielä ole
mitä selvitystä saanut, eivätkä näytä itsekän tietävän. Sitä vaan
sanovat, että papinviero molii toisilla sormilla, kun J[uma]la on
käskenyt ja vieläpä mainivat muutamat kirotun (proklat) olevan, joka
molii papin tavalla.




13.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                              Tuoppajärven Saaressa 5 Jouluk. 1836.

Eilen hiihin Vaarakylästä esinnä 12 v. Skiittaan, siitä 8 v. Pyhään
saareen(!). Edellinen taival metsänen, soinen, 4 lampia tahi järviä
taipaleella: Vaarajärvi, Haapajärvi, Neitijärvi ja Pamojärvi. Skiitta
on kun muinenki Hämeen kylä, ei juuri nurkka nurkassa, ei paljo väliä,
huonukset tahi talot ilman järjestyksettä, lahta pitkin Tuoppajärven
rannalla. Jumalan palveloa pietään joka päivä kylässä olevassa
kirikössä. Vaan ei miehiltä, yksin naisväeltä, jotapa vaan Skiitassa
asukseleeki, vähin miehiä. Mitä näillä naisilla lie muutai työtä, kun
kirikössä käyä, en ni voi sanoa; taitaa hoti olla ommelluksia ja muita
senlaisia. On myös kylistä ympärillä tuotu tänne tyttölapsia opastettaa
kirjalukuun, lauluun ja kirjotukseen. Nuoremmat naisista asuvat lukon
varassa, eivätkä laske heti luoksensa tuntematonta, niin erähät
vanhemmatki. Matka Skiitasta Saareen on järveä ja tullah muutaman
pienemmän saarenki poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä
iso saari kuuluu olevan noin 10 virstaa pitkä, usiammalta pienemmältä
piiritetty. En tieä mikä minussa mieli, niin muinen Valamon
monasterissa käyessäni, niin nykyäni tässäki. Tuskin olin tullut
huomisten ta kirikön näkyville, ni jo taasen teki mieleni kääntyä
jälelle. En ni kuitenkan kääntynyt, vaan menin kylään. Pimiä oli minun
jo jäällä hiihtäissäni yllättänyt, jonka tähen kyllä katselinki, mihin
tässä kylässä mennä. Eräältä mieheltä kysäsin, kussa bolsij Starets
(Polsakka Startsa) asui ja häneltä juohatettima päällysmiehen luoksi.
Tämä ei kovin vanha, yksisilmä ukko asu kahessa pienessä huoneessa,
kumpasetki noin 4 tahi 4 l/2 kyynär. suuruiset ja eipä vielä niitänä
yksin viljellen, vaan toisen toveritsan kera, joka pöyän äärellä istu
sisämmäisessä ja näytti kirjaa lukevan. Sisään tulleelta tuli Pols. St.
kysymään minulta, mitä lie kysynyt Ven. kielellä. Kun sitä en
malttanutkan niin vastasin: Ja nie govoriu po ruski a po niemetski,
svetski, latinski, korelski. [= En puhu venättä, vaan saksaa, ruotsia,
latinaa, karjalata.] Sai hän siitä sitte erään talonpojan tulkiksi,
jonka kautta selvitti minulle, että hänen piti mennä kirikköön, vaan
miehen käski hän juohattaa minua matkamiesten majaan, jossa yön
lepäsin, häntä enää näkemättä, vaikka kiriköstä --




14.

Yliopp. Cajanille.

(Alk. suomeksi.)


                                      Kuusamosta, 1 Tammikuuta 1837.

Rakas Veljeni!

Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti
kamalalta. Sitä ikävätäni en voi "sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä".
Olen usein ennenki Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä
en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä
veet silmihini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,
jos olisin kehannut ja jos toisella puolella ei himoni olisi vetänyt
minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä
seuvuin kerta käyä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toisten en
enää pääsisikän. -- Niin läksin ja olen sitte Sinusta erottuani
osittain jalan, osittain hiihtämällä, osittain hevosella matkannut
päälle 300 virstan, Tuoppajärven kylissä enimmiten, jotka kuitenki
olivat hyvin köyhiä, niin ruualta, kuin runoilta. Muutamassa Makari
nimellisessä kylässä ostin kaksi hyvää asetta, suuren Venäjän puukon ja
sukset. Vaan kumpastaan ei ole minulla enää koska Pyhässä Saaressa
vaihon puukkoni vielä suurempaan ja mielestäni parempaan, sukset taasen
unohtuvat jälkeeni. Sitä ennen niillä kuitenki hiihin ylehensä 60
virstaa, jotta jousivatpa unohtuaki. Katoslammin kylästä Suureen
järveen hiihtäessäni oli 30 virstaa aivan umpea ja vähällä olin sillä
taipaleella uupua. Ilman oppaatta en kyllä lähtenytkän, vaan hänki,
eräs karkulainen, täällä piilossa elävä mies, ei ollut suuresti itseäni
parempi. Illaksi toki pääsimä kylään ja majautuma Tuhkaispapin Homan
taloon. Jos muistat Jaakkosen Jyvälahessa, niin jopa kyllä helposti
arvaat, mimmoinen mies tämä Homa oli. Esiksi ni hän ei suannut minua
itsensä ja muien kera kylyyn, vaikka oppaani, pahapäivänen karkuri
kyllä pääsi, sitte kumartaa ilvehteli hän puolen iltaa ja viimmeksi
väitti vanhat homeiset, savustuneet Slavonskankieliset kirjansa olevan
Gretjseskan kieltä. Skiitassa tapasin äskenmainitun Jaakkosenki
veljentyttäret, jotka vaativat minun sekä Venäjän kirjoja lukemaan,
että laulamaan Karjalan lauluja ja valminna soittamaan. Heiän
opettajansa eli hoitajansa oli aivan ummikko Venäläisakka riepu, jos
lieneeki alkuansa jotai herrasrotua ollut. Koko nais pyhitys Skiitta
näköänsä ei ole parempi, kun muinenkan Venäjänpuolinen kylä, jotta
pettymään kyllä tulinki, kun luulin siinä tavallisen naisten monasterin
löytäväni. Pyhä saari, jossa miehet Jumalaa palvelevat, taikka ovat
palvelevanansa, on Skiitasta 8 virstaa pohjaseen päin. Ei äyriä parempi
kun Skiitta ollut se minusta. Kirkossa kyllä kävin jo kaksiki kertaa ja
kyllä näin, että siellä oli muutamia tomuttuneita kuvia, vaan en ni,
mitä niien olisi pitänyt kuvailla. Päällysmiehen, jonka nimi oli Ilja,
sanottiin koko maailman kielet osaavan, vaan nähtävästi Karjala,
Ruotsi, Saksa ja Latina näihin koko maailman kieliin ei kuulunut, sillä
niitä myöten en saanut sanaakan häneltä. Yhen yön ainoasti viivyin
tässä, enemmin rosvopesältä, kun monasterilta näyttävässä
rakennuksessa. Siitä tulin taas Skiittaan ja vielä samana päivänä
Vaarakylään, vaikka kyllä vaaittiin minua Skiittaan yöksi jäämään.
Kuinka sieltä olen tänne Kuusamoon joutunut, sillä nyt en ni
kirjotustani pitkittele. Täällä olen Arvuutukset selväksi kirjottanut
ja uuen laukun kaheksalla erisialla teettänyt. Nyt lähen Pääjärven
kylihin ja Vienasta, jos sinne minulle kirjan laitat Helsingistä,
taasen Toukokuun lopulla kirjotan enemmin. Unohtu minulta Vaseniukselle
viimmen kirjottaa käännöstyöstä. Tässä nyt on kirja hänelle siitä
asiasta, jos luulet tarvitsevasi, niin vie käteen. Leikkaa myös erille
seuraava tietoanto Mehiläisestä ja pyyä Kamreeri Rabben toimittamaan se
Suomen Yht. aviisiin, taikka paneta itse, muistamalla minun puolestani,
jälkimmäisessä tapauksessa, panna pränttäyskuluki. Niitä tietoja
myöten, joita täältä ja matkaltani tätä ennen olen saanut, Suomen tahi
Karjalan kieli loppuu heti Pääjärven pohjaspuolella ta lappi alkaa.
Niin ollen kyllä tuleeki minulle tuumaamista joko Suomen tahi Venäjän
puolitse ylös Kuolaan mennä. Taitaapa pitää Suomen puolelle tulla,
sillä Lappalaisten kanssa minun ei ni ole mitänä tekemistä ja
toimittamista. Sano terveisiä muillenki ja Keckmannille, jolle minulla
ei nyt ole mitän erittäin kirjottamista, ennen kun Kuolasta tahi
Kemistä, jos sieltä kirja kulkisi.

                                                    Ystäväsi
                                                 Elias Lönnrot.

Jos Waseniuksella ei olisi käännettävää antaa, niin käy Frenckellissä
eli pyyä Keckmannin puolestasi käymään ja toimittamaan.




15.

[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]


                                       Törmäsessä, 1 Tammikuuta 1837.

Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,
vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa
usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle
levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni
tyynyksi saatua. Muita majamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja
kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla
kuleskelevan. Muutaman näiten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,
kun ei ollu'kan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki
puolella usiammissa paikoin käyvät semminki matkoilla aina puukko
vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on
tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären
puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää
neljän tuuman.

Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu
aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla.
Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon ja Kiannon) poroja varastanut, josta
häntä emme kuitenkan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei
ilmankan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos
metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti
kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä
myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran
takajalat (kengitti), terät taas, kannan puolen eteenpäin sitoen. Poro
takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän
näkymään kun takasten jalkain jälet, Niin laadittua talutti kauniisti
poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi
suuhunsa. Poropaimenet kyllä olivat havanneet poron raidosta kaonneen,
vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt
menevän.

Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki
poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta
poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi
paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse
suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet
kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- "Vastikään mentiin
tuonne". -- poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa
jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään.

Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,
rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa
näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. "Mikäpä nyt esiksi", arveli,
"ainaki nuo minun yllättävät", kun oliki hevosella vaikia kulku,
suksimiehillä kevyt. Niin kuitenki pääsi rannalle ennen suksimiehiä.
Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti
ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä
tultua alko surkialla äänellä voivotella, "äkisti kohtauksen tulleen
(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä". Miesten
tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikiaksi
tullen, laittavat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan
tultua, johon paikalta ei ollutkan kun eräs virsta, poroa ei ni enä
ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen
riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta
toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla
maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua
hypännyt lattialle sanoen: "a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,
akka?"

Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en
tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi.




16.

Yliopp. Cajanille.

(Konsepti; suomeksi.)


                                   Törmänen, 1 Tammikuussa, 1837.

Tuskin uskotkan edl. -- Siitä erottuani matkasin esinnä Ohtaan 48
virstaa -- Pistojärvelle 15 -- Suvannolle 20 -- Makariin 6 -- Tuhkalaan
6 -- Katoslammille 8 -- Akkalaan 8 -- Suureen järveen 30 -- Vaarakylään
10 -- Skiittaan 12 -- Pyhään saareen t. Monasteriin 8, sieltä taasen
Skiittaan 8 -- Vaarakylään 12 -- Käpäliin 25 -- Suvannolle 32 --
Närhilään 10 -- Multijärveen 15 -- Kuusamon kirkolle 40. Niin olen
päälle 300 virstan (303) sitte erottuamme matkannut, osittain
hevosella, osittain jalan, osittain hiihtämällä. Makarista nimittäin
ostin kaksi hyvää asetta: sukset ta puukon, vaikkei ni kumpaa enää ole
minulla. Sillä puukon vaihon Pyhässä Saaressa parempaan ja sukset
unohin erähään taloon rajan poikki Kuusamoon päästyäni. Sitä ennen
niillä kuitenki hiihin ylehensä 60 virstaa, jotta joutivatpa unohtuaki.
Katoslammilta Suureen järveen hiihtäessäni oli 30 v. aivan umpea ja
vähällä olin sillä taipaleella väsyä. Ilman oppaatta en kyllä
lähtenytkän, vaan hänki, eräs sotapalvelosta karannut, täällä piilossa
elelevä mies, ei ollut suuresti parempi minua. Illaksi pääsimä toki
kylään ja yövyimä Tuhkaispapin Homan luoksi. Jos muistat Jaakkosen
Jyvälahessa, niin jopa kyllä arvaatki helposti, mimmoinen mies tämä
pappi Homa oli. Esiksi ni hän ei laskenut minua kylyyn, ennen muien
kylvettyä, vaikka oppaani, pahapäivänen karkuri, kyllä pääsi toisten
kera. Sitte kumarteli hän kummikseni puolen iltaa ja viimmeksi sano,
että hänen vanhat savustuneet Slavonskan kieliset kirjat olivat
Gretjseskan [= kreikan] kieltä. Skiitassa tapasin äskenmainitun
Jaakkosenki veljentyttäret, jotka vaativat minua sekä Venäjän kirjoja
lukemaan, että Karjalan lauluja laulamaan tai pilliä soittamaan. Heiän
opettajansa eli hoitajansa oli aivan ummikko Venäläisakka vai liekö
alkuansa ollutki jotai herrasväen laatua. Koko Skiitta näköänsä ei ole
parempi kun muukan Venäjän puolinen kylä pitkin erästä Tuoppajärven
lahta. Kirkko ei millän merkillinen. Pyhä saari pian samalainen.
Päällysmiehen sanottiin kaiken maailman kielet osaavan, Vaan Suomen,
Ruotsin, Saksan ja Latinan kieli vet ei taia näihin kaiken maailman
kieliin kuulua, sillä ne olivat eli ainaki näkyivät olevan hänelle
tuntemattomia. Yhen yön vaan olinki koko Saaressa, joka minusta enemmin
oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä
ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon
kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli
tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava kuin Vasken kamarissa
Paanajärven piissarilla. Hän vei minun kotihinsa, näytteli siellä
näytettävänsä ja anto palkaksi kaksi luukkoa (sipulia). Kirkossa kävin
kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti
ikoniaki [= pyhäin kuvia] näkemästä, vähä niitä olisi ollutki
katseltavaa. Vaarakylässä mennessäni olin kaksi päivää Joukkosen
talossa. Talo oli vähä parempi ja eläjämpi muita taloja näillä seuduin,
jonka tähden siinä taasen söin tarpeeni. Sekä ukko että akka itset
elivät vielä, vaan liiatenki akka usein erikamarissa, jossa taisi
aikansa molimalla [= rukouksissa] viettää. Minä koko kornitsassa en ni
käyny. Heillä oli neljä poikaa, jokanen naisella ja naiset elossa.
Kolme pojista nykyjään olivat laukkukaupalla Ruotsissa, neljäs vanhin
kotona. Vasta oli talosta Kieretissä (elonmyönti paikassa Vienameren
rannalla) käyty; kai niitä jauhoja, joita sieltä oli tuotu, myötiin
yhtäläiseen toisille kylässä 3 ruplaan 6 riunaan puuta. Ukkoa piti
minnain [= miniäin] palvella kuni muinenki patriarkhaa, jalat jaksaa
[= riisua] iltasilla, aamusilla sukat, kengät ta muut vaatteet hänelle
kantaa. Vähä ennen minua lähti hän uuelleen Kierettiin ja oli oikein
lysti katsoa minunki, kuinka häntä matkalle varustettiin, rekeen
katettiin edl., josta kaikesta minnöillä oli paljonki työtä.
Nuorimmalla pojalla oli esinnä ollut Hämeestä tuuma naia, vaan kuinka
sitte lie asia kääntynyt, kuitenki kotimaastaan nainut. Kumma asia että
tytöt Suomesta lähtisivät tänne ouoille maille, eikö heiän ainaki hoti
olisi parempi kotimaalla. _Ei Turkuun mene, joka kotona naiaan_ taikka:
_laiska lappihin menevi, veltto vettä soutamahan_.

Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen.
Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä
ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin
minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: "anna
vieras esinnä syö, jos mitä jää". Sitte syötyämme meni kyytimieheni
kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta askareitaan.
Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni
vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää.
Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha,
tunsi savun ja sano: "ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa
juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan".
Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat.
Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä; ei ni
mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä
Skiittaan sanoen: "eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!" Skiitassa
nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa
vuoessa, jota kuitenki moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne
muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli
poika Saaressa raatajamiehenä. -- Koko Käpälin kylä ilman kuuluu
poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki
syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu
päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi
omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan
kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli
siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä
sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtariksi, anto keittää vettä ja valo
kiehuvata vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli
arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi
hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään,
sulokielinen, liukas mies eli ukko. -- Makarissa eli eräs Kuusamonki
mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttaunut täällä
paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä. -- Suvannolla on
Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä
liikuttamatta. Vaan niitä ei liikuta'kan, ostaa uutta Kieretistä sekä
syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut,
jos li[e]nevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista
kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat
kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät
olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo
kaukana kylistä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin
näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat edl. Niin sanotaan Larin
veljesten sillä tavaransa saaneen että osiksi pettivät Moskovan
porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta,
osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin
sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia
pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli
niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä
asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että
Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka
ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman ompi? Muien rikkauesta olen
myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat
alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet.
Suvannolta kyyitsi eräs akka minua esinnä Närhiin ja siitä meiän
puolelle rajoa Mullijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljoki pakinata
erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni
tiennyt J[uma]lan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua
taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut
viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa
on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki
rupiaisivat! Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien
voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia
kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu
heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta
viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani.
Seuraavassa kirjassa on touustettu [= toteutettu], mitä meillä oli
Uhtuossa puheena. Vie se itse Vaseniukselle.




17.

Konsuli Vaseniukselle.

(Konsepti)


                                   Törmänen, 1 p:nä tammikuitta 1837.

Ylioppilas J. Fr. Cajan, joka juuri itse tuonee perille tämän kirjeen,
pyysi että Herra Konsulille suosittaisin häntä saamaan jonkinlaista
muista kielistä suomeen suoritettavaa käännöstyötä. Tämän suosituksen
saatan, jos Herra Konsoli muuten suvaitsee ottaa sitä huomioon, mitä
suurimmalla mielihyvällä hänelle antaa. Ollen syntynyt suomalaisella
seudulla, missä kieltä puhtaasti puhutaan, hän on sitäpaitsi opiskelun
kautta saavuttanut perinpohjaisen ja laajemman kielentaidon sekä
harjoituksen kautta helppouden käyttää sitä kirjallisesti. Jos siis
Herra Konsulin tarvitsisi jotain suomeksi käännättää, niin sellaista
vallan varmasti saattaa uskoa mainitulle ylioppilas Cajanille.
Niukkojen varojensa vuoksi ja voidakseen oleskella Helsingissä hän
sanoo olevan pakon uhrata päivästään muutamia tunteja joko
puhtaaksikirjoittamiseen tai j.n.e.




18.

[Päiväkirjasta; suomeksi.]


                                           Törmäsestä, 2 Tammik. 1837.

Pistojärvi itse saapi vetensä Kuusamosta Muojärvestä Pistojokea myöten,
jonka rannoilla sekä Multijärvi, että Närhilä ta Suvanto ovat.
Pistojärvestä taasen vesi lankiaa Kuittijärveen, esinnä 5 virstaa, niin
Lusmakoski, siitä virstanpituinen Lusmajärvi, siitä 3-virstanen
Seitsenoikia, koski, siitä v:n Seitsenoikian lampi, siitä kaksi
Kotakoskea, siitä 3 virstanen Maejärvi, siitä 1/2 virst. Kurkikoski
(tulenpalava), siitä Kananen, Jyrkkä, Leviö, Piiksi koskia ja 3
virstanen Hämejärvi, jonka pohjaspuolella Hämeen kylä, siitä eelle
Ruottinen, Jyrkkä, Pitkävirta, Väärä, Harjuskoski, Pällinkorva,
Luvanen, 5 virstaa suvantoa, eelle kaksi Imisystä (ensimmäinen
tulenpalava), kaksi Lohikoskea, Voivia, Puolivilla, Hirvikoski, 3 v.
suvantoa, 5 v. Kortejärvi, siitä Korpikoski, Tappara, Päälä (iso),
Sumppulampi, Päälän lampi 1 v., Ristikoski, Toraisjärvi, Aparainen
(virta), Alanen järvi 1 v., Pistonkoski, Pistonsuu Kuittajärvessä.

Lonkanjärvestä seuraava veenkulku: Lonkka, Latvajärvi, Pirttijärvi,
Mätöjärvi, Kuisma, Niskakoski, Umpikoski, Harmasen suvanto, Pikkuvirta,
Suvanto, Jyrkät, Hynkeet, Pajulampi (5 v.), Kaalakoski, Pikkukoski,
Kuurnakoski, Tuhkakoski (iso), Jämsä, Majajoki, Hirvikoski,
Kalliokoski, Veärä, Sahi, Vuonislahti.

Vuonisesta Hämeenkylään 30 v. (Puoliöiseen), siitä Pistojärveen 20 (al.
30 pohjas.), siitä 15 (18) Suvannolle edl.

Vuonisesta Koljoseen 60 v. (Pluo); Ponkkalahteen 20 v. (Etel.); siitä
Venejärveen 10 v., siitä Lapukkaan 25 v. Suvannolta Tukkalaan 12 v.
(Itäpohj.).




19.

Luutnantti Örnhjelmille.

(Konsepti.)


                                       Törmänen, 2 p:nä tammik. 1837.

Kuusamon markkinoilla kuulin Dmitrein pojalta, että hän oli tunkenut
hamppunsa vai mitä tavaraa lie tunkenutkin sinun aittaasi
talvimarkkinoiksi. Hän on mahdollisesti sanonut, että minä olen häntä
siihen kehottanut, mutta sitä en ole tehnyt enkä ole voinut tehdä.
Tosin hän viime syksynä pyysi minulta huonetta siihen tarpeeseen, ja
tähän minä vastasin, että sinä olit vuokrannut kaikki huoneet, ja ettei
minulla siis ollut mitään vuokrattavaa. Nyt hän kuitenkin täällä tuli
kiittämään minuakin huoneesta, seikka, joka minua oikein harmitti,
ikäänkuin minä olisin antanut hänelle siihen lupaa. Ota häneltä maksua
tuosta epämukavuudesta sen verta kuin haluat, sillä se velikulta kyllä
on varoissa, kun siällä on rahoja yli 100 tuhannen ruplan. -- Y.m.




20.

Tuomari Flanderille.

(Konsepti.)


                                       Kuusamo, 4 p:nä tammikuuta 1837.

Arvoisin Veli!

Jo Uhtuesta kirjoitin kuluneen joulukuun alussa Sinulle, mutta kirje
jäi, en enää muista minkä sattuman johdosta, lähettämättä. Nyt saan
siis toistaa sen sisällyksen ja ensiksi toivottaa Sinulle hyvää uuden
vuoden jatkoa, vuoden joka arvatenkin on viimeinen, minkä vietät
naimattomana miehenä! Matkastani tahdon nyt ainoastaan lyhykäisesti
kertoa, että ensin muutaman viikon ylioppilas Cajanin kanssa vaelsin
muutamissa tutuissa venäläisissä kylissä ja että sen jälkeen asetuin
Uhtueen, missä asuin lähes kuukauden ajan, koko ajan pannen kirjaan
runoja, arvoituksia, sananlaskuja, satuja y.m., mitä kylässä kuulin.
Siellä asuin hyvinkin muhkeasti erityisessä kamarissa, mutta sitten oli
asunnon laita taas huonompi, ennenkuin tulin tänne Kuusamoon. Pahinta,
mihin yksikään kristitty sielu voi joutua, on se, jos on pakko
talvisaamuina oleskella noissa kirotuissa venäläisissä pirteissä.
Ensinnäkin ne ovat pienet, noin 1/4 meidän talonpoikaispirteistä, ja
sitten on, paitsi kattoaukkoa, ovi selkoselällään koko pitkän aamun
kello 2:sta kello 6:en, jonka ajan kuluessa leivotaan, keitetään,
tehdään haudetta lehmille y.m. sellaista, niin että pirtissä sillä
aikaa on kylmempi kuin pihalla. Usein ovat hampaat kovasti kalisseet
suussani, mutta toivon kuitenkin, että taas kerran tulee kesä. Eräässä
Tuoppajärven tienoilla olevassa nunnaluostarissa olin kolme viikkoa
takaperin ja siellä minun täytyi sekä laulaa että soittaa huilua
nunnille. Lisäksi minua pyydettiin jäämään yöksi, jota pyyntöä en
kuitenkaan voinut noudattaa, kun näet, jos olisin antanut kyytimieheni
lähteä pois, en koko seudulla olisi voinut saada hevosta. Luostari on
ainoastaan noin 15 peninkulman päässä Kuusamon kirkolta, niin että kuka
tahansa teistä ensi kesänä voisi käväistä siellä. Kahdeksan virstaa
samasta nunnaluostarista on munkkiluostari eräässä Tuoppajärven
saaressa; siinä olin myös yhden yön. --

Mitä muuta voisin kertoa matkasta, ei erityisesti ansaitse
mainitsemista. Välistä minulla on ollut hauska, toiste taas, jopa
useamminkin, hyvin ikävä; milloin olen nähnyt nälkää, milloin taas
syönyt itseni kahta kylläisemmäksi, osan matkasta ajanut, toisen osan
astunut ja välillä taas hiihtänyt, kerranki kolme peninkulmaa yhtä
päätä ilman minkäänlaista vanhaa latua. Tosin minulla silloin oli opas
mukanani, mutta kun illan suussa tuli "takkalakeli", olimme molemmat
vähällä väsyä. Voi nyt hyvin ja sano terveisiä Adolphille ja äidillesi,
joille molemmille täten myös saan toivottaa onnellista uutta vuotta,
vaikka toivotukseni kylläki myöhään ehtinee perille.

                                                      Veljesi
                                                   Elias Lönnrot.




21.

Vanhemmille.

(Konsepti; suomeksi.)


                                         Törmäsestä, 12 Tammik. 1837.

Tähän asti olen ollut terve ja toivon että te kanssa oletta terveenä
eläneet. Mitään ei minulla nyt ole'kan erittäin kirjottamista, koska
olen jo ennen kirjottanut. Jos karjanruoka ei näytä piisaavan, niin
toimittakaa jo aikanansa ostetuksi, sillä keväällä on se aina
tyyreempi. Parempi se myös olisi markkinan aikana rukutakin ostaa, mitä
näkee tulevaan syksyyn asti tarvitsevan. Voudilta kyllä rahaa saatta
niihin ja muihin tarpeisiin. Perunan siemeniä tarvitsisi taas samalla
tavalla kun mennä vuonnaki idättää 4 taikka 5 viikkoa ennen kun
istutetaan. Taidan minä Kesäkuun alussa kotiaki tulla viikoksi taikka
kahdeksi.




22.

Postinhoitaja Gosmanille.

(Konsepti.)


                                 Törmänen, 12 p:nä tammikuuta 1837.

Onnellista uutta vuotta! Vaellusten y.m. jälkeen olen tullut tänne,
osaksi j.n.e. ja hankkiakseni itselleni uuden laukun, sillä entinen
laukkuni, jonka nyt muutamine tarpeettomine kirjoineen ja papereineen
lähetän kotia, oli jo kelpaamaton. Nyt on minulla uusi, joka tosin
maksoi 12 ruplaa, mutta jossa sitten onkin 8 eri osastoa kaikkia
kamssujani varten. Erityistä ikävää en vielä ole tuntenut, tai ainakin
hyvin harvoin, vaikka kyllä kernaasti antaisin 15-20 ruplaa, jos edes
päivänkin saisin olla siellä kotona. Tähän asti olen tullut toimeen
ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko
talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi
minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on
kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi.
Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa
läksin. Täältä lähden nyt Pääjärven ja Koutajärven tienoille, sieltä
rajaa pitkin luultavasti Utsjoelle saakka, sieltä Kuolaan ja sitten
taas alas Kemiin ja Arkangeliin. Ehkäpä kesän alusta viikoksi tai
niille paikkein tulen kotia. Pyysin vanhempiani alussa ostamaan rehua,
jos sitä alkaa puuttua, sekä ruista -- -- muistutappa sinäkin, että sen
tekevät.




23.

Kruununvouti Wichmannille.

(Konsepti.)


                                  Tihkuinen, 12 p:nä tammikuuta 1837.

Hyvää uuden vuoden jatkoa. Tänne Kuusamoon tulin jo ennen markkinoita
ja lähden nyt taas matkaan. Maaherran sekä asessori Bergbomin tapasin
täällä ennen joulua ja Maaherra pyysi, että kulkutaudin sattuessa
tulisin kotia sillä ehdolla että saisin vastaavan virkalomani
pidennyksen. Sen lupasin tehdä ja sanoin, että Sinä kyllä tietäisit
kirjeessä kutsua minua tulemaan. Mutta ilman kulkutautiakin ja
kirjallista kutsua taidan ensi kesän alussa, kun tulen kulkemaan Kuhmon
rajoilla, pikimmiltään poiketa tieltä tervehtääkseni Teitä siellä. Nyt
lähden j.n.e. Hieman ikävältä tahtoo tuntua nyt taas erota tästä
seudusta, missä muutaman viikon olen hyvin viihtynyt ja missä minun
olisi vielä hauskempi, ellei minulla olisi ollut niin hemmetin kiire
kirjoituksineni, minkä vuoksi en ole rohjennut majoittua mihinkään
pitäjän herrastaloon, vaan olen asunut talonpoikaistalossa ja sieltä
joskus käynyt herroja tervehtimässä. Tervehdi kirkkoherraa ja
sano -- -- --




24.

Tohtori Höglundille.

(Konsepti.)


                                   Törmänen, 14 p:nä tammikuuta 1837.

Viimein, joku päivä sitten, kirjoitin Sinulle muutaman rivin ja tahdon
nyt viime hetkessä jatkaa. Lähden näet nyt täältä liikkeelle
kulkeakseni taas Venäjän puolelle. Ensin suuntaan kulkuni Pääjärven
pohjoispäähän, missä jo lapin kielen sanotaan vallitsevan. Aikomukseni
on sieltä pitäin kiertää tuon 9 tai 10 peninkulman pituisen ja melkein
yhtä leveän järven ympäri käydäkseni kaikissa sen rannoilla olevissa
kylissä. Näin saavun viimein taas pohjoispäähän ja tulen luultavasti 4
tai 5 viikon päästä Kuolajärven alueelle Kemijärven pitäjään; sieltä
sitten aion rajaa pitkin kulkea pohjoiseen vaikkapa Utsjoelle saakka,
jos vaan on mahdollista. Venäjän puolella samaa rajaa pitkin pohjoiseen
kuuluu asuvan pelkkiä lappalaisia, joiden kanssa minulla ei enää ole
mitään tekemistä.

Tässä lähetän Sinulle mytyn joutavia kirjoja ja papereita, joita pyydän
Sinua Gosmanin kirjeen kanssa, vaikkapa ei aikaisemmin, niin ainakin
Kajaanin markkinoiden aikana, lähettämään Kajaaniin. Samalla pyydän
Sinua olemaan niin hyvä, että toimitat tähän liitetyn kirjeen
ylioppilas Cajanille Helsinkiin. Postikulut kaiketi sitten muistan,
mutta nyt olen vallan vailla pikkuseteleitä, lukuunottamatta hopeaa.




25.

[Hajanaisia muistiinpanoja, y.m.; alk. suomeksi.]


Kaikki ristit: _selkä koilliseen, rinta keväpäivänlaskuun, kokka toinen
suveen, toinen pohjoiseen_.

_Sepään -- sevätä_ = halata. "Montako Jumalata?" -- "Ken heille luvun
anto; kun kerranki oli 7 kuormaa Moskovasta Piiterih tuotu."

"A mitä räähkää sii Ivana uot laatinut?" -- "A kävin mie hepoon." Pappi
siitä itkemään. "Kovinpa sivulla, henkiisä kormelitsa se hepo sääliksi
kävi" [Ehkä luettava: K. siulla, henki-isä, k., s. h. s. k.] (sääli
siitä hevosta tuli). (_hepo_ = tamma; _-ponen_, comm. generis ---).

Heikkilässä.

Kolmatta polvea mie hänestä olen. Hän esiisäni oli Sotkamosta ja
ensimmäisiä, ku tänne talon rakenti. Kotalappi sillon vielä ympärillä
eleli. -- Hyö ei suvattu lantalaisia [= suomalaisia]. Taioillaan
vastusta tehtiin. Koskentalossa (paikalla) sillon eli lappalaisia.
Kerranki isoisäni oli kaskea leikannut. Oli hänellä kasakka, joka näki,
mitä muut ei nähneet. Niin jäätä myöten näki paljo väkeä koskelta
tulemaan. Hän siitä outti, kunne'ka olivat rannalta maalle nosta, siitä
vastustamaan. Niin karkotti kaikki paniainsa päälle. Siitä koko
lappalaispere kuoli -- Isäntä itse heti jälkeen matkalla.

Sinkka -- Kävelys -- Kinttaset --- Tjsesterka -- Ristinen -- Paikkaset
-- Koroli -- Käsivetelys -- Naittajaiset. [= Kisain nimiä.]

-- Mieronpirtti -- Sjotjska (Staarosta) -- Tuli mies, kannettiin poroja
syöneen, kaksi miestä ampuneen. Siitä hänellä rangastukseksi jalkohin
kumarrella.

Heikkilässä. Niin J[umal]a laati, jotta minä kuitenki isäin maalle
pääsin. Olin tässä jo kasakkana Törmäisellä, vaimoni entisellä
miehellä. Siitä hän kuoli, niin 4 vuotta vielä olin sitte, hän minua
rupesi tahtomaan. Niin tulin. Kolme kertaa hengenvaarassa. Kerran
patvesta (puusta) maahan, lehmiä kävin etsimässä. Pää eellä miun. Kiviä
toinen puoli, portahani toisella puolella jo ajattelin mennessäni: hyvä
tulisi, kun tästä putoaisi. Siinä minkä lien maannut, jo havasin. Näin
päivän nousemillansa. Mieli täyellään, vaan en voinut jäsentä
liikuttaa. Koettelin enkö voisi varvastahan liikuttaa; jo vähän liikku.
Siitä vasemessa jalassa, jo vasenta kättäi edl., viimmen vedimme
karjatielle mahallani. Siitä pääsin kotiin. Oli pyörtyä vaimoni kun
näki minun niin hankaloitsevan. Toisen kerran savea kävin tytärteni
kera veneellä. Savikorvolla istuin, he ni soutivat, Ankara tuuli.
Ajattelin eikö hoti kerran pohjaaki tule. Tuli viimmen. -- Kolmannen
kerran metsässä venelaitoja veistämässä, kirveellä jalkaani löin.
Vetäysin palveelle. Siinä yön. Aamulla tultiin hakemaan.

Venäjän Karjalassa. Starovertsat itsensä ventsäävät. Ei siinä tarvitse
Tuhkais-pappiakan, eikä multaankan pannessa, jonka myös itse
toimittavat. Ristimässä vaan pappi pitää olla.

Heikkilässä. Kivekkäät kun kävivät, niin kerranki olivat miehen
itsiänsä soutamaan tai toiseen kylään opastamaan pakottaneet. Itse
soutivat toisia veneitä. Mies opas, souti eellä, kunne'ka tulivat
suuren saaren rannalle. Lähti siitä heitä eellään soutamaan ta souti
saaren ympäri. Tuli iltapimiä niin kysyivät: kunne nyt meitä juohatat,
jo luulis kylänki tulevan. Hään ei sanonut. Noustiin maalle. Siinä
uinottiin. Hän uinuessa kaikki venehet työnti rannasta, itse
jälkimmäiseen. A Laurukainen kulta, tuo vene. -- Kun toisit, suolesi
honkaan ripustettaisi. -- Itsen ripustettiin. -- Uitiin jälkeen --
airoilla sormiin.

Lappalaiset vähenivät, kuolivat yleisesti kuin kulkutautiin, kun
suomalaiset tulivat [Tämä lause käsikirj:ssa ruotsiksi]. --

-- Poronlihoja myötiin 1.80 k[op], à Puuta. Lintuja, metsikana 10-20-25
kope[e]kkaa, siika 3, 4 RubL Puuta. -- Tuohenterva, kannu. 80 kop. --
tali -- voi 20 kp. lb. -- Pian kylmin päivä talvessa Pääjärveä
matkatessani. Hyö ollah antikristus (keisari, herrat ta papit). Vielä
pahempia hyö meistä ovat kun työ Ruotsalaiset. Näet sä, teillä tuolla
näpillä vannotaan, kun myö molimma, vaan hyö tuolla. Prorokoista
kirjutettu, jotta tusats sesstsott semdesät [= v. 1670] Antikristus
nousoo. Kai sentäh hyö sitä [sotaa] ei lopeteta, jotta varatah maailman
loppu tulevan. Ennen kun staroveroi oli maassa, ka silloh sotia ei
käyty, oli rauha maassa. Kolme kertaa sai Ruotsi ampuu, sitte vasta
kerta vastaan ammuttiin. Nyt kun Antikristos, itsestään toisten päällä
mennään.

-- _Allas, altaan_, jonkun esineen alla pidettävä laatikko.

-- Virkamiehet ovat: --

Rahvas on kauniimpaa kuin Suomen puolella Savossa ja Karjalassa. --
Naisten hiustenpito -- pääkoristus -- silmän väri -- vaatteet --
hiusten pituus -- miesten vaatteet -- parta -- tukka -- ikä --
lapsivuodevaimot --- vaikeita synnytyksiä. [Tämä ja kaksi seur.
kappaletta ruotsiksi käsikirj:ssa.]

-- Karja päästetään ulos -- kuljetaan ympäri viikate kädessä, myötä ja
vastapäivään, lyödään. Pihlajakeppi lasketaan veräjän eteen. Tuli
sytytetään puunlastuihin, jotka on otettu kolmesta kannosta, kolme
kustakin, veräjälle ja tulen yli ajetaan naudat. Emäntä lukee: yksi
Tuorstikki, toinen Punikki, j.n.e. Ei ni yhtänä. Juoksee sitten vielä
kerran viikate kädessä ympäri ja kätkee sitten viikatteen, niin ettei
siihen saa kajota. --

Turkin sulttaanin sisar lähettää kolme leiviskää nauriinsiemeniä
Venäjän keisarille. Niin paljo väkeä pitää kuolla. Hän on erään
linnoituksen komentaja. Kenraali lahjotaan. 3 ankkuria kultaa. Sarkaa
pannaan sillaksi joen poikki. 20 miestä tarvittiin tuota naista
vangitsemaan. Rinta painoi 3 puutaa. Nosti 7 miestä ja nousi itse
pystyyn. Tämä nainen kertoo että 2000 miestä lähetettiin -- -- --
[-- -- Skickades att muuran kera (?) kira]. Keisari päästi hänet
vapaaksi, pidettyään häntä kiinni 14 päivää ja annettuaan kaikkien
kenraaliensa häntä katsella. Yhden ainoan hän vaan oli antanut maata
vieressään. -- Arkangelissa löydettiin yksi heistä ja upotettiin
jokeen, jonka jälkeen koko kolera äkkiä lakkasi. Se oli houkutellut
pieniä poikia kylvämään myrkkyainetta ja antanut heille 50 ruplaa.
Pietarissa näitä löydettiin koko seura. Ilmiantaja meni keisarin luo,
lyötiin viidellä rautaisella puolirenkaalla, joista yksi kaulaan j.n.e.
seinään kiinni, kunnes tarkastus oli tapahtunut. Tähän valittiin 3
kenraalia, 3 arhhiereita ja 3 kuptsaa. Kenraalit tutkivat, avasivat
kassan, siinä oli kultaa, mutta he eivät ilmaisseet, luulivat saavansa
sen, vasta kuptsa sen ilmaisi. Kenraalit ja arhhiereit Siperiaan,
kuptsa ylennettiin kenraaliksi.

Puhemiehet ilman sulhasetta 2 kertaa käyään. Siitä 3:s kerta sulhasen
keralla. Kun mieltyy tytär, kaataa viinaa kahteen stokanaan molemmille
kosjojoille. Sulhasen puolesta kosjojat kaasi 2 stokanaan tyttären
emälle tai isälle. Siitä tyttären emä sulhaselle kaataa ryypin viinaa
ta silkkihuivin antaa. Sulhanen siitä antaa hopiamanietan tyttärelle.
Pannaan stola, syötetään. Siitä isetään käsi tyttären isä ta kosjomies,
sanotaan: "kuulkaa kaikki ristikansa, nyt on Anna Petrin tytär ta Ivana
-- kaupan laatineet, ken tämän kaupan erottanee, sata sakkoa,
kuusikymmentä kuuliaista". Kuuliko tämän assan [asian] ken? Vast.:
"Kuultih". No kun kuultih, ken tämän assan purkanee, päältäh isäntä ei
ole. (Häpään, -vätä). 3 henkeä sulhasen puolesta, 6 henkeä tyttären
isän puolesta, lauletah, kahelia stolalla syöäh, juoah, pritonaa
luvatah lammas, 2 lehmä, poroja, eloa edl. Morsian itkee vieraille
kaulassa. Vuoheelle vieään, kosjojat viikatteella kierretäh 3 kertaa
ympäri sängyn, jottei rikottaisi. Sulhanen panee rahoa pahkiloihinsa.
Morsiamen sisaret jaksetah jalat, saavat pitää rahan kun lattialle
helistetäh. Aamulla kun noustahhe (morsiamen sisaret, naot) vettä ta
valkia paikka, joka jääpi sulhaselle olemah. Sulhanen panee rahaa
maatessaan morsiamen yskään. Morsian kun aamulla tulee sulh[ase]n
jälessä pirttih, ne rahat kynnyksen alla heittää pirttih. Naot tullah,
ne siitä kerätäh ta saapka otetah sulhasen päästä ja pannah sihe
sulkkuvyö sulhaselle. Sitte saatrokalle ruvetah. Anoppi muori päästyä
ruoalta kantaa valk. paikan vihkiparille ja sisaret toisen paikan
antavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaan sulhasen kotia,
siellä morsian tsarkkaa juoaan 4 pikaria luvalla, ne morsian
Saajannaisen kera vie ympäri ja kumartavat. Ensimmäisestä ei anneta
rahaa, toisesta tsarkasta pannaan riuna tahi kaksi tarelkalle, 1:n
kostintsaksi lähti.

Anoppi sulhaselle, lähtiessään valk. liinapaian, jota vastaan sulhanen
2 riksiä rahaa hänelle, -- Morsian akalle rätsinän ta sukat, isälle
valk. liinapaian, puksut ta kintahat, veljille ruskian huivin ta
liinapaian valk., sisarille rusk. huivin ta valk. rätsinän, lapsille
kinttahaiset.

Kulki kaksi venäläistä jokia myöten, nukkuvat rekeen kumpanenki.
Hevonen viimmen joutu jäätöytäälle, joka irtautu ja virtaa myöten
koskessa meni alas. A kuinka nyt velle hepo seiso ta metsä juoksoo.

Metsäpirtissä maattiin pieni venäläispoika suuremman vellensä kera. Ei
Petri -- Mi tuli? -- Hammas kirpoi -- Luo(ti) menemään -- Taasen vähä
aikaa uinottua: Ei Petri vellen! -- Mi tuli? -- Toinen kirpoi --
Menemään luo -- Vähän ajan päästä taasen: Ei P[etri]. -- No mi siulla?
-- Kolmas kirpoi (lohkei) hammas. Hiisikö sillä sialla on maannut,
siirrälläte toiselle sialle. Hämeessä ennen tallinsa sentähen
muutalti. --

Tiesaarassa istutaan Vieritsänä sekä miehet että naiset ta tieustellaan
tulevaisia onnia. Kolme kertaa ennen pitää viikatteen raualla ympäri
paikan käyä.

Unen vuoen aikana valetaan (sulatetaan) tinaa ja siitä tieustell[aan].




28.

Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.

(Päiväkirjasta.)


Matkan ensimäinen puoli kuljettiin tiheän metsän läpi, niin ettei
puoleen aikaan nähnyt muuta kuin puita ympärillään ja lumen taivuttamia
haaroja ja oksia päänsä yläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja
karisti joukoittain lunta kyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä,
että seuraavana vuotena oli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo
_huuetta_ metsässä. Vasemmalla näkyi Majavaara, joka kaukaa näytti
hyvinkin muhkealta, mutta jota lähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä.
Niin käy monien suuruuksien, jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa.
-- Matkan jälkiosalla oli 3 lampea (Ruokojärvi, Hirvasjärvi ja
Viksijärvi), ja niiden välillä metsää.

Kalmikkoa pelätään niin Ven[äjän] kun meiänki puolella ja muutamat
luulevat kuolleiten jälle käyvän. Kalmikkoin päällä heitetään mettä
kasvamaan. [Nämä kaksi lausetta alk. suomeksi.] -- Mutta uskovatko
joihinkin haltijoihin, en tiedä. Eikä niitä tarvittanekkaan, kun
messinkijumalat tekevät saman palveluksen, ja kun vielä on se etu
näistä, että voi sylkeä niitä kasvoihin ja ruoskia niitä, kuten välistä
kuuluu tapahtuvan. "Sie pakana vet miulla et ni mitä hyvää laai, mie
siua molin."

Riimusauat, Paalakat, useissa paikoin.

Kivekkäät [tämä ja seur. kappale alk. suomeksi] kerta olivat Venäjän
puolella Pääjärveä soutaneet. Heiän (soutajansa) oppaansa johdatti
heiät Kuntujoen niskalle, joka järven koillispäästä juoksoo
Koutajärveen ja mereen. Alemmaksi tultua tulee Kumakoski vastaan, suuri
palava, jota ni kons' ei veneillä laseta. Opas heiät sihen vei [:]
tästä nyt matka. Itse eelle laski, veneestä tietylle kalliolle hyppäsi,
vene meni ja kaikki Kivekkäät supi jälkeen.

Ärmäkkä [tämän rivin ja sanan kohdalle reunaan kirjoitettu päällekkäin
sanat: Votnuka ja Palahka] sillä kauhtanasta erotaksen, että
kauhtanassa on verkoa (verkaa, hepeiten kertavuus), ärmäkkä on veraton
(yhtä suora). (Heinäjärvi.)

Pääjärven tienoilla olevat pirtit tavallisesti 4 kyynärän korkuiset, 7,
8-9 kyynärää pitkät ja leveät. Ovesta tultaissa jommallakummalla puolen
oleva uuni 3-4 kyynärää kunnakkin. Sillä puolella, missä ei ole pesää,
on 3 kyynärän pituinen, 1 1/2 tai 2 kyynärän korkuinen ja noin 3/4
kyynärän levyinen kaappi, joka on asetettu pitkin kiukaan muuria ja
siihen kiinnitetty. Tämä kooltaan astiakaapin suuruinen huonekalu on
nimeltään _kolpitsa, kolppi tai runtukka_. Sen toinen kylki on tietysti
kiinni seinässä, toinen tupaan päin. Tämän kanssa kiuas, jonka kuve
tavallisesti 1/2 on kyynärää pitempi, muodostaa suoran kulman. Samaa
kolpitsan viereistä kiukaan kylkeä myöten kohoaa lähes kolmen kyynärän
pituinen patsas, jona on 1/2 kyynärän levyinen ja 1/2 korttelin
paksuinen lankku. Patsaan yläpäästä lähtee suorakulmaisesti toisiaan
vastaan ja yhdensuuntaisesti seinien kanssa kaksi kuuden kyynärän
pituista ortta, jotka ovat jotenkin samanlaista, tai hieman kapeampaa,
mutta paksumpaa lankkua kuin patsas. Tavallisesti nämä orret ovat niin
matalalla, että kohtalaisen pitkän miehen niiden vuoksi täytyy käydä
kumarassa. Usein on leveät lauteet kiinnitetty toisesta orresta
seinään. Näitä lauteita sanotaan _palatiksi_; siinä lämmitellään
päivällä ja maataan yöllä. Samaan tarkoitukseen käytetään runtukan
päällystää, jopa itse kiukoatakin; viimemainittuja, kuten myös orsia
käytetään useisiin muihinkin tarpeisiin, kuten esim. taikina-altaiden,
tavaroiden [?], jauhotuokkosten säilyttämispaikkana, kenkien,
saappaiden ja sukkien kuivaamiseen, ja mitä häneen milloinkin satutaan
laskemaan. Sukkien kuivaamista varten on kuitenkin kiukaan laidassa
runtukan yläpuolella useita erityisiä koloja, joita sanotaan
_petslukoiksi_. Tulisijan yläpuolelle on asetettu 1/2 tai 3/4 kyynärän
välille toisistaan kaksi yhdensuuntaista puuta, jotka ulottuvat
toisesta orresta seinään. Näitä sanotaan _halko-orsiksi_, kun näet
halot, jotka illalla kannetaan sisään, yöksi ladotaan niille kuivamaan.
Pesänpuolinen osa uunia ei ulotu lattiaan asti, vaan on lieden ja
hinkalon (hiilihinkalon) välissä aukko, mihin rikkoja päivällä
lakaistaan. Tätä aukkoa sanotaan hinkalon alustaksi. -- Pervähkä [h:n
yläpuolelle on tähän sanaan kirjoitettu: 'ja'; h erityisesti
alleviivattu.] = päärihma.

Ensikki, Toivikki (Toistikki), Serkko, Niekko, Pääkkö (Päätkö, Päättö),
Suopo, Pyhikki, Rostukki, Äiikki, Matrokki (mahon nimellä
kasvatettava), Outikki, Iivakki, Joutsikki, Mustikki, Hoikka, Pitkä
edl.

Uuninkulman vastassa olevaan pirtin nurkkaan kulkee toisesta pääorresta
kaksi yhdensuuntaista puuta (päret orret), joilla pyssyjäkin
tavallisesti säilytetään. Ympäri koko pirttiä kulkevat lavitsat, 1/2
kyynärän levyiset ja 4 tuuman paksuiset. -- Paria kyynärää ylempänä
lavitsoja ovat seiniä pitkin _laavasnikat_, joille pannaan kaikenlaisia
tavaroita, samoin kuin orsillekin, ja näiden kaltaiset ne myös ovat;
ovipielessä on lautoja, joilla pidetään vateja y.m. _Laki_ on milloin
laudoista, milloin pyöreistä puista ja lepää neljän hirren varassa,
jotka ovat nimeltään _maatitsat_; näistä kulkee kaksi oviseinää ja
tämän vastaista seinää pitkin, kaksi muuta niiden välillä poikittain
tuvan yli. Silta (lätti, lattia, late) on aina tehty höylätyistä
laudoista ja sitä voipi pestä. Ikkunoita on 6, 3 päätyseinässä, ja
näistä keskimäinen on 1/2 kyynärän korkuinen, toiset pienemmät, 2
toisessa uunista vapaassa seinässä, 1 [kolmannessa seinässä]. --
Tavallisesti niissä on pienet, 4 tai 2 tuuman levyiset ruudut, lasia tai
kissankultaa (slotu). Monia niistä saattaa avata. Pöytä on parin
kyynärän pituinen, kyynärän levyinen ja on vapaana jalustalla, jossa
samalla säilytetään kuppeja, vateja, lusikoita y.m. Se on aina asetettu
toinen pää päätyseinän keski-ikkunaa kohti suoraviivaisesti sen ja oven
välille. Samalla se on rajamerkkinä miesten ja naisten pirttialueen
välillä (urosten puoli, naisten puoli). (Lissavakka). Tuoleja ei
tavallisesti ole ollenkaan, vaan sen sijaan 2 l/2 kyynärän pituisia
penkkejä (kammit), joilla molemmilla, tai ainakin toisella, on vaan
kaksi jalkaa toisessa päässä; toinen pää pannaan lavitsan varaan. --
Päiviksi nämä penkit usein nostetaan orsille, mutta asetetaan yöksi
lavitsan viereen vuoteeksi. Patsaan vieressä tai myöskin oven ja
kiukaan välisessä nurkassa on joka talossa käsiastia, tavallisesti
kuparinen, välistä tuohinenkin. Saman käsiastian alla on toinen
suurempi astia, nimeltään _strigona tai jalokas_, mihin vesi käsiä
pestäessä saa valua. Pyyhinliinoina käytetään usein verkonpalasia,
mutta tavallisesti on parempiakin liinoja. Käsiastian yläpuolella on
kaksikitainen pärepihti, ja usein on irtonainenkin pihti -- mutta
tällaisista pikkuesineistä ja lisäksi vaarnoista ja seinissä olevista
veitsenpitimistä en käy tässä lähemmin selkoa tekemään ja mainitsen
ainoastaan mitä muuta näin kuvailluissa pirteissä on. Nuottia,
verkkoja, kuosali, 2-3 kirstua, pyttyjä, vesikorvoja, sankoja,
taikinatiinu, pärepuita, vaatteita, vöitä, valjaita, lakkeja, reuhkoja,
patoja, tinaamattomia kattiloita, kintaita, puntari, kirveitä, pyssyjä,
saappaita, sukkia, kenkiä, pluokkana, 2-3 tsotkat, pari jumalankuvaa
y.m. sellaista, usein kangaspuutkin. -- (Otjska, silmälasit). --
Huolimatta tästä kaikesta sellaisessa pirtissä usein asuu
kolmattakymmentä henkeä yhdessä.

(_Taltta_ -- puras; _puras_, jolla jäätä jyskätään, = tuura. _Sapra_
= suova.)

Runtukan vieressä on ovi (karsinan ovi), jolta portaat johtavat
karsinaan eli pirtin lattian alla olevaan huoneeseen; tässä ei ole
lattiaa, seinät ovat 2 kyynärän korkuiset tai korkeammatkin. -- Siinä
säilytetään käsikiveä, huhmarta sekä kaikenlaisia talouskapineita.
Pirtistä tullaan eteiseen (_sintsiin_), joka usein on pimeä, mutta
myös ikkunoilla varustettu; siitä johtavat portaat tanhualle,
navettapihalle, jota käytetään tallina, ja jolla on kattona osaksi
sintsin, osaksi aittojen ja _sarajan_ (ylisen) lattiat, ja johon on
mentävä sintsistä. Mutta sintsistä johtaa ovi porstuaan, josta portaat,
_vajo_ nimeltään, vievät pihalle. Tällä vajolla on tuohikatos.
Tanhualta navettaan -- mutta sinne en tahdo pysähtyä, minkä vuoksi
vielä kannattanee mennä yläilmoihin. Pirtin sisä- ja ulkokaton välillä
on kolmionmuotoinen (_pälkkiä_ hirsiä -- piiluta) _viilo_ (= ullakko)
ja sen yläpuolella ulkokatto, joka on kalteva _kurkiaisesta räystäille_
päin. Vesikatto ulkonee noin kyynärän verran seinästä. -- Pirttien ja
muiden huoneiden hirret jätetään veistämättä (pälkkimättömät)

Paitsi pirttirakennusta ja sen yhteyteen rakennettuja aittoja, sarajaa,
tanhuaa, läävää y.m. ei talonpojalla ole muita rakennuksia kuin riihi
ja sauna, korkeintain lisäksi joku erityinen aitta. Saunassa ovat
lauteet paljon alempana kuin mitä Suomessa on tavallista, nimittäin
1 1/2 tai 2 kyynärän korkeudella lattiasta. Riihissä ei ole luuvaa,
mutta niissä on joskus eteinen tai porstua.




27.

[Päiväkirjasta.]

                                   Jäletjärvi, 28 p:nä tammikuuta 1837.

Kuusamon kirkolta 12 virstaa Kantoniemeen, 18 Heikkilään, 10 Härmilään,
15 Koutaniemeen (Koukalaan), 25 Pääjärven rannalla olevaan Oulungan
suuhun, 40 Majavalahteen, 20 Heinäjärveen, 8 Jäletjärveen. Koutalan ja
Oulungan suun välillä oleva ylänne, Nuoruinen, on huomattavimpia,
sitäpaitsi on lähellä Oulungan suuta Kivakka sekä useita muita. Yleensä
on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä. Muuan saarista,
Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein kokonaan kaskettu.
Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat pohjoispään asukkaita
lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin he itse,
asuvatkin samoin j.n.e. -- Ainoastaan kaksi kylää, Kuva ja Tumtsa,
jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä, ollen samalla äärimäiset
suomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties muodostaa vähäisen
poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin, tuskin ollenkaan, on
maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla. Näistä kylistä alkaa
kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten käsitettävä, että
lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä.

Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun
sanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät kuten muiden kylien
asukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan
varkaita kaikki tyynni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa,
voitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt
poikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa
että Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on
suuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen
runosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän
ohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä
metsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä
edes ole saatavissa. Toimitin siis niin että Majavalahdesta tultaisiin
paria päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään
edelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä. Tuskin
olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5 tai 6
miestä tunkeutui Kontrattakin talon pieneen pirttiin kysyen, eikö
minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi
tavallinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian oli
siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä
vaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu.
Jos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät
ymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi
saamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin
toista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai
kuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa
j.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta, osaksi ei
sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään päässeet
asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan maan
varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille
seuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan
Ruotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan
sekä Suomea että Venäjää. -- Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen
miesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat
tappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin kaikki
kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä niitä,
jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan parasta olla
liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa kunnes ne tulivat, joiden piti
kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan päivän kotona,
varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja vanhempia henkilöitä,
jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia runontoisintoja
Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja alkoi kysellä
matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken moneen kertaan,
ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin muuan heistä sanoi:
entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle. Näin heti, ettei
hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan, jonka vuoksi olin
suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin hänen heti pitämään
suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut tulla ulosheitetyksi
pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän ei näyttänyt huolivan
ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän kuitenkin alkoi vaieta.
Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö tahtonut ottaa kyytiä
Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan päässä Jäletjärvestä
eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin Majavalahdesta. Mutta
silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle ja sanoi, että kyytiä
ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se täytyi ottaa siitä
kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava vaikenemaan. Sanoin,
etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut matkustaa askeltakaan,
vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua, jota vastoin muille
antaisin vaikkapa kaksinkertaiset kyytirahat. Enpä olisikaan toisin
menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä keskenään,
kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti saatoin
ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos,
neuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä
aikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät
rohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka
koko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen
enempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua
pyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en
kuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisimpana pirttiin
jäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä,
että he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet
useat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää ennen
kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan ja
erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen tai
tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen vanhan ukon.
Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin epäiltävän
tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta, ja tähän
vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei saataisi
mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi koko kylän
maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri hänen
tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen
rangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä
ei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin
kysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet
sattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys
maksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla on,
kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää punnintaa.
Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa tapauksissa voi
matkaansaada olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin sietämiseen
mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä heitä Kemiin tai
Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella paikkakunnalla. Harvoja
esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään karkulaista olisi vangittu
ilman erityistä haetuttamista. Kuinka lukuisasti näitä on Tuoppajärven
tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä toiste, mutta muuallakin kuin
Tuoppajärveliä on harvoja kyliä joissa ei olisi useita karanneita
sotilaita.

Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen
vaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut
tämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta
myöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä.
Puhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotia.
Kysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: "miksikä ei, sillä
eihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes
ole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa". Lisäksi
vielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen, kun
hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut
siunattuun tilaan.

Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä
vielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta
täällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki
tai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin
sanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta
luultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut
tänne.

Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan
leski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen voi
kuvitella elävän. Hän kysyi minulta osasinko ennustaa kädestä;
kysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi
haluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään.
Hän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua,
sillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka
aamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi
Jumalan sanaan. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin jotakin,
milloin poikkileikatuita, jyvättömiä tai hallan panemia tähkäpäitä,
milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja. Poltto- ja
pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa eikä muita
vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä olin
siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään
parempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia
ulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta,
mutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon.
Hänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15
ruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan.




28.

[Päiväkirjasta.]


                                 Jäletjärvi, 29 p:nä tammikuuta 1837.

Tansseja sanotaan _kisoiksi, kisasiksi_; niitä on monenlaisia ja ne
ovat yleisesti käytännössä. Paitsi sitä, että _yökesrät_ tavallisesti
päättyvät kisoihin, nuoriso kokoontuu melkein joka sunnuntaina
paastojen välillä tanssimaan. Ensimäinen ja suurin huoli on siinä,
mistä saadaan tätä varten huone (kisapirtti), sillä kisoja pidetään
syntisinä, minkä vuoksi vanhat ihmiset, joiden vallassa huoneen
myöntäminen tavallisesti on, eivät aina tahdo niihin suostua. Jos
sitten pirtti on saatu, muodostetaan piiri sitä lukuunottamatta, onko
tanssivissa kumpaakin sukupuolta yhtä monta. Joku joukosta ottaa
kintaan ja viskaa sillä jotakuta, poika tyttöä ja päinvastoin. Sen,
jota kintaalla on heitetty, tulee nyt ruveta ympäri piiriä ajamaan
takaa viskaajaa. Juostuaan milloin myötä-, milloin vastapäivää, ilman
järjestystä, tehdään usein kokokäännös, j.n.e.; pääasia on, että
takaa-ajaja ei pääse kintaalla lyömään; mutta jos tämä ennemmin tai
myöhemmin tapahtuu, niin se, joka saavutettiin, liittyy piiriin, ja
äskeinen takaa-ajaja viskaa kintaalla jotakuta piirijonossa kulkevaa,
jolloin tätä vuorostaan kehään jäänyt rupee takaa-ajamaan. Tätä tanssia
sanotaan _kintahisiksi, kintahisilla olemiseksi_, ja se alkaa usein
muiden kisojen sarjan.

Toinen leikki on _naitantakisa_, jota myös välistä sanotaan
_ventsakisaksi tai naittajaisiksi, naittajaisilla olemiseksi myös
paikkasilla olemiseksi tai paikkakisaksi_. Nämä jälkimäiset leikin
nimitykset johtuvat siitä, että siinä aina täytyy olla kaulahuivi
(paikka). Kokoonnutaan parittain ja muodostetaan piiri. Naiset pyytävät
kavaljeerejään tanssiin tavallisesti siten, että yksi heistä johtaa
toiset yksitellen kunkin valitun luo. Johtaja-nainen ja johdettava
tarttuvat toistensa käteen ja kumartavat molemmat syvään sen edessä,
jota tanssimaan pyydetään. Kumarrus toistetaan moneen kertaan, ja
kumarruksien välillä kumarteleva pari aina astuu 2-3 askelta
taaksepäin, taas tämän välimatkan päästä palatakseen kavaljeerin eteen
kumartamaan. -- Kun täten yksi on tanssiin pyydetty, johtaja-nainen
samoin jonkun toisen kanssa astuu toisen kavaljeerin eteen, ja näin
jatketaan, kunnes tarpeellinen lukumäärä pareja on saatu. Toinen
tanssiin-pyytämistapa on se, että kaikki naiset tarttuvat toistensa
käsiin ja astuvat näin miesten eteen, jotka tavallisesti istuvat
rivissä toistensa vieressä penkillä, ja pyytävät kukin sitä, jonka
eteen kohtalo hänet täten vie. Sittenkuin tanssiin-pyytäminen on
tapahtunut joko jollakin äsken mainitulla tavalla, tai myöskin ilman
erityisiä menoja, mikä sekin on tavallista, muodostetaan piiri, johon
kukin pari liittyy siten, että mies ojentaa naiselle oikean kätensä.
Sitten yksi pari astuu kehään, mies pitää kiinni huivin toisesta päästä
ja nainen toisesta. Täten edellinen seisoo liikkumattomana samassa
paikassa ja nainen kulkee kerran hänen ympärinsä ja kumartaa sitten
syvään hänen edessään. Sitten hän kerran tekee kierroksen piirissä ja
kumartaa jonkun ympäröivässä piirissä olevan edessä, kiertää taas
kerran kehän sisällä, kumartaa seuraavalle, ja niin edespäin pitkin
koko piiriä, sekä naisten että miesten edessä. Viimeiseksi hän taas
kumartaa omalle kavaljeerilleen, ja sitten kumpikin yhtyy piirikulkuun,
jonka jälkeen myötäpäivään päin lähin pari lähtee kiertämään samalla
tavalla, sitten kaikki muut parit järjestänsä loppuun asti. Nyt taas
ensimäinen pari lähtee, mies viskaa huivin johonkuhun kehäpiirissä
olevaan, ja nainen ottaa sen pois, antaen sen takaisin miehelle. Tämä
viskaa sen sitten taas johonkuhun toiseen, ja nainen tuo sen takaisin
hänelle, lopuksi syvästi kumartaen hänen edessään, jonka jälkeen hän
panee sen naisen olalle. Mutta nyt on naisen vuoro olla huivista
välittämättä, hän näet viskaa sen milloin yhteen, milloin taas toiseen,
mistä miehen vuorostaan tulee ottaa se pois ja aina panna naisen
olalle. Lopuksi mies pyytää häntä tai jos tahtoo olla oikein kohtelias,
kumartaa hieman ja pyytää, laskien huivin hänen olalleen, häntä
antamaan sen jollekin toiselle parille. Sitten nainen antaa sen pois ja
yhtyy kavaljeerinsa kanssa taas piiriin. Kaikkien parien tulee
vuoroonsa tehdä samoin. Kun se on tapahtunut, on vielä jäljellä
pyörähdystanssi, joka toimitetaan siten, että yksi pari erällänsä menee
sisälle piiriin, mies tarttuu oikealla kädellään naisen oikeaan
käsivarteen, pyörähyttää häntä kerran, päästää hänet sitten irti ja
tarttuu sitten vasemmalla kädellään jonkun piirissä olevan vasempaan
käsivarteen, pyörähytellen häntäkin, sitten taas omaa naistaan, joka
koko ajan seisoo piirin sisällä, sitten seuraavan piirissä olevan
j.n.e. Kun tämäkin on loppuun suoritettu, on tämä tanssi päättynyt.

_Tsinkka_ on nimeltään tanssi, johon kukin nainen pyytää miehen
mainitulla tavalla, ja parit asettuvat kuin tavalliseen neljäiseen eli
katrilliin. Vastaisten puolten parit astuvat nyt toisiaan vastaan, niin
että miehet hylkäävät naisensa ja juoksevat toistensa ohi, pyörähtävät
sitten toiselle puolelle jääneen naisen ympäri, jolloin naisetkin
rupeavat vallan samalla tavalla juoksemaan, kukin muodostaen lattialle
suuren 8:nmerkin muotoisen kuvion. Kun kahden puolen parit näin kahteen
kertaan ovat juosseet, he taas pysähtyvät paikoilleen ja päästävät
sivulla olevat vastakkaisparit lattialle toistensa ohi samoin
pujoittelemaan. Näidenkin tanssittua kuten juuri on selitetty, alkavat
miehet juosta piirissä myötäpäivään, ja naiset vastapäivään, ja miehet
tarttuvat ensin oikealla käsivarrella omaan naiseensa, sitä seuraavaan
vasemmalla käsivarrella, ja näin eteenpäin vuoroitellem. Kun kukin taas
on saanut oman naisensa, alkaa vastahyppely uudestaan, j.n.e.

_Kävelykisaksi_ sanotaan hidasta tanssia, jossa parit ensin seisovat
perätysten oven seuduissa. Etumainen pari astuu ensin esiin ja sitten
järjestänsä muut parit huoneen toiseen päähän, kääntyvät siitä
kummallekin puolelle ja kulkevat takaisin etenevien parien sivuitse.
Näin syntyy 4 liikkeellä olevaa jonoa, kaksi keskeä kulkevaa, jotka
astuvat eteenpäin, ja kaksi sivulla kulkevaa, jotka astuvat
takaisinpäin [s.o. oveen päin], mutta liikkuen niin yhtämittaisesti,
ettei näe mitään keskeytystä, sillä samassa kun pari on saapunut
lähtöpaikkaan, toinen tarttuu toisen käteen ja kulkee eteenpäin.

_Juoksentakisa_ on hieman edellisen kaltainen, mutta eroaa siitä siinä,
että juosten kuljetaan eteenpäin, ja ensin miehet juoksevat toisessa,
naiset toisessa jonossa, sitten he kääntyvät jäljessä juoksevain
ulkopuolitse ja sitten taas perässä tulevien ulkopuolitse, minkä
jälkeen lopuksi taas joudutaan juoksemaan keskimäisissä riveissä,
vaikka vastakkaiseen suuntaan kuin alussa.

_Käsivetelys_ on yksinkertaisempi ja tapahtuu siten, että nainen ja
mies pitävät -- -- --

_Rämsy_ y.m. ovat toisia tansseja.

Tavallisesti leikitään _korolia_ viimeiseksi; siinä leikkijät istuvat
piirissä; yksi panee kätensä alimmaksi, muut sitten järjestänsä hänen
kätensä päälle, alimmat kädet siirtyvät vuoroonsa muiden päälle, ja
tätä jatketaan 14 kertaa. Se, jonka käsi 14:nnellä kerralla jää
ylimäiseksi, on koroli (kuningas), ja hän määrää, mitä muiden on
tekeminen. Tälläisiä hänen säätämiään tehtäviä on, että tulee; syleillä
jotakuta henkilöä, kumartaa jonkun edessä j.n.e.

Tanssin ohella muuten lauletaan; vilkkaampien tanssien ohella, joissa
juostaan, ovat laulujen sanat venäjänmongerrusta, hitaammissa sekä
venättä että suomea (karjalaa); Joskus, kun kaikki ovat hoilottaneet
tai laulaneet äänensä käheäksi, ennenkuin jalat vielä ovat tarpeeksi
väsyneet, tanssitaan vallan ilman laulua tai soittoa.




25.

[Päiväkirjasta.]


                                     Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

_Pallokisa_: suurta nahkapalloa potkitaan; se, joka saa potkituksi
rajan yli, voittaa.

_Kaposilla_. [Tästä muistiinpanon loppuun kirjoitettu suomeksi, paitsi
mitä seur. alimuistutuksessa erotetaan.] Seiväs maassa, kapoja sidottu
juurelle. Yksi vartiona. Potkia pitää varkaita. Jos ken pääsee ilman
potkutta lähelle, hän on kapojen herra; ja uusia varkaita.

_Kiippisillä_ -- -- --

Räähkä ajetusta parrasta, leikkaamattomista hivuksista, aivan tyyni
päälaki keritty Pääjärvellä, Kieretissä; tupakasta; jos toisesta
kerrasta jäänyttä keitosta syö; jos veren eläviltä ruoaksi tekee tahi
toisen tehdä antaa; jos maksan ja sisälmykset ottaa j.n.e. Karjaa
teurastettaessa ei verta oteta talteen, se kun pidetään saastaisena.
Lihakin on tarkoin pestävä puhtaaksi ja liotettava avannossa.

_Jaara_, peurannahkainen päällyssaapas; _pääkkö_, puolisukka (syylinkä,
nenänen), peuran päänahkaa. [Tämä kappale ja edellisen kaksi viimeistä
lausetta, jotka on edellä olevien kisankuvausten seasta tähän
sovitettu, on alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.]

_Nuotio_. Sen piusta kaksi honkaa, miten väkeä. Päällitystin.
Päällimäinen koholla pietään vivulla kummastai päästä, sillä tavalla,
että nalkki lyöään kumpaan päähän ja sihen vipuvitja kiinnitetään. Lumi
luoaan kun seinä makaajia vasten toisella puolella.

Kattilat matkoissa heinätielläki.

Tyttäret usein karkaavat miehillä [= miehille, s.o. miehelään]. --
Vanhempia pidetään usein pahasti lapsiltansa -- Lapsia vähin koista
autetaan -- Veli veljensä naista pitää sekaluutta -- Huoruutta jos
nainut mies naimattoman tytön kera, ei suurena räähkänä henkii[n]sä --

Kaukanako on Suomi Kajaanin paikalta?




30.

[Päiväkirjasta.]


                                    Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Hänninen huomautti Huotilan äijälle, kuka minä olin; heti tuotiin
esille voita, ja äijä pyysi anteeksi. -- Hänninen maksoi 30 kopeekkaa
puudan kuljetuksesta Kieretistä Kuusamoon, jota matkaa on 188 virstaa;
joskus saa 25:stäkin kopeekasta kuljetetuksi. -- Tämä kuljetus on
vaarallista, sillä kerran oltiin Jäletjärvessä vähällä ryöstää pois
kaikki. Mihkali ukko tapasi koko joukkion ja ajoi sen pakoon. -- Viinaa
kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on
ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja
sanoin: eihän kuulu olevan luvallista j.n.e.

Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua
pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän
eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli
luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten
huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi
kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen tai ottaa
talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi,
ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän peninkulman
taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä
Mihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua
kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli
siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä
luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin;
niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti
tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika
lähtiessäni virkkoi, oli: "Milma [minua] jo hätäytellä alettiin, kun
teitä tässä viikon [kauan] pi'in ja käskettiin pois ajamaan." Kovin
kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että
ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan
tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä
toisen hyvän toverin, Kirilä Hilipän pojan kanssa Särkiniemestä
lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun
oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20
virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat
syöttävät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat.
Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään
karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli
näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille,
joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä
ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän
sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä
satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä
taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä
Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja.
Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. "Tehkääpä se nyt
tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut." Mitä muuta he
minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla
minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä,
Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan
erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä
emännän kanssa ("piti pyhävellenään"). Mies, joka tietystikkään ei
tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei
siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies.
Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja
kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian
taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet
hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että
olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten
päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä
Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet
hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan
sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa,
elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla
eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen
aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi, joka yhä vaan edelleen -- --.
Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut
ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi
viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän,
niin oltaisiin jo aikoja sitten niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä
kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt
tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei
laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan
minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä
selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa
kyyditsijätä [toisesta kylästä], mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää
sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani
Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi näet on Kemin
piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä (ujesd). "A siitä laki ei sano
ni mitä, se ni meillä tapa" j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa
kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia
koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi
ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen
toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras
heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen:
"ja siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja
ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan". Keitettiin näet paraikaa
mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun
sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä
hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies
muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin
palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en
oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes Vanha Mihkali enää varmasti
tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin
karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan
taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä
muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en
täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla
tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta
kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä
vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä
sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut
omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo
nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä
sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut
maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat
saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian
voimakkaaksi.

Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa
pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,
kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,
joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut
komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,
lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä
pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein
saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi
useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan
suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden
alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa
Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja
ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun
kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,
mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat
todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja
niin onkin asian laita.

[Päiväkirjanote on tähän katkaistu seuraavan yhtenäisen matkamuistelman
vuoksi, joka sisällyksensä puolesta näytti parhaiten sopivan tähän, ja
jatkuu katkaisukohdastaan etempänä 32:ntenä n:rona.]




31.

Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.


[Juhlalehdestä "Per Brahes minne" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]

Vaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa
runoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia
seutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis
oli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä,
niin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen
Kirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna
vuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen
runotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten
lauloi:

    "Piennä jäin minä emosta,
    Matalana maammostani,
    Vaimon Tierahan varahan.
    Ehtohon emintimaisen;
    Se mun kaikotti katalan.
    Ajoi lapsen armottoman.
    Tuulipuolelle tupa'a,
    Pohjoispuolelle kotia,
    Vilussa värisemähän,
    Pakkasessa parkumahan.
    Joka tuulen tuntemahan,
    Ärjynnän älyämähän."

Matkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja
antanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta
Kuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa.
Niistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin
Tuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. -- Matka kulkee vaihetellen
soita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät
kannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista
asti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin
kuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia
toisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme
metsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä
lammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli
siihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko
vaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä "pääelolle"
s.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä
varten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja
pussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja
lähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita
muutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään
syksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi
vielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän
hyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei
kuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen
kuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut
tilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun
seassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan
parhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli
häntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman
aina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa,
joka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää
hänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä
tuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi
sai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin
silloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli
tarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei
ollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän
kyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet
ja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta
puuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät
kasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.

Kylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden
kautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin
kaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en
nähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä.
Täytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana
syystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä,
keväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut
enkä voi todeksi uskoa.

Olen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä
lapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä
en muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun
päivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn
peurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta
kevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi
ovesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki
oli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.

Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin
kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi
suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan
joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan
halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan
suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin
olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen.
Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni,
jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku
omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka
kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille
ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis
kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa
mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun
odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.
Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut
toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan
päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita
kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen
slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi,
ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni
venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman
paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,
vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.
kreikan) kieltä.

Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli _vieroa_, joksi uskontoa
täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni
vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta
kuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan
muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla
eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli
uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa
olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen
ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin
kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri
lääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä
piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita
hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää
maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän
virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku
vapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.
Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle
esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja
hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa
maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa
papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin
uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin
millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on
proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.

Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi
päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä
seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä
poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan
meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville
myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin
palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat
jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa
apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän
toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat
matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki
työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin
Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.
Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota
mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista
erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin
moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä
seuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni,
ei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa
naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin
itsekunki Tuoppajärven luostarista "Pyhästä Saaresta" miilostia
(elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat
vähäksi. Mitä näillä "pyhillä naisilla" muutaki työtä, paitsi
jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia
tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.
Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat
minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.
Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki
herrasväen sukua. Nuoremmat "pyhät naiset", joiksi Jaakkosen tyttäret
ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä
laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.
Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.

Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8
venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa
monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on
järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon
saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman
pituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli
minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,
mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä
täällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin
päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka
kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet
osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,
asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä
viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä
kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani
pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut
niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan
venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja
käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön
lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka
seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat
olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka
kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki
syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi
karttaa kuin kohdella.

Majahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia
keitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes
takaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin
etuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni
päänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki
alinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki
muutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei
tarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka
monta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki
Venäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo
lieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.

Pyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven
ympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle
Kuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen
palattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin
Heinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan
järjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja
muistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla
näyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin
edeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua
ja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista
parempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin
rupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta
ilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat
kuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi,
niin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan
neuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin,
niin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle
selittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en
talonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin
kuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun
talonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja
kyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli
pyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu
rosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella
tavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut
rauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille
(venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle)
varastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei
kuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni
kuulla.

Määrättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin,
jonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa.
Puolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa
syöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty
Heinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin
vieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten
kyytimieheni puoleen sanoen: "ja sinäki mitä ajattelit kun läksit
tuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi,
tekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon.
Saat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen)
niin hän kuin sinä itseki." Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan
vastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä,
mistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan
keskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki
määrää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä
olin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli
havaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat
kylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen,
kääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja
niin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies
tuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä
ei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi
meitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi
kelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli
matkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille
päästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään "Ruotsin
biegloi".

Tähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta
sitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka
vastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille
runokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli
mahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden
Kalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään.
Näiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo
ennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä
neki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja
toimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten
oli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki
miehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät
Kuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään
tarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei
pidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli
siinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki
ukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta
harjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen
porokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos
metsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa
kuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten
hakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron
takajalkoihin terät taas -- ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse
sukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun
astuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli
kengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään
päin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu
hakemaan lähteä.

Erään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa
päästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita
kohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös
taluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt
neuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro
sarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi
poromiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö
olisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla,
vastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän
ajan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei
kotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron
ampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille
tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat
poron omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli
huono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän
matkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi
ne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon
pitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten
lähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti
voivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt
paikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko
köpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei
laannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten
yhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen
kuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä
hevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun
oli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi
runtukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan
aamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti
jaloillensa ja sanoi: "jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin
poron kätkit?"

Kun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin
ylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin
porovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän
kuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein
porovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita
vanha sananlasku päättää ei hirtettävän.

                                                   Elias Lönnrot.




32.

[Päiväkirjasta.]


                                     Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä
on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin
puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia.
Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin
vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka
sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä
naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia.
Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla,
kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin
käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin,
osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen,
millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin
hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät,
että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa,
ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä.
Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten
osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori
ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle
kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli
kirjoitus _za spasenija tshelatshestva_ [? za spasenie tshelatshestva?
ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja
nimi. -- Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei
minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä
ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut
toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä
vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta
mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera
yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut
tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa,
jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi
nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen
mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta.
Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan,
jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin
tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella
maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti
päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa
avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin
tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli
tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos
ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona
hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä
vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli
kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee
tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini,
seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. -- Ei ole muuta
johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin
ennen nähty passitettua henkilöä.

    Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies
         Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.
    Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,
         Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.
    Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot,
         Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,
    Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,
         Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,
    Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.
         Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö
    Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:
         Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,
    Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,
         Heitäki mielemmin katselisin kotona.
    Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset
         Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.
    Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina
         Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

       *       *       *       *       *

Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli
mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa
asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli
sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia,
söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä
ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan
kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät
ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.
Suomalainen sananlasku: _millon lientä leivätöntä, millon leipeä
lihatta_, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin
maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin
hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että
hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa
pysäyspaikoissa keittämään minullekin.

Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä _majasilla,
nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen_
sekä sotaleikki _lyöä pitkää pallia_. Majasilla ollaan kenties yli koko
maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa
sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva
kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy:
saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee
toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun
aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee
siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii
tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen
paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä,
ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä
leikkiä sanotaan monessa paikassa _natthelperiksi_ (nattherberge) ja
lienee se saatu ruotsalaisilta.

_Leskisillä_ oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei
tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.

Samoin _kuurosilla_ oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri
kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa
toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä
tarkoittaen, oltavan _lymysillä_ ja muutamilla muilla seuduilla sitä
taidetaan sanoa _piilosilla tai peittosilla_ olemiseksi. Kuusamossa
sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä
seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan
silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia
nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi.
Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro
heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi
loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää,
juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi
ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä
vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan
jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu
seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä
löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän
yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää
tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi
ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä
nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki
löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat
entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.

_Olla nuorasilla_. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä
yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä
pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja
toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään
heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan
tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä
ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.

_Sokkosilla_ oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.

_Polttosilla_ olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy
ruotsalaisella nimellä _leka brännboll tai bränna boll_. Kuitenkin
katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan
juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista
tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin
ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien
kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen
tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi
palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan,
tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla
tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä
kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o.
pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon -- -- --

Erivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä.
Muutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa
enempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että
j.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu
kaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen
verta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan,
sillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan
viljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta
talonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä
laiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa
siis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että
hän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi
saada.

Tästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä
talonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille.
Hän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali
suvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten
tällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes
talonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan
todistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen
2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli
saatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut
takaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa
oikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä
monet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten
oikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin
toiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos
takavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen
vastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat
antaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa
pellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei
pellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30
peninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen
menettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat
kulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He
ottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko
vuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään,
että he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla
huiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla,
napeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen
vuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän
raha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä
nykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista
pitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä,
Kiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä
ryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta
miestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä
täytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän
tai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa
enemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan
heille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole
mikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa
ja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri
kerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat
taitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.

Ehkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon
maan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä
seuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua
yhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä,
että olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi
pysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka
voisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi
naapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä
he enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun
joku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat
monet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole
mitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko
seudulle y.m.

Ainoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet
saavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa
muilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja
viihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!




33.

[Päiväkirjasta.]


                                       Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.

En ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen
olin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on
valvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa
ja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa
majoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin
heille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään,
jos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen
huomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa
minun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset
päällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä
matkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin
mahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. -- Suureksi ilokseni
ja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on
kotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan
Viipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla
ollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei
ollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli
vaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat
talonpojat puhuivat. -- Missä hän oli oppinut Suomen suomea? -- Hänen
äitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja
isänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli
sekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun
ei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan.
Siitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut
kielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut
luutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren
meritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten
sotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta.
Päästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut
karanteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen
kotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin,
paitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat
sydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin.
Runot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi,
venäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika
sanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin,
mutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.

       *       *       *       *       *

Harvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. -- Sepät
suomalaiset. -- Pöydät ja tuolit Arkangelista. -- Naisväen kaikki
vaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. -- Kaikki pellava ja hamppu
ostetaan. -- Ikkunalasia ei ole. -- Juustonvalmistus tuntematonta. --
Perunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. --
Verrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella
esiintyvään. -- On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä,
mitä he seuraavana päivänä saavat.

Hospodi, kun pellit avataan. -- Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun
alk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa
toisia molimaan, kun itse ei kerkiä -- oikialle papille 5 ruplaa, jotta
kirjaan panee.




34.

[Päiväkirjasta.]


                                Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.

Rahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus.
Paremmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä,
jotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale.
Nämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan
kalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja
halvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten
esim. viinaa y.m.

Maalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan
tyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla
tai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai
heiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen,
leipovat -- toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu --,
keittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan,
survovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta
aamiainen saataisiin valmiiksi. --

Eilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään
hänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi,
että ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä
tai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi
vastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta
silloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän
lepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini,
joka huomattiin oikeaksi.




35.

[Päiväkirjasta.]


                                    Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen
miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole
tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla
kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän
synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut
jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä
vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin
läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu
olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan;
miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä
ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä
kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen
suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla
tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli
hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin
mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri
pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen
muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen
järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä.
-- Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.




36.

[Päiväkirjasta.]


                                    Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien
tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin
sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle
[tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä
kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää
kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee
talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen
kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin
kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin,
Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan
palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille
ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin
kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu
petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä
taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä,
eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut
matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan
harvat, luetut viikot kotona.




37.

[Päiväkirjasta.]


                                       Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.

Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.

[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri
maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja
teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään
Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä
kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä,
ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais
rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme
pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10
virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on
ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40
virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin
puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen
köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä
määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään
mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka
minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja
kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja
saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni
[= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen
matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n
tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli
talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen
reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni,
puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en
ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut
kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin
kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille
perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät
kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa
kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi
voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se
olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin
varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa
itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli
mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua
Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä
saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että
olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi
jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,
nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu
aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen
seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).

Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea
ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja
tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä
kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa
ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen
muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta
rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä,
vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista
suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he
elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut
saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein
katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja
kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa,
yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin
taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä,
niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän
teki länkiä, kelkkoja ("vetureita") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili
lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion)
näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu,
hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4
tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun
ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni
miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se
tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli
liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. "Sillä", hän sanoi,
"tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle;
vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi." Tämä
vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden,
lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen
kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi
kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane,
tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten
kristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden
muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin,
kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän
koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan
piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.

Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin
rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,
kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella
kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa
kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on
useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja
suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput,
vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä
voi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan
6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan
talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat
rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. --

Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään,
jossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille
Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,
täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas,
muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin
tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi
kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin
kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet
viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla
liikuin.




38.

[Päiväkirjasta.]


                                      Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.

Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että
sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,
oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,
että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin
saaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän
nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka
oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos
luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan
ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi
päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei
tarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman
ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän
tietysti on peloissaan.

Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle
kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin
tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien
poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa
yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa
matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen
muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös
_pihaksi_: "Paljo pihkaa tiellä." -- Aikaisemmin ei kulku näiden
lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet
osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt
tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä
monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: _Turkki
tuulella_ j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun
kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,
joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli "viehkotettu",
mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä
toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori
ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän
reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,
minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se
ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on
niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus
tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan
Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan
oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie
polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista
ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut
niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan
vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin
se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen.
Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi,
kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset
matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet,
muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan
huolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut
jään alle, ja hän itse jäälle. -- (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli
hepo seisoo ta metsä juoksee.) -- Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja
Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa
kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja
akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello
10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että
minun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin
oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas
pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai
postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta
hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan,
tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä
univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen.
Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen
ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle
yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla
alapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä
päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen
lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti
minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä
seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin
osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin
kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne
olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta
Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi
kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja
moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä
mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen
Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia,
synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät
jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä
tulemaan huonompaan maahan? _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_. --
Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa
ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän
monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä
paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut
opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa,
sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli
opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut
kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle
sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten
hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana.
Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä
ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut
käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi
ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei
tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko
substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön
ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin
vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in
konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin
infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka
paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää
kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella
kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin
kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta
suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko
ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua
illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri
pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä;
muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä
poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty
lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen
ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua
varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti
äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,
että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin
hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää
ennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä
paitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa
kokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät
hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran
kääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään
kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä
ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin
nimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä
parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden
ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi
pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua
kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä
iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota
venäläiset nyt ivalla sanoivat "sossedaateliksi") oli tullut erotetuksi
ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi
nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli
olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.
Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä
sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,
että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni
aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään
almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan
kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai
oikeammin laulavat: _milosti, milosti, milosti_ -- -- -- kunnes ikkuna
avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä
pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan.
Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät
pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös
sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie
parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle,
jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka
samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä,
kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla
aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden
aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.

Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon,
että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita
taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli
kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun
postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi
välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että
usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä
muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut
tähän suostua. Mutta hän kuvasi miten suuresti hän tarvitsi käypää
kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin
posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon
tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti
voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat
määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla
hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten
kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä
kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin
poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että
hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin
kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein
itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden
väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä
korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.
1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään
enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti
käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --
Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas
parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä
kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,
mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla
likellä lahden pohjukkaa [;] idästä laskeva, ei varsin leveä oja
muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on
rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia
laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta
paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa
olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en
ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on
kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee
kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhentunut eikä enää
käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä,
Kierettikin lukuunotettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on
saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen
näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että
eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa
pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön.

Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi
kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;
en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,
että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin
niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä
metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,
ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä
vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä
pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään
ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä
paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven
eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää.
Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen
postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen
kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 16 virstaa eteenpäin
erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,
mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina
edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä
onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,
jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakkin.
Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien
varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,
että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat
venättäkin.




39.

[Päiväkirjasta.]


                                       Kuola, 15 p:nä helmikuuta 1837.

Olenpa joutunut keskelle todellista kieltensekoitusta, melkein
samanlaiseen kuin se, joksi saattaa kuvitella Baabelin tornin
jälkeistä. Jo Kieretissä oli mielestäni liikaa, että noin yks kaks tuli
tekemisiin venäläisten ja saksalaisten kanssa. Kuitenkin se vielä
jotakuinkin meni mukiin, kun en vielä puhunut edellisten kieltä ja
joltisestikin muistin saksalaisia sanoja siitä, mitä olin lukenut tätä
kieltä kirjoista, sillä enpä sitä sanottavasti ollut ennen puhunut.
Kannanlahdesta alkaen tulin tekemisiin lappalaisten kanssa, joiden
kanssa tulin toimeen samoin kuin venäläisten kanssa Kieretissä,
nimittäin siten, etten puhunut heidän kanssaan. Tärkeimmät sanat hain
venäläisestä tulkkikirjasta ja suoriuduin siten. Mutta täällä Kuolassa
olen nyt alkanut puhua venättä, puhun toiste saksaa kaupunginpäällikön
rouvan kanssa, toiste taas latinaa tohtorin kanssa, joka, häpeä
tunnustaa, puhuu tätä kieltä paremmin ja sujuvammin kuin minä, toiste
suomea talonpoikien kanssa. Mutta ruotsia, joka on melkein toinen
äidinkieleni, en saa käyttää missään, jos en ota lukuun muutamia
tapauksia, jolloin sitä puhun isäntäni kanssa; tämä näet Vuoreijassa on
oppinut muutamia norjalaisia sanoja, joita hän joskus keskustelussa
käyttää. Mutta jos siis ruotsikin voidaan ottaa lukuun, olen yhtä
haavaa tekemisissä viiden kielen kanssa, ja onhan siinä jo kylliksi.
Älköön kukaan luulko minun mainitsevan tätä kerskatakseni; niin ei
suinkaan ole asian laita, sillä päinvastoin minun on tunnustaminen,
etten tunne ainoatakaan niistä oikein hyvin, sillä onhan suuri ero, jos
välttävästi puheessa ja kirjoituksessa osaa käyttää jotakin kieltä, ja
jos osaa sen täydellisesti. Että sellaisessa kieltensekoituksessa
välistä täytyy syntyä naurettavia erehdyksiä, varsinkin kun äskettäin
olen ruvennut puhumaan venättä ja saksaa, on vallan luonnollista. Niin
esim. isäntäni eräänä päivänä kysyi minulta venäjäksi, oliko minulla
vaimoa. Liekkö hän tahtonut, että paremmin olisin häntä ymmärtänyt, vai
liekkö hänen käyttämänsä sana muuten tavallinen paikkakunnalla, oli
miten oli, hänpä tuli käyttäneeksi norjalaista tai tanskalaista sanaa
_kona_, joka hänen venäläisellä ääntämisellään kuului konj tai koni,
niin että minä ymmärsin kysymyksen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
tietää, oliko minulla kotonani hevosta. Vastasin, että minulla oli
kaksi, ja tämä vastaus pani emännän ensi suurin silmin katsomaan minuun
ja erehdyksen tultua ilmi oikein makeasti nauramaan. Tämä seikka, että
emäntäkin ymmärsi sanan tanskalaisen merkityksen, antaa minulle aihetta
uskoa, että _kona_ sanaa Kuolassa käytetään _zhena, zhenjka_ sanojen
asemesta. Monta tällaista nurinkurista vastausta on sattunut, mutta en
nyt huoli niitä mainita. Paitsi mainittuja kieliä minulla vielä olisi
tilaisuus puhua ranskaa ispravnikan rouvan kanssa, jos olisin siihen
paremmin perehtynyt, ja lisäksi lappia useiden kanssa, siis kaikkiaan 7
kieltä, siinä jo tarpeeksi näin vähäisellä seudulla.

Venäjän-puolinen rahvas (jopa Kuolan asujamet) alkavat ateriansa
rokalla ja sitten siirrytään kalaan tai lihaan ynnä muihin
ruokalajeihin. Kuolassa kannettiin eteeni pöytään ensin _sonkaa_
(ruots. songa) ja lohta perätysten, sitten lihaa ja lopuksi maitoa, ja
tätä ruokajärjestystä noudatettiin sitten joka kerta ilman muutosta.
Ruokaryyppyä eivät he näyttäneet tuntevan. Mutta teetä juotiin kahdesti
päivässä. Koko ruokajärjestys oli seuraava: kello 8 aamulla 4-5 suurta
kuppia teetä, aamiaista kello 11, teetä kello 5, illallista kello (7
tai) 8.




40.

[Matkakirje.]

["Mehiläisessä" v. 1837, toukok.]


                               Kuolasta, 16 p:nä helmikuuta 1837.

    Post varios casus, varia et discrimina rerum
    Stetimus hic tandem -- -- --

Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti
muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten
asuinpaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautuessani
luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajottaa
pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Valkiameri, etelätse Vienameri ja
Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi,
Kuolajoki ja niiden välimanteret. Vielä luulin Petsoran maallaki,
Vienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska
kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi
Kylmajoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki j.n.e., jotka
näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmäjoki, Ilmajoki,
Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Vaan täällä ja matkallani
ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla
ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun
Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan
lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita sellaisia kerätä, tulisi
kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle
Inarin seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille,
josta taasen käännyn Venäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven
itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden
Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi
Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitten matkaun rajaa
myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen
maalle. Sillä tavoin Vienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään,
vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme
viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos
voisin oppia paremmin Venäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja
kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden
lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan
peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä
ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen
puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä
isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille,
josta paremmin älyän. Ilman on minulla ollut kyllin kielien kanssa
näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin
enimmäksi Venäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä,
Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan
Venäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan
kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu
latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän
eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin
toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä
arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta
Venäjästi, jos minulla oli vaimoa. Vaan kun hän paremmin älytäkseni,
eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa zhena, vaimoa merkitsemään,
vaan juutilaisen eli ruiaiaisen sana _kona_, niin älysinki kysymyksen,
kun olisi hevosia (konj) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni
kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä
minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta
ei tahtonut loppua tulla.

Vaan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta
esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siis viimmenen Suomalainen kylä
Venäjän puolella rajaa, Tumtsa, Pääjärven pohjaspäässä Suomen pitäjän,
Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden
päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata
ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla
eteläpuolellaki. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4
penikuormaa. Kantakylissä Vienamerta vasten puhutaan kaikissa Venäjän
kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä
mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin
2. Mustajoki (Venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3.
Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsoi ja viimmeseksi
koillista suuntaa 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin
tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun
viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin
kaupunki. Vähän pienempi on Kannanlaksi ja Mustajoki ja Knäsoi vielä
pienempiä, noin 30 eli 40 talosia. Mitä vähä ulompana meren rannasta
pienoisia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan)
karjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä
poikanalikkaakan, joka ei keralla sökertelisi Venäjänki kieltä.
Karjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Venäjän
tavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. -- -- -- -- --




41.

[Päiväkirjasta.]


                                     Kuola, 19 pnä helmikuuta 1837.

Sittenkuin viime rivit kirjoitin minulla on ollut ankara katarri ja
rinnankipu, joka nyt kuitenkin on parempi. Sain 15 p:nä kirjeen
Kajaanista ja Oulusta, lähetin mainittuihin kaupunkeihin kirjeitä 18
p:nä aamupäivällä; 17 p:nä minut oli kutsuttu _uzhina'an_
[illalliselle], joka alkoi kello 12, ja 18 p:nä häihin.

Jo Koudasta alkaen, Knäsoissa, Kannanlahdessa ja lappalaisilla Kuolassa
kuljetetaan puita (heiniä) j.n.e. koirillakin. Sellaiset koirat ovat
enimmäkseen ruskeat, tai valkeatäpläiset, muutamat jotenkin suuret, ja
niitä sanotaan _hurtiksi_. Näiden valjaat kiinnitetään täytettyyn
kaulapaatsaan, mistä kaksi hihnaa, yksi kummallakin puolella, kulkee
veturiin eli ahkioon, niin että koira kulkee hihnojen välissä, kuten
hevonen aisoissa. Ohjia käytetään yksi ainoa, selän yli heitettävä,
kuten poroilla. -- Sellainen koira vetää tiellä sangen helposti miehen,
mutta on joskus, kun sitä on liiaksi rasitettu tai kun se on eksynyt
tieltä, ollut hyvinkin kallispalkkainen kyyditsijä, kun on näet
vaivoistaan syönyt suuhunsa ajajan. Jotta se estettäisiin puremasta,
kun vihastuu, käytetään sen vuoksi usein nauhaa kuonon ympärillä. Siitä
on tullut sananparsi: _Pane panta pihlajainen ympäri nenän nykerän_
j.n.e.

Tiemme kulki ensimäisen kievaripaikan, Sasseegan ohi. Tultuamme sinne
katsoimme parhaaksi antaa porojen hieman levätä, niiden juostua 30
virstaa, ja ennenkuin taas lähdettiin kulkemaan jäljellä olevaa 15
virstan pituista taipaletta. Tuvasta vielä loisti meitä vastaan kirkas
takkavalkea, joka vielä enemmän houkutteli meitä poikkeamaan sisälle
lämmittelemään, vaikkei vilu meitä suuresti vaivannutkaan. Mutta
sattuma oli tuonut muutaman talonpojan tai sentapaisen tänne
Kannanlahdesta, ja hänkin matkusti Kuolaan. Nyt hänelle oli edullista
matkustaa minun kanssani perille, kun hänen muuten olisi ollut pakko
maksaa enempi kuin jos kaksi käytti samaa jamstjikkaa. Sitä paitsi
hänen tarkoituksensa jo silloin lienee ollut kehottaa jamstjikoita
minulta, oudolta ja muka varakkaalta mieheltä, vaatimaan koko
kyytimaksu molemmista kyydeistä, niin että hän olisi päässyt
korkeintain tarjoamalla muutamia viinaryyppyjä. Nämä tuumat mielessään
hän kuiskasi jotakin kievarinisännälle ja minun Kannanlahdesta
lähteneelle jamstjikalleni, minkä jälkeen edellinen selitti minulle,
ettei minulla ollut oikeutta ajaa ennen vuokratulla porolla tästä
kievarista eteenpäin, vaan että minun asetusten mukaan sieltä oli
ottaminen uusi poro. Toista lappalaista, joka sokerteli suomea,
käytettiin tulkkina. Tähänastinen jamstjikkani myös sanoi, että hänen
nyt täytyi jättää minut, minkä vuoksi maksoin hänelle 30 kopeekkaa
vähemmän. Sitten isäntä ja tulkki pyysivät minua iskemään heiltä
suonta, minkä teinkin, ja siitä maksoivat 40 kopeekkaa kumpikin. Kaiken
tämän jälkeen lähdettiin matkaan uuden kumppanin seurassa. --
Ensimäisen kyytivälin maksu oli sovittu 1 ruplaksi 20 kopeekaksi, mikä
kyllä riitti yhdestä porosta, sillä muut kuuluvat pääsevän 80
kopeekallakin -- mutta luullen näin kaikkialla pääseväni 40 kopeekalla
peninkulman, en edeltä tehnyt mitään sopimusta seuraavan, 48 virstaa
pitkän Jogostrovan ja Rasnovologan välin suhteen, jotka ajettiin
samoilla poroilla, vaikka 33 virstan päässä oli kievaripaikka, nimeltä
Rikkataival. Tämä ja edellinen kyytiväli oli kuljettava suurimmaksi
osaksi Imandran jäitä, joskus poikki suurehkojen tai pienten nienten ja
saarten. Saaria näet on paljo tässä järvessä. Suuret paljaat ylängöt
olivat siihen määrään valkeiden pilvien kaltaiset, etten aina varmasti
tietänyt, olivatko pilviä vai vuoria. Matkalla kumppanini usein ajoi
poronsa edellä ajavan jamstjikan poron rinnalle ja neuvotteli kauan
uutterasti hänen kassaan. Arvasin jo, että neuvottelu koski minua, ja
että aiottiin kiskoa minulta tavallista runsaammat kyytirahat. Näin
olikin asian laita. Tultuamme Rasnovologaan kysyin, mitä olin velkaa.
Kyytimies näytti ikäänkuin tuumivan tai vielä lähemmin asiaa
ajattelevan, minkä ajan käytin hyväkseni sanoen: onko 1,50 tai 1,60
tarpeeksi? "Tshto, toljko poltora rubli; net, tri rubli" [Kuinka!
Ainoastaan puolitoista ruplaa! Eipä toki: kolme ruplaa!] Mutta tähän
minäkin vastasin nietu, ja sanoin: tuossa saat kaksi ruplaa; jos et
huoli, niin ole ilman, sillä et saa kopeekkaakaan enempää. Turhaan
muutamaan kertaan sanottuaan pribavi [lisää], ilman että se auttoi,
otti hän rahat. Mutta mirabile visu [ihmeellistä nähdä], nyt hän meni
matkakumppanini luo ja alkoi pribavoida häntä, vaikka tuo mies
aikaisemmin oli antanut hänelle jotakin, jota me muut pirtissä olijat
tosin emme olleet nähneet, mutta jonka muka piti olla kyytirahaa. Se
lienee kuitenkin korkeintain ollut joku 40 kopeekan kolikko, sillä muu
oli sopimuksen mukaan kiskottava minulta. Kun se nyt ei onnistunut,
niin täytyi hänen, homman alkuunpanijan, maksaa oma kyytinsä. En
kuitenkaan luule että hänen maksettavakseen tuli enempää kuin rupla,
tai korkeintaan 1,20, kun minä maksoin 2 ruplaa. -- Jos tällä kertaa
olisin maksanut vaaditut 8 ruplaa, niin olisin ehdottomasti joka
seuraavalla taipaleella saanut maksaa suhteellisesti yhtä paljon tai
enemmänkin. Ehkäpä kunnon matkakumppanini vielä olisi voinut keksiä sen
sukkelan kepposen, että olisi kehottanut kyytimiestä ottamaan minulta
yli molempien kyytimaksujen; nimittäin heille kummallekin vähän
juomarahoja. Kun nyt ensimäinen tuuma täten meni myttyyn, lienee
matkakumppanini pitänyt turhana toisilla taipaleilla antaa ohjeitaan
kyytimiehille, sillä kaikkialla he olivat perin tyytyväiset 40
kopeekkaan peninkulmalta. Tämä kuuluukin olevan enemmän kuin mitä
tavallisesti maksetaan avoimesta ahkiosta, sillä Kannanlahdessa
sanottiin, että hyvin pääsee 30 kopeekalla, jopa vähemmälläkin
peninkulman. Niiden, jotka ajavat kuomipulkalla, täytyy maksaa paljoa
enempi, nimittäin 1 rupla peninkulmalta. Mutta he tarvitsevatkin,
paitsi jamstjikkaa, toisen miehen, joka suksilla seisten liukuu pulkan
jäljessä pitäen siitä kiinni, ettei se saa kaatua. Sitä paitsi
tällaisella kyydillä ajettaissa täytyy olla muassa varaporo tai kaksi.
Tällä tavoin matkustaminen tosin on mukavampaa, mutta näköala menee
hukkaan ja lisäksi kyytirahoja. Rikkataival-nimisessä kievaripaikassa,
joka sijaitsee Jogostrovan ja Rasnovologan välillä, syötettiin poroja.
Matkatoverini tarjosi lappalaiselle 3-4 ryyppyä viinaa, jota
korvatakseen tämä keitti teetä ja tarjosi minullekin. Ruokaakin
keitettiin joka paikassa, minne poikettiin, lihaa tai kalaa, josta ei
tahdottu ottaa mitään maksua; oltiin hyvin tyytyväisiä, kun
tavallisesti annoin 10, 15 tai 20 kopeekkaa. Muissa paikoissa asui
ainoastaan yksinäisiä lappalaisperhekuntia pienissä pirteissä, joissa
oli avoin kiuas ja 2-3 suurehkoa lasi-ikkunaa ynnä puulattia.

Maaselässä, ensimäisessä kievaripaikassa Rasnovologasta 85 virstaa
eteenpäin, oli kokonainen kylä sellaisia lappalaistupia sekä myös muuan
säässynä eli kirkko ynnä kello, jota uutteraan soitettiin, sillä oli
sunnuntai. Tämä kello ei kuitenkaan ääneltään ollut suurta lehmänkelloa
juuri parempi. Tässä kylässä ostin itselleni koipikintaat ja jaarat
niihin kiinnitettyine housuineen. Edellisistä maksoin 1 ruplan,
jälkimäisistä 5 ruplaa. Poromekkoa (petjskiä) minulle niinikään
tarjottiin ja pyydettiin siitä 10 ruplaa, mutta kun sitä piti pukea
ylleen niin tyhmällä ja epämukavalla tavalla, en siitä huolinut.
Rasnovologassa, missä riideltyäni lappalaisen kanssa kyytirahoista,
olin lainannut talosta petjskin, olin sitä ylleni pukiessani satuttanut
silmäni, ja minulla olisi ollut täysi syy olettaa, että lappalainen oli
niin noitunut, jos olisin ollut taikauskoisempi. Koetin kuitenkin
vapautua siitä luulosta, hyvin tietäen, että silmä siitä todella olisi
voinut tulla kipeäksi ja noidutuksi, sillä se oli jo muutenkin
kolmatta vuorokautta kipeänä. -- Maaselästä on seuraavaan asemaan,
Hangaskorvaan, 18 virstaa, mutta siellä ei vaihdettu poroja, vaan
matkustimme samoilla vielä eteenpäin 20 virstaa Kiitsaan, jonne
saavuimme myöhään illalla, vaikka 10:n aikaan olimme lähteneet
Maaselästä. Sama matkatoveri, joka aikaisemmin oli neuvonut kyytimiehiä
minulta liikoja kiskomaan, tuli nyt, maksaessani kyydin, 1 rupl. 20
kop., luokseni ja sanoi, ettei minun ollenkaan olisi pitänyt maksaa
tästä kyytivälistä, kun porot olivat niin huonot, Luultavasti hän
itsekkin olisi tehnyt samoin, mutta maksoi hänkin, kun minä en
välittänyt hänen joko tosissaan tai leikillä lausumastaan kehotuksesta.
Kiitsassa panimme maata vähäksi aikaa ja läksimme sitten matkaan niin
varhain, että päivän valjetessa seuraavana aamuna saavuimme Kuolaan,
minne täältä vielä luettiin matkaa 30 virstaa. Näin siis olin saapunut
Kuolaan ja samalla päässyt rasittavasta matkatoveristani, joka seikka
olikin ollut yhtä hartaana toiveenani. Sitä miestä yhä vieläkin
harmilla muistelen. Jokaisessa kievaripaikassa hän kerrassaan kärvensi
itseään valkean ääressä tavalla, jota en saata mainita säädyllisyyttä
loukkaamatta, ja jommoista en ennen ole nähnyt kellään, kuinka raakoja
ja sivistymättömiä lienevätkin olleet. Huomasinpa että kievaripaikoissa
olevat lappalaisetkin pitivät sitä säädyttömänä.

-- Metsät ovat Kannanlahdesta alkaen Maaselkään ja etemmäksikin
kohtalaisen hyvät ja tuottavat seudulle hirsiä ja muuta tarpeellista
puuainesta. Lähempänä Kuolaa ne huononevat, hirret ovat uitettavat
Kuolaan Tuulomajokea pitkin aina 10:n peninkulman takaa. Polttopuita,
petäjää ja koivua saadaan kuitenkin verraten läheltä, nimittäin puolen
tai yhden peninkulman päästä. -- Imandran järvi täyttää melkein puolet
Kannanlahden ja Kuolan väliä, vaikkei sitä kuitenkaan tule kulkemaan
päästä päähän. Sen pisin perä, joka antaa koilliseen, jää tiestä
sivulle. Suuria selkiä ei ollut varsin monta, kuten olin luullut, vaan
leveät tai kaidat niemet katkaisivat ne usein. Tällä kertaa ei myöskään
sattunut pyryilmaa, joka joskus kuuluu tuottavan paljon vaikeutta. Kun
on vastatuuli, kuuluvat porot usein sellaisella pyryilmalla sanovan
itsensä irti kontrahdista, kääntyvän päin ahkiota ja töllistelevän
ajajata kasvoihin, ilman että niitä mitenkään saa eteenpäin kulkemaan.
Meidän porot tosin välistä tekivät niin, mutta taipuivat kuitenkin taas
sävyisästi jatkamaan matkaa. Muuten tämä poron tapa kääntyä sarvineen
ahkioon päin ja töllistellä on ikävintä, mitä porokyydillä ajaen olen
kokenut. Aina vaaditaan aikaa, ennenkuin sen saa jälleen liikkeelle,
usein täytyy ajajan nousta ahkiosta ja ensin ohjasta taluttaa sitä joku
matka, ennenkuin se suostuu jatkamaan. Kesällä matka Kuolaan kuitenkin
kuuluu olevan paljoa tukalampi. Imandralla sattuva myrsky ja vastatuuli
kuuluvat usein monta vuorokautta tai koko viikon viivyttävän matkaa, ja
muuten kuuluu polkuakin haittaavan vuoret, kivet ja suot.

Näin siis olin tullut Kuolaan saamatta matkalla tai sen jälkeen muuta
ikävyyttä, kuin kovan katarrin, joka oli niin ankaraa laatua, että
muutamaksi päiväksi kiinnitti minut vuoteeseen rasittaen minua
päänsäryllä, korvainsuhinalla ja muilla katarrin tukalilla
seuralaisilla.




42.

Tohtori Rabbelle.


                                        Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Rakkahin Veli!

Juuri kun otan esille tarpeelliset kirjoitusvehkeet muuten
tervehtiäkseni Sinua täältä Pohjolan ylimmästä kaupungista, sain
tavattoman tervetulleen kirjeesi. Jokikinen kotimaasta tullut kirjain
minua tavattomasti ilahuttaa talla vieraalla seudulla, missä minulla
nyt kahden viikon aika on ollut oikein ikävää. Isäntäväkeni ei puhu
muita kieliä kuin venättä, johon en vielä ole oikein perehtynyt. Muista
kaupunkilaisista ainoastaan tohtori, kunnon mies, puhuu latinaa, ja
komendantin rouva, kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä kenties
jo olisin menehtynyt pelkkään ikävään. Varsinkin tohtorin luona olen
usein käynyt ja heittänyt hiiteen raittiusseuran, jonka jätin Kajaaniin
paluuseeni säilytettäväksi. Saatat kuitenkin tästä kirjeestä päättää,
etten ole tehnyt kovin suurta poikkeusta, sillä hetki sitten palasin
hänen luotaan. Mutta kun hänen kanssaan laverran latinata, tapahtuu
joskus, että sama kieli tuppaa tunkeutumaan venäjäänkin, jota minun on
pakko puhua kortteerissani. Niinpä olen jo useammin kuin kerran emännän
kanssa alkanut puhua latinaa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna
hullunkurisiin erehdyksiin, jotka tämä kieltensekoitus on aiheuttanut.
Niinpä isäntäni joku päivä sitten kysyi minulta, oliko minulla vaimoa.
Mutta kun hän joskus on käynyt norjalaisessa Vargön kauppalassa ja
kuullut vaimoa siellä sanottavan _konaksi_, niin hän sovitti saman
sanan venäläiseen kysymykseensä, joka koski vaimoa. Mutta minä käsitin
kysymyksen kuin olisi se koskenut hevosia, kun hevonen on venäjäksi
konj. Sen tähden vastasin, että minulla oli kokonaista kaksi --
"konia", mikä ensin pani hänet ja muut läsnäolijat suuresti
hämmästymään, ja sitten, kun asia lähemmin selveni, nosti yleisen
naurun. Täällä oloni ensi päivinä alotin venäjän kielen opiskelua,
mutta kyllästyin siihen sitten niin täydellisesti, etten viikkoon ole
aukaissut ainoatakaan venäläistä kirjaa. -- Tähänastisesta matkastani
saan kertoa, että se enimmäkseen on ollut ikävä, mutta tästä lähin
toivon sen käyvän hauskemmaksi. Osaksi olen kulkenut jalan, osaksi
hiihtänyt, osaksi ajanut hevosilla tai poroilla. Koirilla en vielä ole
tullut ajaneeksi, vaikka Kannanlahden rantakylissä, joiden kautta
matkustin, yleisesti ajettiin niillä. Niinpä täällä Kuolassa kaikki
puutkin kuljetetaan metsästä kotia koirilla, joita joko yksi tai pari
valjastetaan eteen. Halkometsää ei kuitenkaan ole peninkulmaa
likempänä. Hevoset ovat harvinaiset, eikä muutamia vuosia takaperin
ollut niitä koko kaupungissa muuta kuin yksi; nyt kuitenkin on 4-5,
joilla ajaen välistä pidetään hemmetin-moista melua kaduilla, vaikka
kyllä useimmat huviretket tehdään poroilla. Vallashenkilöitä täällä on
tusinan vaiheille: Komendantti, ispravnikka, sudja [tuomari], kaksi
sossedaatelia, tohtori, postinhoitaja, jauhomakasiinin hoitaja,
suolamakasiinin hoitaja, viinaherra, tullinhoitaja, kaksi pappia,
kirjuri y.m. Itse kaupunki on niemellä Kuolan- ja Tuulomajokien
välissä. Ne yhtyvät heti kaupungin alapuolella ja muodostavat alun
neljän peninkulman pituiseen Kuolanlahteen, joka tosin on Jäämerta,
mutta jota ei siksi luulisi, kun se tuskin koskaan jäätyy talvella.
Taloja on ehkä vähä toista sataa, 5-6 hieman paremmin rakennettua. Yksi
pääkatu, muut mitättömiä kujia. Kirkkoja kaksi, toinen suuri
puukolossi, toinen kivestä ja oikein hyvin rakennettu. Rahastorakennus
niinikään kivestä tehty, mutta mitätön. Joka taholla kaupungin
ympärillä alastomia korkeita vuoria ja melkein alituinen myrsky niiden
välisellä alangolla. Enempää ei minulla tällä kertaa ole Kuolasta
sanottavaa. Ensi syksynä tullessani Helsinkiin kerron lisää. Lähden nyt
Inariin ja sieltä kuljen Suomen puolta rajaa pitkin; toukokuussa tulen
Kajaaniin kirjoittamaan reseptejä Malmgrenille ja tilaamaan Uudet
vaatteet. En näet ollut arvannut, että vaatteet puolessa vuodessa niin
kokonaan voisivat kulua, kuin nyt alkaa olla laita. Kajaanista lähden
sitten rajaa pitkin Sortavalaan, poiketen sekä Venäjän että Suomen
puolelle; Sortavalasta Viipurin läänin kautta Helsinkiin. -- Kyhäystäni
rokotuksista saatte kernaasti muuttaa, niin ettei sen tarvitse
vaikuttaa minun paluuseeni. Hyvä, jos siitä korjaamallakaan voi jotain
tulla.

Jää hyvästi!

                                                     E. Lönnrot.

J.K. Olinpa vähällä unhottaa pyytää Sinua tervehtimään ensin, joskin
minulle tuntematonta, suuresti kunnioitettua rouvaasi, ja sitten muita
sikäläisiä tuttavia! Jumala pitäköön teidät kaikki terveinä! Huomenna
tai ylihuomenna lähden matkaan. Lappalaisia saapui tänään siltä puolen,
mistä olen tilannut itselleni kyyditsijöitä Suomen rajalle. Tähän asti
olen ollut vailla sekä kauhtanaa että turkkeja, mutta nyt minun kait
talven jäljellä oleviksi viikoiksi on hankkiminen turkit tai
poromekko, kun en muuten uskalla lähteä 20 peninkulman pituiselle
erämaan-matkalle. Jos vastedes tahdot ilahuttaa minua muutamilla
riveillä, niin lähetä ne toukokuuksi Kajaaniin. Jätän tällä kertaa
Arkangelin matkan kokonaan sikseen, kun se on turha tarkoituksilleni.




43.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


                                     Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!

Tuota perin miellyttävää lupaa, jonka kerran annoitte minulle, että
välistä saisin kirjoittaa sinne Teille jonkun rivin, pelkäämättä siten
häiritseväni, tahdon nyt kahta kernaammin käyttää hyväkseni, kun sen
kautta tältä vieraalta ja minulle hieman ikävältä seudulta ainakin
hetkeksi saan siirtää ajatukseni hauskemmille seuduille ja rakkaampiin
esineisiin. Harras toivoni on, että nämä rivit, kuten toisetkin
vastedes, tapaavat Teidät täydellistä terveyttä nauttivana. Herra
arkiaterin viime kesänä lähettämästä kirjeestä huomasin, ettei
terveytenne silloin ollut hyvä, mikä seikka suuresti minua huolestutti,
vaikkei siihen ollutkaan syytä.

Teidän luvallanne saan nyt kertoa hieman siitä matkasta, jolla paraikaa
olen. -- Jo syyskuussa viime vuonna läksin Kajaanista ja kuljin ensin
noin 30 peninkulmaa jalan. Sittemmin olen, kun lunta tuli tarpeeksi,
jatkanut matkaa osaksi hiihtäen, osaksi hevosella tai poroilla ajaen.
Viimemainittuun matkustamistapaan sain tutustua etenkin matkallani
Kannanlahdesta tänne. Tätä taipaletta luetaan olevan hieman
kolmattakymmentä peninkulmaa, eikä sillä asu muita kuin lappalaisia
poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä
peninkulmaa poroilla, nimittäin toinen puoli siitä Inariin ja toinen
Sodankylään, miltä jälkimäiseltä seudulta vasta pääsee jatkamaan
hevosilla. Täällä Kuolassa näkee enimmäkseen ajettavan koirilla, joita
on joko yksi tai kaksi reen (ahkion) edessä. Täten kuljetetaan kotia
melkein kaikki puut metsästä, ja niitä noudetaan tavallisesti
peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan alastomia tai
mitättömän risumetsän peittämiä vuoria. Samoin näin jo Kannanlahdessa
ja muissa tämän saman Vienanmeren rannalla sijaitsevissa kylissä
ajettavan koirilla, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen
ollut noin pari viikkoa ja sillä ajalla todenteolla koettanut ja
kokenut, mitä ikävä merkitsee. Isäntäväkeni ei ymmärrä sanaakaan muita
kieliä kuin venättä, jota en vielä hyvin ymmärrä ja vielä huonommin
puhun. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa, ja komendantin rouva, joka on
kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä luultavasti jo olisin
puolikuollut ikävästä. Etenkin tohtorilla olen usein käynyt.

Hieman lopuksi Kuolan kaupungista: se on niemellä kahden joen välissä,
jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja yhdessä muodostavat Kuolanlahden
alun, joka, vaikka onkin Jäämerta, koko talven on sulana. Avoimeen eli
suureen Jäämereen täältä vielä luetaan neljä peninkulmaa. Joka taholta
tätä kaupunkia ympäröivät korkeat, alastomat vuoret, joiden väliin
tuuli niin sulloutuu yhteen, että melkein lakkaamatta on myrskynnyt.

On yksi ainoa pääkatu, muut ovat vaan ahtaita kujia; taloja on lukuaan
sata, hyvin harvat niistä ovat paremmin rakennettuja. Kirkkoja on
kaksi; toinen kivestä ja jotenkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää
tässä saadakseni tilaa kunnioittavasti tervehtiä herra arkiateria, ja
pyydän myös, että suvaitsette Atelle ja Kallelle minulta sanoa mitä
sulimmat terveiset. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja saan silloin kauan
toivomani tilaisuuden tavata Teidän perhettänne joko siellä tai
Laukossa. Minun on kunnia alati olla, arvoisa arkiaterinrouva, Teidän
nöyrin palvelijanne

                                                  Elias Lönnrot.




33.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                     Kuolasta 4 (Posti lähtee 6 päivä) Maalisk. 1837.

Rakas Veljeni!

Nyt olen jo kohta menettänyt ensimmäisen puolen lupa-ajastani ja tullut
tänne Kuolaan, josta vähitellen aion jälelle kääntyä eteläisiä puolia
katselemaan. Köyhät runoista kyllä ovatki tähän saati nämät pohjaset
maailmat olleet, paljo köyhemmät, kun päältä ajatellen toivoin.
Kehutuista Pääjärven kylistä en voinut saada suuresti mitänä, paitsi
muutamia joiuntavirsiä Lapin tapaan, ei suuresta arvosta. Mitä kylissä
ennen kerätyistä vanhoista runoista luin, näytti [heil]le enimmiten
outoa olevan, jotta paljo en luule'kan erehtyväni jos päätän, niistä ei
vastakan mitänä mainittavata apua Kalevalaan taikka muuhun Suomen
Runostoon saatavan. Ovatki kylät pienosia ja harvassa, 3 eli 4
penikuormaa toisistaan erillä ja semmoisissa ei konsa runoja lauleta,
kun missä tukummin asutaan. Ilman sitä on niissä Venäjän kieli niin
vallan saanut, ettei löydy täysikasvuista miestä, tuskin pientä
poikanalikkaakan, joka ei sokertele Venäjän puhetta ja pajahda Venäjän
virsiä, semmoisia ulvomisia, kun toisinaan Helsingissä kuulet
soltattain ääntelevän. Pääjärven pohjaspäässä on äärimmäinen
Suomalainen tahi Karjalainen kylä, Tumtsa nimeltä ja siitä alkaa
Venäjän puolella rajaa Kotalappi elellä. Mainitun Tumtsan ja
Kannanlahden välillä ei ole kun karuja metsiä, soita ja järviä, asuttua
paikkaa ei ni ollenkaan, eikä pohjaspuolella tätä liniata muita kun
lappalaisia asukkaita. Niin juokseeki Venäjän puolella rajaa Lapin
kansa paljo etelämmäksi, kun Suomen puolella, jossa vielä Inarin järven
länsirannalla kuuluu vähäinen suomenpuheellinen kylä löytyvän. Sinne
aionki nyt täältä lähteä ja siitä rajaa myöten Suomen puoletse eteläksi
Kuusamon pitäjän pohjaspäähän saati, josta taasen käännyn Pääjärven
poikki ja Tuoppajärven itärannoitse Kemin linnaan asti. Saarennolla,
joka jääpi Kannanlahden, Vienameren ja Jäämeren välisiaan, minun
kuitenkan ei ole mitänä tekemistä, koska sillä ei asu muita kun
Lappalaisia harvakselta. Sen siaan on Kemijärven kirkolta länneksi
rajaa myöten paljo suomalaisia kyliä Kuolajärven eli Sallan Lapin
nimellä, joilla tähän asti ei ole ollut ni kirkkoa, eikä pappia,
paitsi mitä Kemijärven eli Kuusamon kirkossa kahdeksan ja kymmenen
penikuorman päästä harvakselta ovat käyneet. Sinne kehotti minua eräs
Kannanlahdessa asuva, sieltä kotoperänen mies, runoetsintään lähtemään
ja niin nyt olen lähteväki sekä sinne, että esinnä Kemijärven ja
Sodankylän muihinki rajavaiheellisiin kyliin, jotka sekä von Bekkeriltä
että Sjögreniltä näyttää käymättä jääneen. En kyllä voi'kan päältä
arvata, jos maksanevat käyntivaivan, mutta kuitenki on heissä käytävä,
koska onki aikomukseni kaikki paikat tällä kerralla kulkea, josta vaan
olisi mahdollinenki uusia runoja eli vanhoja täydellisempänä saada.
Nykystä päätöstäni myöten en Kemistä lähde'kän Vienaan eli Arkangeliin,
vaan käännyn Oniegan linnan puoleen ja sieltä Vuigujärven ja Oniegan
meren pohjaspään tienoitse Repolan pitäjätä kohti, johon arvattavasti
tulen noin keskellä Toukokuuta. Vienan matka minulta vaan suotta
anastaisi kaksi, kolme eli usiampaaki viikkoa ilman minkänlaista
hyödytystä muille, kun itselleni, jos voisin paremmaksi Venäläiseksi
sillä ajalla opastua. Elä siis kirjaa minulle Vienaan lähetä, vaan sen
siasta Kajaaniin, johon Repolasta pistäyn noin viikon ajaksi
kesävaatteisiin muuttaumaan. Kajaanista sitte taasen Toukokuun lopulla
lähden esinnä Nurmeksen pitäjään ja siitä pitkin rajaa sekä Venäjän,
että Suomen kylitse Sortavalaan ja Aunuksen maahan. Vaan sopiiki niistä
vasta tarkempi tieto antaa. Kirjallisuuden Seuralle en nyt mitänä
erittäin kirjota; jos luulet tarvitsevan ja sopivan, niin sano, että
olen kyllä kokenut täyttää velvollisuuteni ja niin yritän vastapäinki.
Matkani lopulla on niistä kuitenki kerrassaan tili tehtävä. -- Tänne
tultuani luekselin ensimmäisinä päivinä Venäjän kieltä, vaan kyllästyin
sitte taasen, rupesin Suomen Lausukkasanoista (de Verbis fennic.)
aikani huviksi kirjottamaan. Siitä on minulla ollut täysi tekeminen
koko viikon aika, enkä ole vielä valmiiksi saanut. Von Bekkerin
kieliopissa on mielestäni Lausukkaoppi paljo puuttuvainen. Ensiksi on
peräti osottamatta jäänyt, kuinka kaikkein kielessä löytyväin
erityisten Lausukkain käytelmät (conjugationes) seuraavat yhteistä
lakia s.t.s. kuinka samaa lakia myöten, kun Lausukasta _nostan_
Lausuntatavassa (Mod. Infinitiv.) tulee _nostaa'_. Lausukoista _arvaan,
kuulen, taritsen_ edl. tulevat _arvata', kuulla', tarita'_ edl.,
_arvannen, kuullen, tarinnen_ myös samate kun _nostanen_. Toiseksi hän
ei ole malttanut, että _nostan, arvaan, kuulen_ edl., Aikansa (Tempus)
vuoksi niin hyvin ovat Tulevata kun Nykyistäki Aikaa. Suomen
Lausukoissa ei eroteta kun kaksi Aikaa: Mennyt (Praeteritum) ja Menevä
(Praesens et Futurum). Tavoissa (Modi) on hän vielä enemmin erehtynyt.
Niitä Suomen Lausukoilla pidän olevan kahdeksan: Sanonta-, Kerronta-,
Arvelo-, Ehdonta-, Toivonta-, Käskentä-, Lausunta- ja Maininta-Tapa
(Modus Indicativus, Historicus, Consessiv., Conjunctiv., Optativ.,
Imperativ., Infinitiv., Participialis). Kullaki näillä on mainitut
kaksi Aikaa: _nostan, olen nostanut; nostin, olin n.; nostanen, ollen
(lienen) n.; nostaisin, olisin n.; nostaon, ollen n.; (nostakan, olkan
n._;) [yläpuolelle kirjoitettu: nosta', ole' n.] _nostaa!, olla! n.;
nostava, nostanut_. Kuinka esimerk. taitaisi _nostaisin_ olla
Imperfektum (Praeteritum), joka ei koskaan merkitse mennyttä, vaan
menevätä Aikaa, ehkä toisella Tavalla, kun käytös: _nostan, nostanen_
edl. Kolmanneksi Bekkeri suotta on laittanut Verba anomala et defectiva
Suomen kieleen joita ei juuri löydy'kän. Neljänneksi on hän usiammassa
muussa paikassa erehdyttävä; katso esim. sivu 100. 4., jossa hän
nimittää vaan kolme Lausukkaa: _auttaa, saattaa, kaataa_, joilla
Kerrontatavassa olisi sekä oi että i semmoisista kaksitavuisista
Lausukoista tätä Käytelmää, joilla edellisessä tavuessa on a. Minne
jäävät siis Lausukat: _kaartaa, haastaa, vaihtaa, maistaa, paistaa,
laittaa, naittaa, taittaa, malttaa, karttaa, kastaa, kattaa_ edl., vai
eikö niistäki sanota sekä: _kaarti (kaarsi), haasti, vaihti, maisti_
edl., että _kaarto, haasto, vaihto, maisto, paisto, laitti_. Ylehensä
on oi sekä i päätteenä kaikissa semmoisissa Lausukoissa, joiden
päätteenä on taa ja edellisessä tavuessa a seurattuna joltai toiselta
kirjaimelta paitsi l, n, r. Monta muuta puutosta sekä erehdystä olen
tullut havatsemaan, vaan joista nyt en tahdo mainita. Mieleni on
sentähden saada Lausukkaoppi sihen tapaan perustetuksi, ettei jäisi
mitänä epäilyksiin ja luulenki jo hyvällä tiellä olevani, vaikka kyllä
vielä menee toinen ja kolmaski viikko, ennenkun saan kaikki valmiiksi,
ynnä mitä jo kotona Kajaanissaki sitä varten usein miettielin. Forma
Activa ja Passiva olen nimittänyt Tehtävä ja Suattava Muoto ja jakanut
Tehtävän Muodon Lausukat kolmeen Lajiin (Genus), jotka nimitän
seuraavasti: Muunnehtuva, Itsehtyvä ja Oleutava Laji (G. Activ.,
Reflexiv., et Neutrum). Itsehtyvän Lajin olen taasen kahteen Rotuun eli
Syntyyn (Species) jakanut, jotka ovat Johderotu ja Liiterotu (Sp.
derivatum et compos.). Liiterotua Itsehtyvän Lajin Lausukoista ovat
semmoiset, kun esimerk. _annoksen, te'eksen_, vaan Johderotua: _antauu,
antautuu, antauntuu; tekeyy, tekeytyy, tekeyntyy_, jonka tähden
Johderodun Itsehtyvät Lausukat jakauvat kolmeen Pukuun (Varietas).
Suattavan Muodon Lausukat taasen olen erottanut vaan kahteen Lajiin:
Kohdallinen ja Otollinen Laji (Gen. personale et impersonale).
Latinaiselle: Persona olen antanut Suom. nimen: Kohta ja erottanut:
Omakohdan, Kerakohdan ja Varsikohdan (1. 2. 3.. Pers.). Varsikohdan
nimen otin siitä, että Lausukan Varsi (Radix), jonka kanssa minun
on ollut paljo toimittamista, Yksikön kolmannessa Kohdassa,
Sanontatavassa, useimmiten tavataan selvänä eli vähemmin kun muualla
muutettuna. Tämmöisellä kirjotuksella olen nyt kirjani, Sinulle
lähetettävän, pidentänyt, koska tiedän, semmoisia Sinulta mieluisesti
luettavan. Kirjota suotta Toukokuuksi Kajaaniin, mitä tästä vähästä
Lausukkaoppini osotuksesta päätät koko saman opin suhten ja erittäinki
uusista nimilaitoksista. Terveisiä ystäville! Voi hyvin toivottaa

                                                       Veljesi
                                                    Elias Lönnrot.

P.S. Kirjaa Sinulta tahi muilta Helsingissä en ole saanut, paitsi
Rabbelta. Enkä jouda enä odottamaan, vaan täytyy huomena eli ylihuomena
lähteä [tuol]le pitkälle taipalelle, jossa 3 yötä saan lumikinoksessa
maata.

P.S. N:o 2. Vastikän pääsin Lappalaisten kera Venäjän, Lapin ja Suomen
kielellä yhtaikaa riitelemästä. Heillä oli mielessä ottaa
kahdenkertanen kyytipalkka minulta, vaan jota eivät saaneet täysiin
määriin. Niin siitä toimesta päästyäni rupesin kirjoja kiinnittämään ja
havatsin, että taasen tulen vaivamaan Sinua muillaki kirjoilla, kun
omallasi. Törngrenin rouan on Tamperiin ja Laukkoon lähetettävä, jos ei
asuisi Helsingissä (taikka jos itse Törngreni on siellä, anna hänelle).




45.

[Lähtö Kuolasta.]


[Seuraava matkamuistelma-sarja on Suom. Kirj. Seuran arkistossa,
Lönnrotin muistiinpanoissa, nidoksessa R. 185-200. -- Alkusivun
yläreunassa lisäksi seuraava muistiinpano: "Laulu Kuolan kaduilla.
Tansseja vuoroin. Tsajua j.n.e. Kildinanmatkat."]

Kuolasta matkustimme, nimismies Ekdahl ja minä, 9:ntenä p:nä
maaliskuuta (1837). Aikomuksemme oli ollut jo edellisenä päivänä lähteä
matkaan, mutta Muotkan lappalaiset, joiden oli määrä kyyditä meitä,
juhlivat kukin eri tahollaan kaupungissa eikä heitä voinut saada
koolle. Tosin joskus saimme heitä kolme tai neljä yhtaikaa kokoon,
mutta kun he kaikki olivat melkoisesti hutikassa, emme katsoneet
sopivaksi lähteä matkaan heidän kanssaan, jos heidät olisikin saanut
taivutetuiksi lähtemään ja jättämään sinne toverinsa seuraavaksi
päiväksi makaamaan pois humalansa. On näet Kuolasta ensin matkustaminen
puoli peninkulmaa Kuolajoen rantaa pitkin ylös päästäkseen joen yli,
sillä alempana se on koskinen ja enimmäkseen sulana. Vaikka porot
ovatkin keveät, on kuitenkin joskus sattunut, että ylimenopaikalla on
ajettu sulaan, ja tämä olisi vallan hyvin voinut tapahtua meillekin,
jos iltapimeällä olisimme lähteneet matkaan juopuneen väen seurassa.
Kaiken tämän vuoksi päätimme odottaa seuraavaan päivään. Varhain
seuraavana aamuna lähetimme erään sotamiehen lappalaisten majapaikkaan
kehottamaan heitä matkalle lähtemään, ennenkuin taas olisivat ehtineet
juopua. Tämä sotamies, joka oli syntynyt Kemin pitäjässä Oulun lääniä,
sanoi nimensä olevan Heikki Naakkula, mutta häntä sanottiin Kuolassa
Grigoriksi, koska hän luultavasti oli kääntynyt kreikanuskoon ja
silloin ottanut tämän nimen. Itse hän kielsi muuttaneensa uskoa, mutta
kun sangen usein huomasin että hän valehteli, en voinut luottaa tähän
hänen kieltoonsa, varsinkaan, kun hän siten luuli kohoavansa minun
silmissäni. Totta ei liene ollut sekään, mitä hän kertoi menostaan tai
joutumisestaan sotapalvelukseen. Hän sanoi jonakin katovuonna
tahtoneensa etsiä työansiota Venäjältä ja siten tulleensa Kierettiin,
Vienanmeren rannalla olevaan kauppalaan, josta ennen olen puhunut.
Siellä oli vähän hänen tulonsa jälkeen tapahtunut sotamiesten otto,
mihin kauppala oli käyttänyt hänet, niin että hän, ennenkuin hän itse
oli tietänyt asiasta mitään, huomasi olevansa kirjoitettu
sotilasluetteloihin. Tosin hänellä ei ollut passia, mutta tuskinpa
saattaa uskoa, että hän näin vasten tahtoaan ja tietoaan olisi joutunut
sotapalvelukseen. Hän syytti sitä, ettei hän silloin osannut
venättä, jotta olisi tällä kielellä voinut herroille selittää
oikean asianlaidan. Kun hän vihdoin sitä oppi, oli liian myöhäistä
saada aikaan mitään tilansa muutosta. Muuten hän ei valittanut
palvelusaikaansa, joka seuraavana talvena oli menevä umpeen, jolloin
sanoi tahtovansa palata Suomeen. Minä sain nyt toimekseni kirjeen
kautta, joka oli osotettu hänen sisarelleen, ilmoittaa tälle ja muille
sukulaisille, millä kannalla asiat olivat. Annettuani hänen kertoa,
mitä toivoi saavansa kirjoitetuksi, istahdin kirjettä kirjoittamaan.
Luin sen sitten hänelle, ja se oli niin hänelle mieleen, että sanoi,
ettei itse olisi voinut sitä paremmin kirjoittaa, arvostelu, jonka
muuten harvoin kuulee arvostelijan suusta. En katsonut haitalliseksi
kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että pikkuseikoissakin tulee
punnita sanojaan, ja kysäisin sen vuoksi, osasiko hän ollenkaan
kirjoittaa. Hän huomasi heti erehdyksensä ja sanoi, että hänen
tarkoituksensa ei suinkaan ollut ollut verrata itseänsä minuun, vaan
että oli tahtonut sanoa kirjeen olleen hänen mielestään niin hyvän,
ettei parempaa voinut toivoa, seikka, jonka kyllä muutenkin ymmärsin.
Tätä samaa sotamiestä Ekdahl oli käyttänyt tulkkinaan, ja oli tämä
toimessaan osannut omistaa itselleen sellaisen mahtipontisuuden, että
tottumaton olisi luullut häntä herraksi ja Ekdahlia hänen
palvelijakseen. -- Mutta olkoon jo kylliksi sanottu hänestä ja hänen
jutuistaan, joilla muuten voisi täyttää useat lehdet. Kuten jo sanoin,
lähetimme hänet varhain aamulla liikkeelle kutsumaan lappalaisia
koolle. Viivyttyään jonkun aikaa tai pari tuntia tällä asialla, hän
palasi 8:n aikaan ja kertoi lappalaisten taas olevan uudestaan
päihtymäisillään viinasta, ja hänen omakin tuntuva humalansa ainakin
puoleksi todisti tämän hänen väitteensä. Meidän täytyi siis muilla
henkilöillä kutsuttaa heidät koolle, mikä viimein onnistuikin kello 9:n
aikaan, tai hieman yli. Mutta kun lähtömme on lykkäytynyt näin
pitkälle, ei minua moitittane siitä, että myös venytän kuvauksen siitä
yhtä pitkäveteiseksi. Kun sitten tulemme tuntureille, missä porot ilman
estettä ja pysähdystä rientävät eteenpäin laajoja lumiaukeita pitkin,
on kertomuksenikin saava enemmän vauhtia. Tarkoitan tällä, että minun
pitäisi lisätä tähän muutama sana lappalaisten matkoista Kuolaan.
Erityisistä lähikylistä, joita ovat lännessä: Muotka 8:n peninkulman
päässä, Nuottajärvi (Notozepo), samoin 8:n peninkulman päässä,
Suonikylä (Sonjdela) vähän kauempana, molemmat Muotkan eteläpuolella,
Hirvaskylä vielä etelämpänä, Petsamo, Paatsjoki ja Näytämö länteen
Muotkasta, Kildina itäpohjaan 3:n peninkulman päässä, Maaselkä etelään
7:n peninkulman päässä -- kaikista näistä sekä niemimaalla Kuolan
itäpuolella olevista kylistä, joita en edes tunne nimeltä, tekevät
lappalaiset 3-4 matkaa talvessa Kuolaan. Raitoahkioissaan
(kuormapulkissaan) he kuljettavat myytäviä tavaroitaan, kuten
poronlihaa, poronnahkoja, sarvia, poronkoipia eli sanalla sanoen
kaikkea, mitä poro tuottaa. Sitäpaitsi vähän lintuja, revonnahkoja,
majavannahkoja, majavanhaustaa y.m. Koko kylä, tai oikeammin sanottuna
mies tai pari kustakin kodasta, matkustaa yhdessä seurassa, sillä tien
vuoksi, jonka pian taas pyryttää umpeen, on parempi, että seurue on
niin suuri kuin mahdollista. Täytyy näet usein vaihtaa etumaisia
poroja, joiden on kulkeminen tukkiutunutta jälkeä. Heidän saavuttuaan
perille kukin eroaa majataloonsa kaupungille, varakkaampien porvareiden
luo, antaen isäntäväelle lahjoja, milloin jonkun revonnahan, milloin
muuta. Isäntä koettaa kaikin tavoin pitää vierastaan hyvänä, tarjoten
hänelle ruokaa ja viinaa, niin paljon kuin tämä jaksaa nauttia, sillä
siitä riippuu seuraavan kerran lahja, ja täten myös kauppa, jonka hän
tekee lappalaisen tavaroista, taitaa tulla edullisempi. Näin
lappalainen jo majapaikassaan tulee tarpeeksi ryypänneeksi, ja missä
vaan hän liikkuu kaupungilla, sama kestitys tulee hänen osakseen, ja
vaikka se annetaan ilmaiseksi, odotetaan, että lappalainen ymmärtää
toisella tavalla maksaa kekkerit, ja sen hän tekeekin. Hänellä näet on
jonkunmoinen kunniantunto tässä suhteessa. Vielä lähtiessään
lappalaiset saavat eväiksi viinaa, piirakoita ja senkaltaista. Sotamies
Grigor, joka tiesi tämän, sanoi, kun pyysin häntä ostamaan evästä
minulle: "Ei teidän tarvitse hankkia evästä, sillä sekä kortteeristanne
että muista paikoista pannaan teille sitä niin runsaasti, että teidän
tulee olemaan vaikeata saada perille kaikkea." -- Osaksi hän olikin
oikeassa, sillä esikuntalääkäri käski todella emännöitsijänsä kantamaan
minulle evästä ja oli lisäksi kieltänyt häntä ottamasta juomarahoja.
Mutta mitä Grigor väitti yleisen tavan vaativan että matkaan lähtevä
vieras muka majatalosta evästettäisiin, ei suinkaan toteutunut minun
suhteeni, ja kukapa sitä edes olisi odottanut. Vieraanvaraisuudella on
sivutarkoituksensa, auliilla anteliaisuudella niitä on vielä
enemmänkin, ja suomalainen sananlasku sanoo: _vuoroin vieraissa
käydään_. -- -- -- -- --


Matka Kuolasta Muotkaan.

Lappalaisten kokoonnuttua kello 9:n ajoissa aamulla, lähdimme vähää
myöhemmin matkaan. Koska useammat tulomatkallaan Kuolaan eivät olleet
tehneet kierrosta Kuolajoen koskien yläpuolitse, vaan olivat kulkeneet
joen poikki veneellä, olivat heidän pulkkansa ja osa poroista kosken
toisella puolella metsässä. Kaupunkiin oli tuotu ainoastaan niin monta
poroa kuin meitä oli henkilöitä, mutta pulkkia ei ollut riittämään
asti. Minulle oli hankittu kaupungista lainapulkka, mutta se oli niin
vapera, että mitä suurimmalla vaivalla ja laahaten molemmilla käsilläni
hankea pitkin sain ajetuksi ensimäiset 3/4 peninkulmaa, kunnes sitten
sain paremman. Sen liitämistä Kuolan katujen kalteisilla iljanteilla en
voi verrata mihinkään muuhun kuin siihen matkaan, jolta eräänä
aamuhetkenä saavuin samaan kaupunkiin unisena ja peräti viluissani.
Sitten tosin sain paremman pulkan, mutta kun sen selkänoja ensimäisen
peninkulman päässä murtui liitteestään, oli edessäni taas surkea
viippuminen jäljellä olevien kuuden peninkulman matkalla. Jokainen
tietänee hieman, miten tukalaa on istua rattailla, joissa ei ole
selkälautaa; pulkassa on vielä vaikeampi, kun jalkojen siinä täytyy
olla yhdensuuntaisina itse istumasijan kanssa. Mutta se ajatus, että
matka kuitenkin sujui, sekä tieto, että se illalla oli loppuva, pitivät
minun sekä yhtä huono-osaisen Ekdahlin rohkeutta yllä. -- Olin
lappalaisten -- ja miksen itsenikin -- varalle Kuolasta ennen lähtöä
ostanut pari kannua viinaa, ja jokikisellä lappalaisellakin oli oma
nassakkansa tai pullonsa. Näiden sisällystä maisteltiin ahkerasti
matkalla, ehkä ahkerammin kuin mitä minun tottumattomuuteni vuoksi
olisi ollut sopivaa. Ainakin minun yhteen kotvaan oli vaikea kävellä,
minkä vuoksi niissä paikoissa, joissa poroja puhallutettiin, jäin
istumaan pulkkaan, jotta en olisi antanut lappalaisille aihetta
hilpeyteen, ja mietiskelin siinä syvästi Kajaaniin koko vuodeksi
jättämääni raittiusseuraa. Illalla 10:n aikaan saavuimme perille
Muotkaan, jossa kylässä on yksitoista lappalaisperhekuntaa. Tie oli
enimmäkseen kulkenut vähäisten metsien läpi ja lampien yli; tuntureille
ei vielä oltu päästy. Kun lappalaisten matkan varrella osottama
vieraanvaraisuus ja oma ajattelemattomuus pitivät minut suurimman osan
päivää tilassa, jota ei suinkaan voi sanoa raittiiksi, tiesin varsin
hyvin, että ainoastaan kaitselmuksen huoltapitävä käsi oli saattanut
minut vahingoittumattomana perille. Vielä muistan selvästi, miten
eräässä jyrkässä mäessä, jossa oli puita molemmin puolin ajouraa, poron
juostessa täyttä vauhtia pulkkineni päivineni kaaduin, ja miten poro
laahasi minua täten suurimman osan mäkeä alas, kunnes väsyi minua täten
vetämään.


Päivä Muotkassa.

Seuraavana aamuna heräsin penkillä täysissä vaatteissani, kuten
edellisenä iltana olin siihen paneutunut. Saatuamme luvan polttaa,
sillä eivät ainoastaan Venäjän karjalaiset, vaan myöskin Venäjällä
asuvat lappalaiset pitävät tupakan polttoa syntinä, sytytimme aluksi
piippumme ja tutkistelimme sen jälkeen lekkeriämme. Sitten keitettiin
teetä, juotiin sitä ja tarjottiin lappalaisille. Mutta sokeri ja
vehnäleipä eivät heille kelvanneet, kun sokerinvalmistuksessa on
käytetty verta, ja kun leipää oli ennen paistamista voideltu voilla, ja
tätä he tarkoin tutkivat, kun sitä heille tarjottiin. He joivat teetä
siis ilman näitä lisäaineita, emmekä me tietysti panneet sitä vastaan;
itse meidän täytyi juoda tee maidotta. Kun tämän jälkeen vielä olimme
syöneet aamiaista, olisimme itse halukkaasti lähteneet liikkeelle
päästäksemme taas illaksi yhtä kylänväliä etemmäksi. Mutta silloin
lappalaiset taas olivat täydessä touhussa viinanassakoineen ja sanoivat
olevansa kaikkein tyytyväisimmät siihen, että saivat jäädä kotia niin
kauaksi kuin viinaa riitti. Emme erityisesti panneet vastaan, mutta
teimme sen sopimuksen, että ainakin seuraavana aamuna varhain
pääsisimme matkaan, ja he vakuuttivat, että tämä toivomuksemme oli
täyttyvä. Viivyimme siis kylässä vielä tämän päivän, joka aamusta
alkaen myöhäiseen iltaan vietettiin kemuillen vuoroin joka mökissä,
joita oli 11 lukuaan. Usein saimme useat kutsut samalla kertaa, eikä
suinkaan riittänyt, että kukin isäntä kerran oli meitä kestinnyt, vaan
meidät kutsuttiin uudelleen, useimpien luo kokonaista kolme kertaa.
Eikä päässyt vähemmällä kuin että ainakin kolmasti oli nostanut
viinalasin huulilleen kullakin käynnillä. Vaikka siis lujasti olin
päättänyt, etten, kuten edellisenä päivänä, antaisi pettää itseäni, ei
tämä minua oikein tahtonut auttaa ainakaan iltapuoleen, sillä, kuten
sananlasku mainitsee, käytiin kimppuun liian tiheään. Lappalaiset itse
joivat, isä, äiti, poika ja tytär erotuksetta, mutta suuresti
ihmettelin, ettei nähnyt monta pahasti juopunutta. Sellaisessa tilassa
oli kuitenkin muuan muuten kauniskin tyttö, joka oli nauttinut niin
paljon liikaa, ettei voinut kävellä, seisoa, eikä edes istua. Sen
vuoksi hän loikoi penkillä, ja toiset pitivät vuoroin kiinni hänen
käsiään, sillä tässä tilassa hän oli rajulla päällä ja koetti
lakkaamatta päästä pystyyn tehdäkseen tiesi mitä urostöitä. Luultavasti
hän kuitenkaan ei olisi voinut tulla paria askelta etemmäksi lattialla
ja olisi silloin kaatunut kumoon, mutta olisi silti voinut rikkoa
ikkunan tai tehdä itselleen tai muille jotakin vahinkoa. Miehet
kuiskasivat meille juottaneensa tahallansa tytöllä näin paljo liikaa,
hankkiakseen itselleen ja meille naurun aihetta. Ei kuitenkaan yhtään
tehnyt mieli nauraa, kun näki muuten siivon tytön, punaposkisen kuten
lappalaistytöt yleensä ovat, puettuna puhtaisiin liinavaatteisiin ja
muuten hyvään vaatetukseen, näin alentuneessa tilassa. Jos tahtoo nähdä
naista alennuksen tilassa, niin on hän nähtävä juopuneena -- vaikka
tosin ei voi kieltää, että hän toisessa alennuksen tilassa on vielä
surkuteltavampi. -- Tästä näytelmästä kohtalo johti meidät naapurin
mökkiin läsnäolemaan toisessa. Siellä makasi penkillä nuori poika niin
viinassa, että vaivoin voi itse kääntyä sen verran kuin tarvitsi,
saadakseen päänsä siihen asentoon, että voi purkaa sisältään liiallisen
viinamäärän samaa tietä, mitä se oli sisälle mennyt. Äiti oli hänelle
tässä toimessa avullisena sekä kääntämässä häntä että pitämässä kiinni
hänen päästään. Paitsi näitä kahta ei näkynyt yhtään pahasti
juopunutta. Kaikki tosin olivat iloiset, mutta iloisia lappalaiset ovat
viinattakkin. Illalla huomasimme iloksemme, että kaikki nassakat olivat
miltei tyhjät, niihin luettuna omammekin. Oivallinen illallinen, jossa
merikampelo oli tärkeinnä tarjottavana, seurasi kemuja. Tälle
illalliselle meidät kutsui rikkain lappalaisista, joka sanoi olevansa
erittäin tyytyväinen Kuolan-matkaansa. Hän oli näet -- toisten
kyläläisten suostumuksella -- luvannut eräälle Kuolan porvarille, että
tämä kesällä oli saava pyytää lohta heidän joestaan, ja siitä hän oli
saanut ainakin muutaman kannun viinaa; muutamat sanoivat hänen saaneen
100 ruplaa rahaakin, mitä hän tietysti ei myöntänyt, peläten, että
täytyisi jakaa tuo summa muiden kanssa. -- Tähän tämä luku hyvin voisi
loppua, ellei olisi syytä pelätä, että joku, tuntematta lappalaisten
elämää, sen kertomuksen johdosta, joka on annettu tämän-päivän
kemuilemisesta, luulisi heidän yleensä liiaksi nauttivan väkeviä,
varsinkin kun se, mitä ennen on luettu ja kerrottu heistä, pikemmin
puolustaa kuin vastustaa tätä luuloa. Tämän väärän luulon eksyttämänä
saattaisi moni, joka vuodessa nauttii sataa kertaa enemmän väkeviä kuin
lappalainen, kuitenkin arvella itse elävänsä raittiina ja panna
lappalaisen juoppojen kirjoihin, mikä olisi mitä räikeintä vääryyttä.
Lappalaisen liikaan huutoon joutuneen juoppouden laita onkin itse
teossa se, että kun hän muutaman kerran vuodessa sattuu paikoille,
missä viinaa myödään, hän, tottumaton kun on, helposti päihtyy
vähemmästäkin määrästä viinaa, jota sellaisissa tilaisuuksissa harvoin
suostuu kokonaan jättämään maistamatta. Ja kukapa siitä häntä moittii..
Miksi olisikaan sallittu muiden ihmisten joka päivä ylenmäärin hankkia
itselleen nautintoja ja soimata lappalaista siitä, että hän edes
muutaman kerran vuodessa vaihtaa jokapäiväisen yksitoikkoisuutensa
johonkin muuhun, jota ainakin hän pitää nautintona. Tyventä kiitellään
enimmin myrskyn lakattua ja terveyttä taudista parannuttua, ja
lappalainen panee tuollaisen yhteisen kaupparetken jälkeen entistä
suurempaa arvoa kotielämäänsä. Jos hän saa seurata omaa tahtoaan, hän
harvoin tai ei koskaan ota koko ryyppyä ja varoo päihtymistä; Muotkassa
näimmekin vaan erään pojan ja mainitsemani tytön juopuneina. Ainoastaan
silloin kun itsekkäisyys kietoo hänen yksinkertaisuutensa paulaansa,
hän todella päihtyy, kuten samain Muotkan miesten laita oli Kuolassa,
harvoja lukuunottamatta. Kun Muotkan lappalaiselta kysyttiin, miksi hän
ei kernaammin säästänyt viinaansa, jolloin hänelle sitä olisi riittänyt
pitemmäksi aikaa, jos olisi ollut vähemmän vieraanvarainen ja
noudattanut suurempaa kohtuutta, hän vastasi: "Tiedämme, että viina on
jotakin pahaa, ja meistä on parasta kerralla tehdä loppu tästä pahasta.
Muuten eivät tavat salli että viinaa pidetään kotona, vaan kun sitä
saadaan, on sitä nautittava niin kauan kuin on tippakin jäljellä." Tämä
lappalainen tuntui jokaisessa muussa asiassa olevan kylän järkevin
mies; lukija päättäköön, kuinka järkevä tämä hänen vastauksensa oli.
Hänen vastauksensa muuten palauttaa mieleeni toisen, vieläpä vallan
läheltä kotiseutuani. Muuan mies, joka joka päivä joi totilasinsa, otti
ruokaryyppynsä sekä aamuisin rohtoryyppynsä -- anteeksi, että olen
noudattanut takaperoista järjestystä -- sama mies moitti naapuriaan
siitä, että tämä joskus otti liikaa. On otettava huomioon, että tämä
naapuri oli noita "köyhiä raukkoja", jotka joskus voivat saada irti
kaksitoista killinkiä, mutta jotka muuten kärsivät puutetta. Nämä
kohtalon hankkimat kaksitoista killinkiään hän joskus käytti viinaan ja
päihtyi; sitten hän taas oli viikko-, ehkä kuukausiakin ollenkaan
nauttimatta väkeviä. Mutta kun rikas naapuri, joka joka päivä nautti
tavallisen määränsä, moitti toista, tämä vastasi puolustellen itseään:
"Minä tosin ansaitsen moitetta epäsäännöllisyydestä, kun varani eivät
salli minun saattaa juoppouttani kunnolliseksi järjestelmäksi, kuten te
muut voitte tehdä." Eiköhän sama suhde vallinne lappalaisen ja hänen
varakkaampien eteläisien naapuriensa välillä? --


Matka Muotkasta Petsamoon.

(7 1/2 penink.)

Edellisen päivän kemuilemisen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna ja
tutkistelimme nassakkaamme, jonka vielä huomattiin sisältävän
täsmälleen neljä ryyppyä; näistä otimme itse ensin kaksi ja annoimme
toiset kaksi isännälle ja emännälle. Kohta sen jälkeen saimme kutsut
toiseen paikkaan, missä sattumalta myös oli jäänyt joku ryyppy
nassakkaan, mutta tämä olikin kemujen viimeinen. Siihen päättyi ja oli
jo aikakin päättyä tämän yltäkylläisyyden, ja vielä pikemmin on aika
lopettaa sen kertominen. -- Muuan vanhanpuoleinen naishenkilö, joka
edellisenä päivänä oli tullut Muotkaan, liittyi meihin seurassamme
matkustaakseen Petsamoon. Hänellä oli mukanaan Kuolasta kuomi-pulkka,
joka suuresti harmitti lappalaisia. Vastenmielisesti he näet
valjastivat poron sen eteen, varsinkin kun itse henkilö pussineen,
patjoineen ja vällyineen jo painoi melkoisesti. Sellaisessa katetussa
pulkassa istuva henkilö ei voi ohjata poroaan, minkä vuoksi toisessa
pulkassa istuvan lappalaisen alituisesti täytyy sitä hoitaa. Ja mäkien
takia täytyy sitoa toinen poro tällaisen pulkan taakse, jotta se
vastaan pitämällä edes vähän hiljentäisi pulkan liian kiivasta vauhtia.
Sellaisen pulkan kuomi on tavallisesti tehty purjekankaasta, joskus
nahasta. Tilaa siinä on niin vähä, ettei voi istua, minkä tähden
matkustajan täytyy loikoa ja tässä asennossa ollen matkustaa. Kuolassa
ja Kemin kihlakunnassa asuvat venäläiset vallasihmiset ajavat reissäkin
maaten. Usein he vedättävät saappaat jalastaan ja antavat peittää
itsensä kuin vuoteeseen ainakin. Kullakin on oma makunsa ja
mielihalunsa. Näin peiteltiin mainittu naishenkilökin pulkkaan; tällöin
lappalaiset eivät voineet olla tekemättä huomautuksiaan. "Tuolla tavoin
meitä rasitetaan, kun täytyy maksutta kuljettaa omia herroja, ja te,
jotka olette toisista maista kotoisin, vaikka olettekin herroja,
maksatte ja ajatte kuin mekin." Karavaaniimme liittyi vielä nuori,
ainoastaan 16-vuotias poika, joka aikoi Petsamoon katsomaan itselleen
vaimoa. Sitäpaitsi vielä muutamia vanhempia miehiä. Koko seurueessa oli
kolmattakymmentä poroa, muutamat niistä irtonaisina. Sillä eipä
kernaasti lähdetä pitemmälle matkalle ilman varaporoja. Tie oli
jossakin määrin auki ajettua, mutta ei suinkaan ollut niin hyvää kuin
olimme toivoneet, sillä edellisinä päivinä oli satanut lunta ja
pyryttänyt. Toinen puoli matkaa oli autioita tuntureita, joilla ei
nähnyt ainoatakaan kasvavaa puuta, korkeintain muutaman tunturikoivun.
Nämä ovat jotenkin sellaisten leikattujen puiden näköisiä, joita näkee
puutarhoissa; ne eivät kasva 3-4 kyynärää korkeammiksi, ja runko voi
tyvestä olla 3-4 tuumaa läpimitaten. Runko ei ole sileä eikä suora,
vaan enimmäkseen sammalen peittämä ja mutkikas. Vaivaiskoivut ovat
vallan toista lajia kuin tämä tunturikoivu, jota luonnontutkijat
kenties pitävät vaan meidän tavallisen koivun muunnoksena.
Uskollisemmin kuin mänty se muuten kohoaa pohjoiseen, sillä vaikka
mänty onkin kovin kestävä, ei se kuitenkaan vaivaa itseään kiipeämällä
tuntureille. Tätä tunturikoivua nähtiin Kuolassa yleensä käytettävän
polttopuina, joita koirilla vedätettiin metsästä, -- toimi, jolla
seudun köyhät asukkaat talvisaikaan enimmäkseen ansaitsevat elantonsa.
Meren rannikolla kuuluu sellaistakin polttoainesta olevan niukalta,
niin että se on hankittava 2-3 peninkulman päästä. Muutamissa paikoin,
kuten pohjoislappalaisen niemimaan itärannalla sijaitsevassa
norjalaisessa Vesisaaren (Vadsöen) kauppalassa, poltetaan enimmäkseen
turpeita. Nämä kaivetaan ylös lapioilla, leikellään tiilinmuotoisiin
paloihin, kuivataan ja poltetaan. Sellaista turvetta kuitenkin saadaan
ainoastaan muutamissa paikoin mainittua niemimaata, mutta sitä
kuulutaan voitavan ottaa samassa paikassa useasta päällekkäin olevasta
kerroksesta, niin ettei ainakaan pian turpeen puutetta tarvinne pelätä.

Myöhään illalla saavuimme Petsamoon, valitsimme yöpaikan, keitimme
kaloja, söimme ja panimme maata.


Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.

(6 penink.)

Petsamo oli samanlainen kylä kuin Muotka; se oli rakennettu männikköön
ja siinä oli 8-9 perhekuntaa, jotka asuivat kukin erityisessä mökissä.
Kaikki lappalaiskylät, joiden kautta kuljimme, olivat täten metsään
sijoitetut, kuitenkin siten, että metsä luonnollisesti oli harventunut.
-- Sittenkuin meille tavallisuuden mukaan oli keitetty kaloja, panimme
maata ja läksimme taas seuraavana aamuna matkaan. Matkuettamme oli noin
20 poroa, joista useimmat juoksivat vapaina. Muuan naishenkilö, joka
kylässä oli suuresti moittinut tupakkapiippujamme, oli myös
seurassamme. Matkallakin hän näytti kärsivän tupakansavusta, sillä joka
kerta kun näki meidän polttavan, hän aina matki meitä huulten
liikkeillä y.m. Annoimme hänelle varsin monta tilaisuutta muistutuksien
tekemiseen. -- Koska pakkanen oli kova, täytyi usein turvautua
vilkkaampaan ruumiinliikkeeseen kuin pulkassa istuen voi saada.
Hevosella matkustettaessa saattaa asian parantaa juoksemalla jonkun
aikaa reen jäljessä, jolloin mitä kovimmallakin pakkasella pian voi
lämmetä. Mutta jos lumi ei ole tarpeeksi kovassa, niin jalat kuitenkin
voivat palella, ja moni on jo palelluttanut jalkansa, vaikka on
juossutkin, kun tie ei ole ollut kovaa. Porotiellä, jonka lumi
tavallisesti on löysää, ei auta jäljessä juokseminen. Lappalainen on
sen tähden keksinyt edullisen keinon, hän näet vähäksi aikaa köyttää
poron kiinni tai käyttää hyväkseen aikaa, jolloin sitä syötetään, ja
painiskelee toveriensa kanssa lumessa. Miehet ja naiset, miten vaan
sattuu, tuuppivat toisiansa kumoon, Tien ollen tukossa pyryn jälkeen,
matkamme kesti pimeään asti. Ei yksikään seuralaisistamme ollut käynyt
Paatsjoen nykyisessä paikassa. Tämä kylä oli näet joku aika sitten
muutettu pois entisestä paikastaan. Nimismies Ekdahl tosin oli siellä
käynyt, mutta miten saattoikaan kohtuudella vaatia, että hänen, joka
oli kulkenut sen läpi, lähemmin panematta huomioonsa kylän asemaa, nyt
paluumatkalla piti se muistaa. Tähän kyytimiehemme kuitenkin luottivat,
ja yllä mainittu akka sanoi moneen kertaan, kun eksyimme: "Hyi, hyi! On
ollut kylässä eikä toista kertaa osaa sinne takaisin!" Ajettuamme
jonkun peninkulman harhaan, osaksi vanhaa tolaa, osaksi ilman
sellaista, ja kun moni tällä ajalla oli ehtinyt muistella kuulleensa,
että kylä entisestä paikasta oli siirretty siihen tai siihen suuntaan,
satuimme viimein tolalle, joka onneksi johti meidät kylään. Kun siellä
tuli tunnetuksi, että olimme sitä etsineet, kaikki ahdistivat Paavalia
(Ekdahlia) nauraen hänellä pahanpäiväisesti, kun ei kylää löytänyt,
vaikka kerran ennen oli siinä käynyt. Minä puolestani en suinkaan
pitänyt asiaa kummallisena, omituisempaa minusta oli, kun vaadittiin,
että oudon henkilön, joka matkallaan Kuolaan ensi kerran oli kulkenut
kylän läpi, paluumatkalla olisi pitänyt muistaa, missä kylä sijaitsi.


Matka Paatsjoelta Näytämöön.

(50 virst.)

Tämä matka oli yleensä edellisten kaltainen, lukuunottamatta tuntureja,
jotka nyt olivat pienemmät. Kun edellisenä päivänä oli satanut lunta,
tie taas oli enimmäkseen ummessa; saavuimmekin vasta myöhään illalla
perille. Näytämö (Näätäjoki) on viimeinen venäläinen lappalaiskylä, ja
tästä alkaa norjalainen alue, joka, luonnottomasti kyllä, ulottuu aina
Venäjän alueeseen asti sulkien Suomen lappalaiset erilleen Jäämerestä,
jonne kuitenkin kaikki heidän kauppansa liikkuu. Kun lappalaisten on
mahdoton Pohjanmaalta noutaa tarvetavaroitaan, ja kun lisäksi lienee
kielletty käymästä kauppaa muukalaisen kanssa, en tiedä, miten Suomen
lappalainen oikeastaan saisi sellaisia tarvetavaroita kuin jauhot,
suolat y.m. nykyään ovat, jos hän tarkoin noudattaisi asetuksia. Hänen
on pakko rikkoa ne. Tämän seudun kautta Suomi mukavimmin pääsisi
yhteyteen meren kanssa, ja jos niin olisi asian laita, syntyisi tähän
helposti suomalais-lappalainen kauppala. Tänne Inarin vedet j.n.e.
Rajaa määrättäessä sanotaan norjalaisen rajaherran lahjomisella saaneen
hyvän maakaistaleen. Venäläisen herran kerrotaan saaneen viisi mustaa
revonnahkaa ja joka merimiehen saaneen hopearuplan.

_Venäjän-lappalaisen puku_. Naisten päähine on kuten
Venäjän-Karjalassa; siinä on paljo koristeita ja ylhäällä viuhkan
tavoin esiinpistävä kampa. Hame, röijy, kehto, kangat [sana on
tällaisenaan ruotsinkielisessä alkukirj:ssa], korvarenkaat. Hameet
raitavat, punaiset; vyö.

Lattiat pestyt. Tukkimetsää useimmissa paikoin -- leveitä, yhdestä
ainoasta puusta tehtyjä pöytiä. Liha muutamissa paikoin tympeätä (verta
juoksuttamatta teurastettua). -- Kala on Venäjän lappalaisella
paastoruokanakin. Muutamat tekevät kuitenkin poikkeuksen. -- Pappi:
Jumala antakoon syntinne anteeksi! -- Tupakansavu karkoitettiin
katajanoksilla. Syy: kaikki on saastaista, mikä lähtee ihmisestä ulos.
--- Naiset tavallisesti kauniita, punaposkisia -- puhtaat paidat --
punaiset myssyt. -- Värttinä -- jännesäikeitä -- miehillä jaarat,
joissa paljo heiniä, usein ilman sukkia, ylettyvät lonkkain
yläpuolelle. Paita, poromekko, kintaat.


Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.

(3 penink.)

Matkaa kesti iltaan asti huonon kelin vuoksi. Asunto Ekdahlilla, muuan
paja ilman pöytää tai penkkiä. Kahvia, viinaa y.m. ei ollut, tuskin
leipää; lihaa joka ateriaksi kolmasti päivässä. Halot joka päivä
noudettavat metsästä. Tsaajua. Sokeripöytä lapsille, jotka
nuoleskelivat. [Lause kuuluu alkuaan: "Sokerbord för barnen, som
slickade".] Leivonta. Rasvaa lihan kastikkeena. Ydintä. Tupakkaa,
Virginian lehtiä. Vesinuuska. Kauppapaikkoja lähellä Ekdahlin
virkataloa: Vesisaari, Mårtensnäs, Vardöe, Karlsbotten, Byggöen,
Gullholen y.m. Vesisaaressa yhdeksän kauppiasta ja niistä muutamat
oikein rikkaita. Pian tästä paikasta paisunee melkoinen kaupunki, sillä
kuuluu jo olevan monta muhkeata taloa, ja uusia yhä on kohoamassa.
Varakkaammat polttavat puita, köyhemmät turvetta, jota on paksuin,
kerroksin Nordkapin niemen itäpuolella. Meren rannalla lappalaiset
asuvat puoleksi maanpäällisissä, puoleksi maanalaisissa majoissa,
joissa on ikkunat katossa. Siellä navetatkin maanalaiset. On useita
salakäytäviä sellaisiin aittoihin y.m. Norjalaiset sanovat Inarin
asukkaita "Injager"-suomalaisiksi, myöskin kveeneiksi. Porolappalaisten
rikkaus: 6-10 tuhanteen poroon. "Miten porosi ovat voineet tänä
vuonna?" -- "Varsin hyvin." -- "Eikö edes vasikoita ole mennyt
hukkaan?" -- "Eipä pahasti, ainoastaan noin 500." Sellaisia porolaumoja
seuraavat sudet alituisesti. Joka yö suistuu poro niiden petojen
suuhun. Lentelevät korpit seuraavana aamuna ilmaisevat surman
tapahtuneen, ja silloin lappalainen lähtee ottamaan pois, mitä sudet
eivät ole voineet syödä, ja käyttää sen itse ruuaksi. Muuan
porolappalainen oli kehunut, että susi oli teurastanut hänelle koko
talven ajan, niin ettei hänen itse ollut tarvinnut nähdä vaivaa.

Käärmeitä ei ole pohjoispuolella Sompiotunturia, kurkia ei Inaria
pohjoisempana; variksia on Kuolassa ja Reisivuomassa (Byggefjorden),
harakkoja ei Inaria pohjoisempana. Lappalainen sanoo kaikkia suuria
jokia Tenoksi esim. Paatsjokea.


Naytämönjoelta Inarin kirkolle.

(15 penink.)

Turhaan olin toivonut pääseväni Utsjoelle, minne oli 13 peninkulmaa.
Paljo lunta. Ekdahlin veli 1/2 viikkoa [sitten lähtenyt] suoloja
noutamaan merenrannalta. Puolessatoista vuorokaudessa 3 peninkulmaa. --
Ensin 10 peninkulmaa Inarinjärvelle ja sieltä järven jäätä pitkin ja
muutamien niemien poikki pääsiäisaikaan kirkolle. Inari on kylä, johon
kuuluu 60 majaa; näissä ei asu ketään paitsi kokoontumisaikoina. -- Ohu
vaski, paksuvaski, paksu kun patonen vaski, kasarivasken paksuus.
Merimateen maksa, kuivan kuusen oksa. [Tämä ja edell. lause suomeksi
muistoon kirjoitettu.]

Inarissa Sammutvaara ja Sammvutjärvi.

Muuan lappalainen, sodankyläläinen ja torniolainen (Ahon Junni) ja pari
norjalaista jäivät Huippuvuorille talveksi. Söivät karhuja, palvatuita
mursunnahkoja [nämä kaksi sanaa suomeksi muistoon kirjoitettu],
lintuja. Yksi heistä, Laurin Lassi Sodankylästä, valittiin isännäksi.
Ainoastaan lappalainen kuoli.

_Rovaniemi_ s.o. Paloniemi: _rova_ = palo. -- Ukonsaaressa ja
Ukonvaaralla Inarinjärvessä sanotaan "ukkojen" ennen muinoin pitäneen
pakanallista jumalanpalvelusta. Akuvaara Inarinjärven ja Ukonjärven
välillä; siellä naiset pitivät jumalanpalvelusta.

Laurukainen oli kerran vihollisen oppaana ja sanoi: tuolla on varakas
paikka; kun alan juosta päresoihtu kädessä, rientäkää silloin jälkeeni.
Hän tuli jyrkälle ylängölle, viskasi alas soihdun, vihollinen perässä;
opas meni aamulla katsomaan ja huomasi kaikki kuolleiksi. -- Sodankylän
[tästä tämän kappaleen loppuun alkuaan suomeksi] lukkari kettuja pyysi,
teki ihmisen, sitä kumarteli. Sai ketun, lähti kotian, huuto jälestä:
Paavo, elä mene, jo tääll' on toinen. Vei kettunsa aventoon, p--nsi
päälle, poltti J:lan kuvansa. Lapinvaimot säikähyksissään menevät
mielettömiksi, rupeavat aivastamaan ja sitte tulevat entiselleen.
Utsojoki. Yksi akka suen sai, lenti sitte riekko (metsänkana), siitä
säikähti, juoksi, juoksi, luuli suen itsiänsä ajavan, siksi kun repi
nahkan pieniksi palasiksi. --

8 päivää sangen hauskaa Ekdahlin luona. Eväitä mukaani. Ja yhtä paljo
taisi ruokavaroja jäädä jäljelle, niin sanoi kyyti-lappalainen.
Kyytirahat. Puolet Inariin vievää tietä lampia; soita ei kuulu olevan.
Sitarin pirtissä olimme yötä. Poroja syötetään neljännestunti aina 2:n
tai 3:n peninkulman matkan jälkeen. Lappalainen tuntee syöttöpaikat
yhtä hyvin kuin poro. Kalastaja-lappalaisten mökkejä. Talviasuntoja
erityisesti metsässä. Kesäpaikkoja usein saarissa, järvien rannoilla
y.m. Aitat rakennettu neljälle patsaalle ahmojen takia. Ovi niissä on
niin pieni ja matala, että täytyy ryömiä sisälle. Köyhillä ei usein
talvella ole kalaa, eikä edes lihaa, sillä useimmiten heillä on
lainatut porot. Lampaita on 10, 15-20; ne syövät heiniä ja
poronjäkäliä. Lihaa hankitaan porolappalaisilta, ja se on kallista
rahalla ostaa, vaaditaan 2-3 hopearuplaa porohärästä. Viinalla saa
helpommin, porohärkä kannusta. -- Hame sarkaa, harmaa, vihreä, sininen.
Kaulukseen ommeltu kaksi pituuden suuntaista, tuuman tai puolen
levyistä, keltaista tai sinistä liuskaletta. Monta poikki-liuskaletta
niiden välillä ja toisia hihan liitekohdassa, hihoista kaulukseen ja
selkäsaumaan, pitkin selkää puolentoista korttelin pituinen kaistale,
rinta-aukon reunoilla, ranteen ja helmojen kohdalla. Sen yllä petska.
Paraat tehdään vuoden vanhojen, huonommat vanhempien porojen nahoista,
jotka karvataan lepänkuorilla. Vyössä on soljet tai napit ja suuri
puukko. Jalkineet. Naisten myssyt katkaistun särmäkartion muotoiset ja
kengänkoron tavoin eteenpäin kallistuvat. "Sarvipäitä." Sarven sisässä
puukehä. Malli taitaa todella olla otettu poron sarvista. Pääjärven
seudulla käytettiin kahta pientä sarvea otsassa. Kirkossa-käynti.
Lehmänkellolla soitetaan ihmisiä aamu- ja iltarukoukseen erityiseen
rukoushuoneeseen. "Onko se rikas?" -- "On se kyllä raharikas, vaan
poroja ei ole." [Kysymys kuten vastauskin suomeksi muistiinpantu.] Eroa
petskojen välillä Venäjän ja Suomen puolella. Muutamilla keikareilla
oli huivi puoleksi levitettynä hartioille. Miesten lakit ylhäältä
neliskulmaiset ja eriväriset. -- Neljät suuret "markkinat", joulun,
käräjäin (Matinpäivän), pääsiäisen aikana sekä kaksi viikkoa
juhannuksen jälkeen, jolloin palataan mereltä, jos kohta muutamat ovat
jo aikaisemmin palanneet. Merelle lähtee suuri osa ollen palkkalaisina
kalastuspaikoilla. Kyrön kylän väki oli puettu aliseudun tapaan. Jos
kohta lappalaiset yleisesti puhuvat suomea, he eivät osaa panna
sanoihin oikeata korkoa. Heti erotti Kyrön asukkaan puheesta.
Kieltämättä Inarin väestöllä olisi suurempi hyöty lapinkielisestä
jumalanpalveluksesta. Mutta sen vuoksi, ettei yksi tahdo nähdä vaivaa
oppia lapinkieltä, täytyy kaikkien oppia suomea. Toisin on laita
Norjassa. Utsjoen lappalaiset kuuluvat puhuvan parempaa suomea. Lukkari
toimitti jumalanpalveluksen. Muuan nelivuotias poika, joka seisoi minun
edessäni olevassa penkissä, lyykisti polviaan joka kerta kun Jeesusta
mainittiin. Ei näkynyt ainoatakaan juopunutta tai edes liikutettua,
vaikka viinaa sanottiin olevan. Oltiin närkästyneitä Stenbäckille
siitä, että kovisteli juoppouden harjoittajia. -- "Mistä tieät
päivänpuolella?" "Maailmasta". Luppaa (naavaa) porolle. Sompion tuolla
puolen vähä lunta, Sodankylän puolella kahta paksummalta, -- "Kun
hiihti, ei perkele viti rikkautunut." Ensimäinen kuusi Ivalojoen
rannalla ja sitten Sompion tienoilla. Nuotio: "perkka" hirsien välillä.
-- "Ken ennen on viien sylisiä nuotioita nähnyt." Poronpyynti
Sompiossa. Sudenjälkiä. Psi, psi porolle. Tiedä (tiedrä) Inarissa;
tullekhan Sodankylässä. Lappalaisia murteita. Kyyti Inarista;
lampaanjuusto, petsäliemi. Lihaliemi, jota söin yhdessä lukkarin veljen
kanssa Inarissa. Influentsa. _Juovua_ porosta. _Ihollaan laskea_
sanotaan nuotiosta. Lyijykynällä piirustetut kuvat Inarin ja Korvan
välillä olevien saunojen seinillä. Kenkäheinät, niiden tuottama vaiva,
puolet kesää. Joku vuosi sitten oli kuuromykkä kenraali matkustanut
Lapinmaan kautta. -- Karhuksi mies metsään ruoan puutteessa talveksi
mäni. -- _Nuotion alku_. Yksi laiska poisajettiin halkotulelta,
kaatuneita honkia löysi, nosti päällityksin, pisti tulen rakoon. Nousun
niemi Sallassa. Nouse pois nokinen poika j.n.e. [Sanoista: Karhuksi
mies j.n.e. tähän asti suomeksi muistiinpantu.] Pororuttoa Sallassa ja
ympäristössä. _Pankka; hihna_, ohja; _vuottaraippa_, vetonuora;
_käsäys_, kaulapaita; _ahkio_, pulkka; _suopunki_, silmukka, jolla poro
pyydetään kiinni. Porokelkat. "Peuranpyyntö" Sallassa; "se on mettäsä"
s.o. peuroja pyytämässä. [Sanasta "Pankka" tähän asti suomeksi
muistiinpantu.] Karjarutto v. 1834 kesällä, jolloin poroja, lehmiä,
hevosia ja lampaita kuoli. Hirvaksen [? Hirvaan] ja Nuottajärven
lappalaiset muuttavat talveksi yhteen asumaan, 20 kattilakuntaa.
Suonikylä, Akkala, Maaselkä. Kemijärvessä keväällä v. 1837 vaimo
kuolleista virkonut, sanonut: "Ei sitä pitäis olkileipää pöhkelöksi
nimittää ja muilla nimillä haukkua, J:lan antama sekin on. Vielä tulee
vuosia ja tänäkin vuonna, vaan ei silloin ole syöpiä." Sitte kuoli
uudelleen. -- Ikimieli Lapp. Venäläisten käsistä aittaan pakeni.
"Tule'pa alas!" -- "Jo tulenki", miehen rungon laatinut, sen visko;
Venäl. tappamaan. Hän itse samassa suksilla pois pakoon. -- Christopher
Kuolan linnan piiritti. Aina hevosensa yli kaivoksen hypällytti. Viimen
seinän alta sai päänsä sisään, sieltä akka rautalakin läpi nuolen
laski. -- "Jos noita olis vähemmin lapsia, paljo enemmin tekisivät, nyt
aika toruessa mänöö." [Sanoista: "Ei sitä pitäisi j.n.e." tähän asti
suomeksi muistiinpantu.] -- Viirejä ei ole Karjalassa eikä Lapissa.
Saunoja ei ole lappalaisilla. "Niin myö täällä eläisimmä kun kuninkaat
heitä suhteen, kun vuoet tulisi", sanoi eräs Venäjän karjalainen.

Inarin lappalainen syö pääasiallisesti yhden kerran päivässä, nimittäin
illalla, mutta silloin koko vahvasti; sitten myös seuraavana aamuna,
jos nimittäin jotain ilta-ateriasta on jäänyt jäljelle, muuten on
ilman. Kuusamossa ja Karjalassa taas syödään neljästi päivässä.




46.

Viisi päivää Venäjän Lapissa.1


[Otettu lehdestä "Kanava, Sanansaattaja Viipurista", v. 1847, 51 n:o.
Tämä matkakuvaus, jos kohta suureksi osaksi kertoo samaa kuin edellinen
matkakertomus, on kuitenkin liitetty tähän, koska on Lönnrotin
alkuperäisiä suomenkielisiä kirjoituksia ja edellistä ehyempi ja
sujuvampi.]

Lapinmaassa harvat meikäläiset kulkevat, vielä harvemmat Kuolassa.
Alanimitettyä on asiansa vaatinut jo kahdestikin niillä seuduilla
käymään, ensimäisen kerran Vienan meren rannoitse Kantalahteen, sieltä
Kuolan kaupunkiin ja Inarin kirkolle, toisen kerran perin vastahakaan
Inarista Kuolaan j.n.e. Kumpainenkin matkustus tapahtui talvis aikana,
eikä niitä teitä kesällä hyväisesti kuleta'kaan. Talvella sitä vastoin
ovat kyllä hauskat ja hupasat kulkea, peräti toisin, kuin ennen Lapissa
käytyäni ajattelin. Ihmiset Lapissa ovat hyväntahtoiset, raittiit ja
iloiset, peurat juoksevat ilman perkeleittä ja ruoskatta, pakkaset
eivät ole paljo kovemmat kuin meilläkin, jota vastoin vaate varustus on
paljo lämpimämpi, ettei kyllä kenenkään tarvitse vilua kärsiä enemmän,
kuin muuallakin vielä paljo Suomeakin eteläisemmissä maissa.

Mainituista Lapin matkoistani nyt en huoli kertoa kuin jonkun osan,
nimittäin Kuolasta Norjan Lapin rajoille, etten liialla lorulla
menettäisi turhaan omaa ja lukian aikaa. Muutamia päiviä ennen
tapahtuvaa lähtöäni Kuolasta tuli sinne Suomen-alaisen Lapin silloinen
nimismies, Paul Ekdahl, joka oli minulle varsin otollinen sattuma,
koska hänestä sain hyvän matkatoverin, jonka seurassa kulin aina Inarin
Lapin rajoille. Kun hän oli asiansa suorittanut, piti meidän lähteä
matkalle samain Lappalaisten kanssa, jotka olivat häntä Kuolaan
tuoneet. Ne olivat Muotkan kylästä, johon luetaan kahdeksan penikuormaa
Kuolasta. Aamulla varhain piti lähdettämän -- niin oli suostuttu
lappalaisten ja meidän välillä -- mutta jo varhemmin olivat
saattomiehemme päässeet viinan makuun ettei heitä saatu koskaan
yhtaikaa kokoon. Välistä kyllä saimma heitä kolmin neljin käsiimme,
mutta toisia hakiessa katoisivat entisetkin. Viimein päätimmä antaa
lappalaisten ryyppiä rauhassa ja vasta aamulla jälkeen lähteä, koska
emme sinä päivänä kuitenkaan olisi enää Muotkaan ennättäneet. Toinen
syy tähän päätökseen oli pelkomme, että saattajat viinapäissänsä
milteivät hukuttaisi itsiänsä ja meitä Kuolajokeen, sillä kaupungin
likellä on joki koskinen, ja vielä puolen penikuormaa ylempänäkin,
josta tie kulkee sen poikki, niin virtasa että välistä ajavat
sisäänkin. Peurat vietiin siis yöksi metsään ja Lappalaisia
varoitettiin kovasti ne aamulla varhain sieltä jällensä noutamaan ja
itsensäkin kokoutumaan ennenkun viina olisi saanut heitä minnekään
eksytetyksi.

Yön levättyämme lähetimmä varhain aamulla jälestä muutaman saltakan eli
sotamiehen Lappalaisia majapaikoistansa keräämään. Tiiman paikoilla
viivyttyänsä tuli hän ypö yksinään takaisin ja sanoi ei voivansa saada
Lappalaisia kokoon koska jo taas olivat humaltumassa, toiset jo
hyvästikin humaltuneet. Sanansa todisti puoliksi sillä, että itsekin
oli saanut päänsä täyden. Laitoimma siis toisia hakioita, joiden avulla
viimeinkin saimma Lappalaiset kello 9:n ajaksi kokoon, monen jo
kylläkin hoipertavaisilla jaloilla.

Aivan lähtöjalkeella saanemma luvan ennen matkalle jouduttua muutaman
sanan hyvästi-jättäisiksi Kuolasta virkkoa. Se on pieni, isomman Hämeen
kylän kokoinen kaupunki ei kaukana Jäämeren rannalta. Taloja siinä
luetaan olevan 136, mutta nekin eivät ole rakennukseltaan paljo Hämeen
taloja suuremmat. Asukasten luku sanottiin olevan puolen-kahdeksatta
sadan paikoilla. Paras elatuskeinonsa on kalastus ja Lapinkauppa,
muutamilla käsityö. Lappalaisia elää usiammissa kylissä ympärillä,
nimittäin Muotkassa, 8 penikuormaa länteenpäin; Petsamossa, Paatsjoessa
ja Näytämössä, vielä etempänä länne alla; Nuottajärvessä, Suonikylässä
ja Hirvaskylässä, eteläänpäin niistä ennen nimitetyistä; Kiltinassa
Kuolanlahden rannalla 3 penikuormaa koillista ilmaa kaupungista;
Maaselässä, 7 penikuormaa eteläänpäin ja muissa. Kaikista näistä
Venäjän Lappiin kuuluvista kylistä matkustavat Lappalaiset kolme eli
neljä kertaa talvessa Kuolaan, kaupaksi vieden sinne peuran lihaa,
taljoja, sarvia, koipia, koipikenkiä, lapinturkkia eli peskiä, lintuja,
revon ja majavan nahkoja, majavanhajua ja kaikkia, mitä heillä löytyy.
Koko kyläjäs, taikka tarkemmin sanoen mies eli pari kustakin perehestä
laittauvat yhteen matkuehen, sillä teiden vuoksi, jotka tavallisesti
ovat ummessa, on parempi matkuessa kulkea kuin yksitellen. Umpitietä
astuessa uupuu peura, ellei saa toista vuorostansa edellä kulkemaan.
Jos tavaroita riittää siksi, niin on kullakin miehellä kymmenkuntaa
peuraa hallittavana. Ensimmäisen reessä eli pulkassa istuu itse, ja
toiset, kukin hihnasta edellisensä rekeen sidottuna, seuraavat peräkkää
kuormarekilöitä eli ahkioita vetäen. Kymmentä sillä tavoin toisihinsa
kiinnitettyä peuraa ahkionensa sanotaan raidoksi.

Päästyänsä perille eroaa kukin ennen tuttuun majataloonsa ja antaa
tuliaisiksi majan isännälle jonkun revonnahkan taikka muun pienemmän
lahjuksen. Isäntä taasen puoleltansa syöttää, juottaa ja apattaa
Lappalaista yltäkylläisesti, sen saadun lahjan hyvästä, ken
vasta saatavan toivossa, ken kauppansa parantamiseksi, ken
hyväntahtoisuudesta eli muusta syystä. Koko olo aikansa juotetaan
Lappalaista niin majapaikassansa, kuin muuallakin missä liikkuu,
odottaessa että hän jollain tavalla palkitsisi suuhunsa tungetun
viinan, jonka toinen älynsä ja kunniansa osoitukseksi tavallisesti
tekeekin, jos ei sillä kerralla, niin toiste käydessänsä. Vielä lähtö
evääksikin pannaan Lappalaiselle majapaikastansa viinanassakka mukaan,
jolla paluu matkansa ajan ja muutaman päivän kotiinkin tultuansa
pitkittää Kuolassa aletun viina juhlansa.


Kuolasta Muotkaan.

Heti Lappalaisten koottua istuimma pulkkihin ja läksimmä matkalle.
Enimmät peuransa ja pulkkansa olivat Lappalaisilla metsässä kolmen
neljänneksen päässä, jonne asti minulle piti kaupungista pulkka
lainata. Se sovistui niin teräpohjainen ja vapera, että töin tuskin
pääsin perille, koko matkan käsillä ja jaloilla ulkona pulkasta
varoessani, ettei pääsisi kumoon. Sitte sain vähä vakavamman, mutta
senkin selkälaudattoman. Pahapa on istua kärryissäkin, joissa ei ole
mitään tuetta selkää vastaan, mutta semmoisessa pulkassa ajaminen on
kahta katkerampi sentähden, että siinä täytyy pitää jalat suorana
pitkin pohjalautaa, jolla istutaankin. Mutta ollaan päivä onnettakin,
ja yöksi tiesimmä mekin vaivamme loppuvan, joka vahvisti
kärsiväisyyttäinme. Nassakat myös, joita melkein yhtenään pidettiin
käsillä, saattoivat ruumiin noriammaksi ja jäsenet notkiammiksi.

Joka Lappalaiselle oli porvaristansa matka evääksi annettu kannun eli
kahden vetävä viinanassakka, joista jonkun virstan ajettua
pulputtelivat omaan suuhunsa ja pakkasivat meillenkin koko matkan ajan.
Ensimäisistä tarjouksista pääsin sillä, että sanoin en saattavani
nassakan suusta ryypätä, ellei heillä olisi jotain sarkkaa, jota heillä
ei ollut. Mutta pianpa keksivät keinon siihenki: peuran kaulasta
otettiin tiuku, jota sitte pidettiin sarkan asemesta, ja josta minunkin
kun kerran saivat maistaneeksi, piti maistaa joka kerta heidän
itsensäkin ryypätessä. Vähintäin kaksikymmentä kertaa piti näillä
kahdeksalla penikuormalla käyttää tätä tiukua suuhuni. Koin kyllä
välistä vastustaa silläkin, että itseni jo entisistä maistumista
jalattomana olevan, mutta mitästä se autti, kun Lappalaiset vakasivat
minun terveenä Muotkaan saattavansa, vaikk'en pääsisi paikasta
liikkumaan omin voimini. Vahingosta ja loukkauksista varjeltuna
tulimmakin illalla kello 10 aikana Muotkaan, kömpeimmä taloon, johon
meitä neuvottiin, ja nakkausimma nukkumaan. Vuodetta Lapissa harvoin
laitetaan vieraallekaan, vaan kukin könttäytyy tavallisesti täydessä
puvussaan penkille eli lattialle, mihin sattuu.


Päivä Muotkassa.

Aamulla herättyämme keitimmä ensityöksi teetä ja kutsuimma Lappalaiset
myös juomaan. Oli meillä hyviä korppujakin, mutta ne eivät kelvanneet
Lappalaisille, kun pelkäsivät niitä maidolla leivotuksi, jota nyt
paaston aikana ei saisi maistaa. Sokerista myös hokivat kuulleensa,
sitä tehtäissänsä verellä puhdistettavan, jonka tähden eivät huolineet
siitäkään, vaan joivat kuuman teen siltänsä ryyppyjen väliin, joita
vielä eileisistä nassakoista saatiin. Mielemme teki nyt lähteä
seuraavalle taipaleelle, mutta Lappalaiset päättivät heti, silitä ei
virkkamistakaan olevan, ennenkun saivat viinansa viimeiseen tilkkaan
asti loppuun, ja siihen päätökseen piti meidän tyytyä. Nyt alettiin
meitä kutsua juominkiin talo talolta, jota tehtiin myöhään iltaan.
Kyllä kolmekin kertaa kävimmä joka talon sinä päivänä; onneksemme niitä
ei kuitenkaan ollut usiampaa kuin yksitoista koko kylässä. Mihin vaan
päänsä pisti, kuului yhtäläinen rähinä vastaan. Miehet, vaimot, pojat,
tyttäret, kaikki auttoivat yksin tuumin nassakoita tyhjiksi. Muutamassa
tuvassa näin nuoren, näöltänsä kauniin tytön telmivän pitkänään
penkillä vaahti ulkona suusta. Kaksi miehenpuolta pitivät häntä
paikallaan, koska pelkäsivät, että jos olisi liikkeelle päässyt, miltei
olisi loukannut itsiänsä eli muita. "Tämän olemina", sanoivat he,
"juuri sitä varten näin raivohon juottaneet, että saisitta nauraa."
Mutta vähänpä siinä mieli nauramaan teki. Toisessa tuvassa tapasimma
kymmenvuotisen pojan niin viinalta voitettuna, ettei omin voimin
kyennyt värjähtämäänkään; muita emme nähneet juuri pahoin päihtyneenä.
Kysyttyäni muutamalta Lappalaiselta, mikseivät ennemmin säästäneet
toisiksikin ajoiksi viinaansa, sain vastaukseksi: "viina on pahaa
ainetta ja pahasta pitää sen parempi mitä pikemmin loppu tekemän".
Onneksemme saivatkin vielä samana päivänä lopun siitä, ettei
seuraavaksi aamuksi jäänyt kun korttelin verta kaikkinansa, josta ei
jokainen olisi päänparannusryyppyäkään saanut, ellemme olisi lisäksi
antaneet, mitä omassa nassakassamme vielä löytyi.

Asian mukaisesti olemma nyt kertoneet, mitenkä Lappalaiset Kuolassa,
matkalla ja yhden päivän kotonansa elivät. Siitä ei kuitenkaan pidä
heitä isoiksi juomareiksi päättää. Moni, jota ei olla iässänsä
humalassa nähty, kuluttaa ehkä kymmenen sen verran väkeviä juomia
vuodessa, kun Lappalainen, joka tavallisesti monena kuukautena ei
maista märkääkään. Itsemme alin-omati moninaisten nautintoin orjana
ohessa suokame Lappalaisellenkin joku kerta vuodessa jotain muutosta
elämänsä yksi muotoisuudessa. Myrskyjen jälestä kiitetään tyyntä, ja
vasta taudin jälestä saapi terveys oikian arvon; niin myös Lappalainen
pohmelosta selvittyänsä suostuu sitä paremmin kotoiseen yksinäisyytensä
ja aina yhdennäköisiin kinoksiinsa.


Muotkasta Petsamoon.

Muotkasta saimma muutaman Kuolalaisen emännän, joka päivää ennen meitä
oli sinne tullut, yhteen matkaan kanssamme Petsamoon, johon sanottiin
olevan puolenkahdeksatta penikuormaa. Vaimonpuolella oli oma katettu
pulkkansa, jossa peitetten ja polstarien varassa kulki kyllä sievästi.
Muuten Lappalaiset ei sitä paljo kiitelleet, sillä katetusta pulkasta
on heillä erityönsä varoessa, ettei kaatuisi; avonaisessa tulee
vähänkään tottunut matkustaja heidän avuttansa toimeen. Vielä pitää
semmoisen katetun pulkan perään toinen peura hihnasta sitoa, joka
pidättäisi sitä mäissä luistamasta. "Näin meitä täällä vaivataan --
sanoivat Lappalaiset -- kulettamaan herrojamme, ja mitä muita roistoja
monikin heistä usein lienee, ilman maksotta; mutta kun teidän maasta
eli Norjasta joku tulee, niin maksaa hän rehellisesti saattopalkan ja
ajaa ihmisten tavalla avonaisessa pulkassa." Pieni vartaloinen,
kuudentoista vuoden vanha poika läksi myös matkaamme Petsamosta
morsianta itsellensä katsomaan. Pilkkailivat häntä toiset ja arvelivat,
kun olisi Kuolalaista vaimonpuolta kylässä puhutellut, niin ehkä olisi
siitä morsiamen saanut ja molemmat taitaneet Muotkaan jäädä. Vielä
lisäksi läksi muutamia miehiä asian alkain kylässä käymään, jolla
tavalla matkuehen keräytyi kolmattakymmentä peuraa. Toinen puoli tästä
luvusta kuitenki juoksi tyhjillään, sillä pitemmille matkoille
Lappalainen ei lähde varapeuroitta, jotka, jos väsyisivät, toiset
taidetaan valjaisin pistää ja tavallisesti pistetään jo ennenkin.

Matkamme tähän asti oli kulkenut enimmäksi osaksi harvapuisessa
metsikössä, mutta nyt tuli autioita tuntureita, joilla ei nähnyt muuta
kun siliän hangen ja hyvin harvassa siellä täällä jonkun
vaivaiskasvuisen tunturikoivun. Semmoisia koivuja ynnä petäjiä kasvaa
Lapinmaan pohjoisemmissakin äärissä, joissa kuusta taikka muita meillä
tavallisia puita ei nähdä.

Illalla myöhään tulimma Petsamoon, joka samate kuin Muotka ja muutkin
Lapin kylät oli harvaan petäjikköön asetettu yhdeksällä eri
perekunnalla ja tuvalla.


Petsamosta Paatsjokeen.

Yön levättyämme läksimmä seuraavana aamuna kuuden penikuorman
taipaleelle Paatsjokeen. Matkuehen pantiin kahdenkymmenen peuran
paikoilla, joista enimmät juoksivat joutilasna. Edellisinä päivinä oli
ollut lauhkiampi ilma, vaan nyt oli luja pakkanen. Lämmintä saadaksensa
telmäsivät Lappalaiset syöttöpaikoissa välillänsä ja meidän kanssamme,
pukkasivat ja väännältivät, kenen saivat, lumeen, Tämä olikin varsin
hyvä keino, joka pian saattoi ruumiin lämpimäksi. Meidän tavallisilla
talviteillämme saattaa re'en jälessä astua eli juosta ruumiinsa
lämpimäksi, mutta Lapissa se ei käy laatuun, jossa tiet ovat pehmiät ja
upottavat syvään. Oli eräs nuori vaimonpuolikin matkassa, joka
varsinkin mahtoi lämpimänsä saada, sillä tuskin ennätti jaloilleen
nousta, kun jo taas pukattiin lumeen. Eikä Ekdahlin ja itsenikään juuri
tullut sääli häntä, koska väliajat jätkytteli meidän tupakin
polttamista, joka oli hänelle outo näkö, kun Lappalaiset täällä eivät
ruukkaa tupakkia.

Kelin kehnouden tähden, koska entistä jälkeä harvassa paikassa näkyi,
viivyimmä pimiään iltaan matkalla. Eikä olisi se mitään haitannut,
mutta pahempi oli se asia, kun saattajistamme ei kukaan ollut ennen
käynyt Paatsjoen kylässä sillä paikalla, missä se nykyään seisoi. Kylä
oli nimittäin syystalvesta tullut muutetuksi uuteen, parempaan
jäkäläpaikkaan. Koko seurastamme oli ainoastansa Ekdahli Kuolaan
mennessä käynyt paikalla, mutta taisiko sitä odottaakaan, että hän joka
ei ennen siitä ollut näillä tienoilla kulkenut, piti paikan löytämään,
semminkin iltapimiässä? Sitä olivat Lappalaiset kuitenkin odottaneet ja
tekivät nyt aika lailla pilkkaa hänestä, kun ei ollut muita viisaampi.
"Hyi! on kerran kylässä käynyt ja ei löydä toiste sinne", kuuluivat
sanat usiammanki suusta. Pari tiimaa sinne tänne ajeltuamme tulimma tok
viimein verekselle tolalle eli peuratielle, joka suureksi iloksi vei
meidät kylään. Vielä kylässäkin nauroivat Lappalaiset Paavali paralle,
kun oli heitä ristin rastin iltakauden metsässä kulettanut. Paavaliksi
kutsuivat Ekdahlia ristintänimestänsä. Omaa typeryyttänsä, kun kylästä
tietämättä kuitenkin läksivät saattomiehiksi, eivät ollenkaan katsoneet
naurun asiaksi. Niin meistäkin moni usein nauraa toiselle siinä, jossa
kyllä saisi itsellensä nauraa.


Paatsjoesta Näytämöön.

Kulkumme tällä viisi penikuormaa pitkällä taipaleella oli edellisten
kaltainen; maat kuitenkin olivat metsäisemmät. Tiet olivat nytkin niin
umpeen juosseet, että viivyimmä iltaan asti.

Näytämö eli Näätäjoki on viimeinen Venäjän Lapin kylä ja siitä alkaa
Norjan Lappi. Suomen Lapille ei ole annettu pienintä suikalettakaan
Jäämereen asti. Meidän Lappalaiset luulivat siinä väärin tehdyksi
heille ja arvelivat, kun Venäjän ja Norjan Lapilla on koko pitkä meren
ranta moninaisilla kylillä, kauppa- ja kalastuspaikoilla hallussansa,
heilien tok olisi pitänyt antaa yksikään kylä samalla rannalla. Ennen
viimeistä rajan määräämistä sanoivat olleen paremman, sillä siihen asti
oli Venäjän ja Norjan Lapin välillä ollut pitkältä rantaa ja rantamaata
joka ei kuulunut erittäin kummankaan alle, ja jota siitä syystä
kutsuttiin yhteistilaksi (Fällesdistrict). Rajaa käydessä oli koko tämä
ala määrätty Norjalaisille, arvattavasti siitä syystä, että Norjalaiset
olivat yhteisajalla ennättäneet asettua siihen.

Venäjän Lappalaiset elävät jotenkin siististi. Tuvissaan pesevät ei
ainoastaan pöydät ja penkit, vaan monessa paikassa lattiankin.
Vaimoväellä on melkein samanlainen puku, kun Venäjän Karjalassakin,
lyhyt körtitön röijy, rantuinen eli punainen hame, renkaat korvissa
j.n.e. Kasvoiltansa ovat enimmiten kauniin näköisiä, jos rumempiakin.
Rukkia emme vielä nähneet missään, vaan kaikki kehrääminen
toimitettiin värttinöillä. Miehenpuolilla on Venäjänkin Lapissa oma
Lappalais-pukunsa, joka kuitenkin on vähä eri tyyliä siitä, kun Suomen
ja Norjan puolella pidetään. Suurin eroitus on siinä, että kengät ja
housut Venäjän Lappalaisilla ovat yhdessä, toisilla erittäin.

Lihaa nyt paaston aikana ei löytynyt missään, mutta kalaa
yltäkylläisesti. Kaikiksi talviksi ei kuitenkaan saada kalaa siihen
määrään, että hyvästi riittäisi yli koko paaston ajan ja silloin
Lappalaisen Venäjän puolella täytyy taikka nälkää nähdä taikka syödä
lihaa, jota papitkaan eivät ole taitaneet kieltää heiltä semmoisina
onnettomuuden aikoina.

Vaikka kylät, joita Näytämöön asti Kuolasta kulimma, eivät olleet
kaukana Jäämeren rannoilta, niin löytyi niissä kuitenkin metsää
ympärillä, josta saatiin sekä polttopuuta että avullisia hirsiäkin.
Pöytänsäkin olivat Lappalaisilla yhdestä ainoasta puun tyvestä,
Samatekun Inarin Lapissa asuvat Venäjän Lappalaiset koko talven
vakinaisilla paikoilla, kesäksi Jäämeren rannoille eli muille
kalastuspaikoillensa muuttauen. Niin enin osa Norjan ja Uutsjoenki
Lappalaisista, joista tok muutamien, joilla on isommat, monituhantiset
peurakarjat, täytyy talvenkin ajalla muuttaa majansa uuteen paikkaan,
koska jäkälää eli sammalta ei enää löydy entisen vaiheella.

Vielä olisi kerrottavana, miten Näytämöstä kulin toverini Ekdahlin
kotipaikkaan, siitä Inarin Lapin kirkolle, sieltä Sodankylään,
Kemijärveen, Kuusamoon, Kiannalle, Hyrynsalmeen, Paltamoon, ja viimein
Kajaaniin, mutta kun siinä, mitä jo kerroimma, on kyllä kerraksensa,
niin loppukoon tarinani tähän.

                                                      E. L--t.




47.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                      Kajaanista 26 Toukokuuta 1837.

Hyvä Veljeni!

Täällä olen jo kolmatta viikkoa outtanut jäien lähtöä, vaan nytpä
ovatki irtanaisna. Nyt lähen taasen Wuokkiniemeen ja sieltä kiertelen
kaakossuuntaa Valkian meren ja Suomen rajojen väliä niin loitoksi, kun
Suomen kieltä kestää. En taia ennen kun Elokuun alussa päästä
Sortavalaan, johonka pyyän Sinun sanomia Helsingistä lähettämään. Saapi
nähä miten tuolla käypi vaelto kesäsaikana, ei kuulu juuri taattava
kaikin paikoin olevan. Kuvernööriltä sain viimme-postissa oikein
täydellisen kartan niistä seuduista (niin täyd. nimittäin, kun niistä
saada voidaan). -- Kysyt minua "hengenvaarasta" Jäletjärven kylässä. Se
ei ollut suurempi, kun että kuulin muutamien miesten tuumailevan, miten
saada minua tiellä rosvotuksi, vaan josta tuumasta ei syntynyt mitänä,
kun en ottanutkan heitä, eikä muita siitä kylästä kyyditsemään itsiäni.
Oli siinä vähä enemmänki seikkoja, vaan jolla nyt en kehtaa tätä
kirjotustani kasvattaa, koska vielä on kertomatta seki, kuten Kuolasta
tänne palasin. Sieltä kuljin esiksi neljän Venäjän kylän läpi Ruian
rajalle (Norjaa kutsutaan siellä Ruiaksi ja Jäämerta Ruian mereksi) 30
penik. Näätäjoen (Nejdelfven) suulle, siitä 15 d:o Inarin kirkolle,
siitä 22 Sodankylään, siitä 10 Kuolajärveen, siitä kolmatta kymmentä
Kajaanin rajoille, ylehensä poroilla ajettuani 130 penik. Kuolajärven
paikoilta vähä kirjottelin runoja, enimmiten syntyjä, ei tarinarunoja.
Samote sanalaskuja ja arvuutuksia ja saarnoja. Ei sieltä näytä paljo
olevan kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo
ennen usiasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö
lieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi
kotipaikan seuduilla? -- Sopivasti ja vilpittä, kun pitääki, nuhtelet
minua, jos viimmesessä kirjassani, Suomen Lausukkoihin koskevasti,
tulin mitäkuta v. Beckeriä vastaan sanomaan ja jota min en tarkon
muista, enkä koskaan muulla mielellä sanonutkan, kun sillä
osottaakseni, ettei sama Lausukkaoppi häneltä vielä ole niin
täydelliseksi saatu, jotta olisivat joutavat ja tarpeettomat kaikki
kokeetki sitä parannella. Sitä nyt kyllä ei kukaan kiellä'känä, että
hänen ansionsa Suomen Kieliopissa on suurempi, kun yhdeltä mieheltä ja
semmoisilla edelläkäyvillä voisi odottaa'kan. Imperfectum Oonjunctivi
koskevasti, niin osiksi kyllä on tosi, että se monessa muussaki
kielessä on samanlainen kun Suomessaki merkityksensä puolesta. Mutta
kuitenki on joku erotus latinaisella esimerk. ja suomalaisella. Cum
curreret, ne ire qvidem potuit: ei taida koskaan suomeksi käättää
seuraavaan tapaan: kun _juoksisi_, ei voinut käydä'kän, jossa, jos niin
kävisi laatuun sanoa, sanalla _juoksisi_ taitais olla jonkunlainen
merkitys menneestäki ajasta. Vaan en ole voinut miettiä minkänlaista
sananpartta, jossa sillä olisi ees tämänlainen menneen ajan näkönenkän
merkitys, eli mikän muu, kun myötänsä menevän ajan laatu (praesens l.
futur). Mutta kun käyttääki menevätä aikaa toisella tavalla kun sanat:
_juoksen, juossen, juoskoni_, edl. (edelle; eille on Ven. Suomalaisten
tavall. sana merkitsevä etc., j.n.e.), niin kaiketi'ki pitää sitä
eritavaksi lukea. Samoin lukisin Imperf. Indicat., vaikka vähemmästä
syystä, eritavaksi. Seki merkitsee menevätä aikaa, vaan menevätä, joka
jo on taaksi jäänyt esim. väki _odotti_ rannalla, ja katsoi kun laiva
purjehti. _Odotti ja purjehti_ olivat odottamisen ja purjehtimisen
aikana meneviä (ei menneitä) tapahtumia. Mitä niiden yhtäläiseen
tuntomerkkiin i koskee, niin kyllä saavat olla yhtäläisiä. Yksi i on
myös tuntomerkkinä Nimukkain Monikkosioilla, paitsi Nimennässä. Näissä
taisi se seuraavalla tavalla syntyä: kun esimerk. esinnä tahdottiin
lausua usiammasta halosta, Monikkoa ei vielä eritysten ollen, sanottiin
_halko ja halko ja halko_, josta sitte syntyi eli sievistyi Monikon
_halkoja_, joka näyttä[ä] pääsia siinä luvussa olevan -- siitä tuli i
Monikkoon. Kun taasen kerrottiin jostakusta entisestä tapahtumasta
taittiin välikkö jo pantaa sanan jälkeen; niin saatiin _astui_ sanoista
_astu jo_ -- siitä tuli i kerrontatapaan. Vielä kun mainittiin jotakuta
vasta eespäin tapahtuvan, niinkuin Ehdontatavalla vielä nykyäänki
enimmiten semmoisia tapahtumia merkitään, niin pantiin sana _esi_ (ees,
eespäin) eli joku muu semmoinen Lausuntatavan jälkeen; niin synty
_voisi_ sanoista _voi esi_ ja vieläpä Turussa ja muualla siellä nytkin
sanotaan _vojesi, vojeisi, voesi, voeisi_. Syntaksin luulisin
kaiketi'ki paljo selvemmäksi tulevan, jos tapoja ja aikoja ei
seotettasi Suomenkielessä Latinan kielen j[älkeen] ja mitäpä sihen on
pakkokan. Onko Hebraean kielen Grammatika Latinan jälkeen tehty? Vaan
näistä galimathiaksista et taida selvää saada'kan, jonka tähden ne
mielelläni lopetan ja pyydän Sinua tervehtimään Ilmonia ja muita.

Voi hyvin toivottaa totinen ystäväsi

                                                    El. Lönnrot.




33.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


                                     Kajaani, 26 pnä toukokuuta 1837.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!

Minulla oli kunnia ja ilo palatessani Kajaaniin vastaanottaa Teidän
arvoisa kirjeenne toukokuun 5:nneltä päivältä. Kun samalla kertaa sain
kirjeen Atte ystävältäni ja kun Kalle sitä paitsi on muistanut minua
lähettäen kirjeen Upsalasta, niin oli minulla melkein liiaksi iloa
yhdellä haavaa. Ennen kaikkea minua kuitenkin ilahuttaa se tieto, että
Teidän terveytenne taas on vakaantunut. Sillä täytyyhän olla
huolissaan, kun kuulee jonkun todellisen ystävänsä terveyden olevan
heikon -- sillä kuinka helposti he jättävät meidät ainaiseksi tässä
elämässä! Hieman toisin oli asian laita lapsuudessa -- minäkin jo olen
poistunut siitä aimo askeleen --- silloin oli tai ainakin luuli olevan
melkoisen joukon ystäviä, ja oli helppoa saavuttaa uusia. Mutta tästä
suuresta lukumäärästä kukin kuluva vuosi korjaa osansa, niin että piiri
lakkaamatta pienenee, ja uusien tulo on niin vähäinen, että sitä tuskin
voi ottaa lukuun. Viimeksi tohtori Hedbergin kuolema minua suuresti
masensi. Rohkenen Teiltä kysyä neuvoa asian suhteen, joka koskee häntä.
Minulla on syytä uskoa, että hän kuollessaan jätti jälkeensä muutamia,
vaikkakin pienemmänlaatuisia velkoja, jotka ovat syntyneet hänen
opiskeluaikanaan yliopistossa. Eiköhän ainakin meidän nuorempien
lääkärien, jotka olemme hänen joko koulu- tai yliopistotovereitaan,
tai, kuten minä, molempia, tulisi pitää huolta niiden maksamisesta?
Olisihan ikävää hänen iäkkäälle äidilleen äsken menettämänsä pojan
jälkeisessä tavallisessa konkurssissa kuulla, että joku vainajan takia
tulia kärsimään. Jos Te tästä asiasta olette samaa mieltä, luulen
Teidän hyväntahtoisesti siitä nostavan kysymystä, jos niin sopii
juhannusaikaan Laukossa tai jo sitä ennen neuvottelevan tohtori
Sjömanin tai Rabben kanssa, jotka molemmat, kuten minäkin, äsken
manalle mennyttä jo koulusta asti pidimme vilpittömänä ystävänä ja
toverina.

Matkani suhteen saan lisätä, että maaliskuun alkupäivinä läksin
Kuolasta, kuljin 30:n peninkulman matkalla neljän venäläisen
lappalaiskylän läpi, saavuin sitten Suomen-Lappiin, nimismiehen
virkataloon, missä viikon päivät oleskelin. Mainittu talo ei kuitenkaan
ollut tavallista lappalais-mökkiä parempi, siinä kun oli paljas maa
permantona ja tulisijan yläpuolella aukko, jota ei edes yöksi suljettu.
Pöydistä ja tuoleista ei ollut merkkiäkään, vaan oli istuttava
porontaljalla, joka oli levitetty lattialle (s.o. maahan), ja
kirjoittaessaan sai käyttää vanhaa kirstua, jolle ateriatkin katettiin.
Muutenkin köyhyys oli niin suuri, ettei meillä kahdella viimeisellä
aterialla ollut suolaa, jota kuitenkaan ei tarvinnut noutaa kauempaa
kuin kolmen peninkulman päästä. -- Mutta monesta varakkaammasta talosta
olen eronnut vähempää kaihoa tuntien kuin tästä. Asujanten tyytyväisyys
tässä yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todella
kadehdittava, ja ikäänkuin tarttuman kautta sama tyytyväisyyden tunne
siirtyi minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin
kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun vielä sieltä
eteenpäin aina Kajaanin rajoille tulin matkustaneeksi poroilla, niin
laskin, että koko matka, jonka olin poroilla ajanut, yhteensä teki noin
130 peninkulmaa. Muutaman päivän kuluttua taas lähden rajan yli
Venäjän-puolisiin suomalais-pitäjiin ja luulen elokuun alussa voivani
olla Sortavalassa, mistä sitten jatkan vaellustani Suomen rajojen
sisällä aina Helsinkiin saakka, minne minun ainakin ennen joulua
pitäisi ehtiä perille. -- -- -- -- --

Syvimmästi kunnioittaen, Teidän nöyrin palvelijanne

                                             Elias Lönnrot.




49.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                       Kajaani, 2 p:nä kesäkuuta 1837.

Rakas Veljeni!

-- -- -- -- --
Tähän asti koottuja runoja ja muita kirjotuksia en nyt ota'kan matkaan,
vaan olen kaikki kerännyt yhteen tukkuun, seilannut lokalla ja
kirjottanut sinun nimesi ulkopuolelle. Sen olen sitä varten tehnyt,
että tulevat joksiki hyväksi, jos mikä onnettomuus minua kesämatkallani
Venäjän Karjalassa kohtaisi, etten pääsisikän itse perimään.

Vaan kuitenki koska toivon Jumalan avulla Elokuun alussa Sortavalassa
olevani, niin pyydän Sinua sinne vastaus minulle -- -- -- lähettämään.
Nyt juuri olen lähtemilläni. Veljesi ja ystäväsi

                                                  Elias Lönnrot.




50.

Matkakertomusta.


Erosin monenlaisia kyyneleitä vuodattaen Polvilasta iltapäivällä
6:ntena päivänä kesäkuuta. Vesitse 3/4 [penink.] Kuluntalahteen, sieltä
l/2 Jormuanlahteen, sieltä 1/8 ja maamatkaa 2/4 Mieslahteen, sieltä yli
1/4:n, maamatkaa 2/4 erääseen Mieslahden Lumimäen kulmakuntaan
kuuluvaan köyhään talo-pahaiseen. Nukuin kapealle penkille laukku
päänalaisena; ei kukaan edes koettanut laittaa parempaa vuodetta, eikä
siihen liene ollut neuvojakaan. Olin pannut maata illallisetta ja aloin
taas aamiaista syömättä vaellukseni Kariniemelle 1 2/4, kuljin
eksyksissä tai kompassin mukaan, saavuin viimein paikalle kello 10,
hyvin nälkäisenä. Viivyin siellä sateen vuoksi koko päivän ja seuraavan
yön. Kertomus Spoofin muutosta. Sadetta kesti vielä seuraavanakin
päivänä, mutta läksin kuitenkin matkaan aamiaisen jälkeen. Mutta
unhotan tuon kirotun minän vuoksi, että minulla koko tällä matkalla oli
matkatoveri, ja senpä tähden tästälähin puhun monikossa. Tulimme
jotenkin onnellisesti ensi neljänneksen Putkonsalmeen, missä nimismies
Elfving asustaa. Mies on mieleltään vialla, hänen oma mielikuvittelunsa
siitä; se lieneekin asian todellinen laita. Noituutta. Mukosen taloon.
Mellin. Mikkoselta soutumatkaa Seipilään 2/4. Sadetta matkalla.
Vaatteiden kuivaaminen talossa; siitä 1/4 maamatkaa Lehtovaaraan, missä
Hyrynsalmen varalukkari asuu. Söimme päivällistä ja läksimme kulkemaan
Oravivaaran kylään, 4/4. Sadetta matkalla. Jalat läpimärät, sillä
toisessa saappaassa reikä ja toisen antura ohut. Tämä oli harmillista,
eikä harmi suinkaan lopen sulaanut sen kautta, että Karpinvaaran
paimen, ensin meitä kyllikseen tähysteltyään, kysyi: "ette taia
mustilaissukua olla?" -- Vastaus: "ei justin sitänä sukua". Ennen iltaa
Oravivaaraan, kirkkoväärtin taloon. Joutessani aloin lukea kirjaa, joka
oli käsillä ja joka oli syntynyt siten, että useita pieniä
lentokirjasia oli sovitettu samojen kansien väliin. Näissä oli useita
arkin tai puolen arkin kokoisia hengellisiä, muutamia maallisiakin
lauluja. Evankelisen Seuran. Sen johdosta vanhan muorin kanssa
keskustelu uudesta syntymisestä. Se vastaus, jonka sanoi saaneensa
edelliseltä papilta. Virsienlaulaja, hänen suuri lääninsä, laiskuutensa
ja monet seikkailunsa. Mikkosen kilpailija, rukouksien pitäjä,
saarnamies. Oravivaarasta Lietejoelle 4/4, venematka lukkarin ja
rovasti Vegeliuksen luo. Näin ensi kerran uusia virsiä, jotka minusta
suurimmaksi osaksi tuntuivat hyviltä. Lauantai-iltapäivänä Riihivaaran,
taloon 4/4. Sieltä seur. p:nä Pyykkölään 5/4. Puolitietä hieman
kauempana Korpijoki, jonka yli uin lauttaa noutaakseni. Pyykkölään
pyydettiin jäämään seuraavaan päivään, mutta ei ollut aikaa, vaan
kuljin illalla 2/4 Suovaaraan, 2/4 Isoonvaaraan, 1/4 Alanteen taloon ja
2/4 pappilaan. Iloinen vastaanotto ja kohtelu, joka oli kahta
suurempiarvoista, kun tännekkin köyhyys oli tunkeutunut, niin että
pettuun täytyi turvautua. Mutta sen kautta että herrasluokankin väki
ottaa osaa hädän kärsimiseen, se tulee hieman siedettävämmäksi
rahvaalle. Ihminen pitää seurasta; harvoja poikkeuksia. Maanantaina
lukkarin tilalle; pettua, kahvia. -- Köyhyys papilla ja lukkarilla,
sillä viiteen vuoteen eivät enää ole saaneet palkkojaan muuta kuin
osaksi. Sitäpaitsi heitä ylenmäärin rasittavat kerjäläiset, ja mitä
sanottaneenkin, on yleensä kiittäminen tapaa, jolla meidän papisto
kohtelee köyhiä. Kaikki jaetaan pois niin pitkältä kuin riittää, jopa
pitemmältäkin; niin täytyy sanoa meneteltävän, kun toisille annetaan ja
samassa itse tarvittaisiin apua.

Samana päivänä taas pappilaan, ja seuraavana Alanteelle. Tytär, noin
20-vuotias älykäs ja jumalaapelkääväinen tyttö, souti minua yksin siitä
Vuokinjokea ylös 3/4 penink. Neljää viikkoa aikaisemmin sama henkilö
kyyditsi minua Kerälään 7/4 penink. Kun joskus aloin puhua hieman
leikillisemmin, hän ei vastannut mitään, mutta kun puhuin vakavammista
asioista, hänellä oli sangen järkevät vastaukset. Hiljainen, tyyni
jumalanpelko tuottaa ihmiselle arvonsa. -- Niipaskoski 2/4 peninkulman
päässä Alanteelta, ainoa koski Vuokinjoessa. -- Vuokinniemen talo.
Venäläiset olivat keväällä pahoin pidelleet emäntää, lyöneet häntä
päähän, niin että oli maannut monta päivää sairaana; kaikki vaan sen
tähden, ettei hän ollut voinut antaa heille ruokaa. Köyhyys tuo
mukanansa muita kärsimyksiä. Muutamien venäläisten menettelytapa
täällä. Useat miehet tulevat keihäineen sisään, meluavat, vaativat
ruokaa itselleen ja heiniä hevosilleen, tosin maksusta, mutta
komentavasti, pistelevät keihäillään seiniä, pöytiä ja lattiata y.m.
Maksavat joskus väärillä seteleillä, jotka on ensin heille petkutettu
heidän vaelluksillaan ja joista eivät vielä muualla ole päässeet eroon.
Niinpä mainittu emäntä oli saanut väärän 3 ruplasen, josta oli antanut
oikean 3 ruplasen takaisin, siis tämän rahasumman, ruuan, heinät y.m.
ilmaiseksi.

Alajärven mies edellisenä kesänä. Oli ollut muutaman varakkaanpuoleisen
talonpojan palkkaamana laukunkantajana, myynyt tavarat, tuhlannut
rahat, ei sitten ollut näyttäytynyt, oli viimein palannut kotia, ja kun
ei hänellä ollut mitään ruoka- eikä kyytirahoja, oli keksinyt sen
keinon, että sanoi olevansa keisarin lähettämä tutkimaan maan tilaa,
kruununpalvelijoita ja etenkin veronkantajien menettelyä. -- Talojen
asiakirjat, veronmaksukuitit, kaikki oli käskenyt tuoda eteensä. Oli
sanonut: "Tuossa hän (vouti) taas on kiskonut liikaa." Oli uhannut pian
panna viralta, jopa hirtättää jokikisen. Keisari muka oli asettava
uudet virkamiehet ja vähentävä verot ja oli jo lähettänyt viljaa
Hyrynsalmen kirkolle, mistä kaikki takauksetta saisivat sitä niin
paljon kuin halusivat. Suuri osa Vuokin ja toisten seutujen talonpoikia
oli todella lähtenyt matkaan, mutta olivat kääntyneet takaisin
Alanteelta, kun siellä ei asiasta mitään tiedetty. Häntä palveltiin,
viinaa tuotiin kylästä, olkialustat laitettiin veneeseen. Risaisten
vaatteidensa vuoksi hän tosin joskus oli ollut häpeissään, mutta oli
sanonut, ettei ollut voinut ottaa parempia vaatteitaan näille
erämaanmatkoille, ne kyllä olivat laukussa. Hänen hopeahelainen
piippunsa oli etupäässä pettänyt talonpoikia, sillä Venäjän-Karjalan
asukkaat eivät polta tupakkaa. Pussilan miehet pitivät häntä
laukkuvenäläisenä, mutta tultuaan sieltä 3/4 Murtovaaraan, hän taas
alkoi näytellä vanhaa osaansa, kunnes isäntä, joka oli palannut kotia,
oli tuntenut hänet, ja mies läksi tiehensä sellaista kyytiä, että
piippukin jäi jälkeen. Hukkui sitten veteen syksyllä.

Vuokinniemestä Jumaliseen 3/4; ennen rikas talo; nyt syötiin pettua,
vieraille kuitenkin annettiin sekoittamatonta leipää. Pojan naiminen
pitkistynyt, kun ei ollut varoja häitä pitää. Jumalisesta Mäkelään 1/2,
sieltä Materoon 1/2; tämä oli kurjimpia pesiä, mitä pitkiin aikoihin
olin nähnyt. Talo se on olevinaan, köyhä, likainen, rappiolla; ainoa
hevonen kuollut, itsekuolleen lehmän raato mäellä, pellot nurmena.
Miehet palasivat Oulusta tuoden viljaa, joka 3:sta tynnyristä oli
matkalla kutistunut 1 1/2:ksi tynnyriksi. -- Ei kummallakaan tahtonut
olla jäljellä voimia soutaa minua 1/4 penink. matka järven yli -- --.
Sieltä l/4 Vuokin Isoonkylään, missä söin Härkölässä, ja läksin
edelleen Kikkoon, Rämeeseen, Vängänvaaraan. Kuljin lopulla eksyksissä
1/2 peninkulmaa aina rantaan asti. -- Vängästä Salmijärveen sieltä
Pussilaan 1/2. Lukkari, lastenopettaja, Mikkonen. Saappaani pohjattiin.
Köyhyys. Lautamiehen vaimo otti kalaretkellekin pieniä arkkivirsiä
mukaansa. Täältä Hyryyn 4/4, Viiankiin 4 virstaa, Kivijärvelle 6
virstaa. Viimeisellä taipaleella taas eksyin ja tulin lammelta
toiselle. Lampia paljo. --

Profeetta M--n Vuokissa. Jo alussa vuotta M--n oli lähtenyt tähän
Kiannan seurakuntaan kuuluvaan laajaan kylään kääntääkseen ihmisiä
uuteen oppiinsa. Jonkinlaista puoltoa saadaksensa hän oli, viisaasti
kyllä, ensin mennyt kappalaisen Saxan luo ja sanonut aikovansa lähteä
joksikuksi ajaksi Vuokkiin opettamaan pikku lapsille sisälukua ja, jos
tarvetta oli, myöskin vanhemmille ihmisille kristillisyyttä. Saxalla ei
ollut ollut mitään sitä vastaan; kuitenkin hän ensinnä halusi
kuulustella hänen oman kristillisyytensä perusteita. Kuulustelussa hän
oli vastaillut kristinuskon totuuksien ja asian mukaisesti kaikkiin
kysymyksiin. Sitten hän läksi opettajatoimeensa, jonka alotti
luulottelemalla kansalle Saxan lähettäneen hänet tähän kaukaiseen
kulmakuntaan, kertoen sen ohessa Jumalan useasti puhuneen hänen
kanssaan (unessa) ja pyytäneen häntä kansaa kääntämään, jota varten
Jumala oli varustanut hänet omilla lahjoillaan. Kerran Jumala oli
hänelle näyttänyt tämän maailman päämiehen, joka oli heittänyt ulos
suuren verkon, mikä täyttyi kaloilla. Hän kysynyt, mitä kaloja ne
olivat, ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ihmisiä. Jumala sitten
antanut hänelle oman verkkonsa ja pyytänyt häntä sillä pyydystämään
takaisin ne, jotka olivat suureen verkkoon takertuneet. Siten saatua
verkkoaan hän toisinaan kuuluu nimittävän leiviskäkseenkin, sillä se
painanee leiviskän. "Jos kaivaisin tämän leiviskäni maahan, tekisin
mitä suurimman synnin." Siksi hän sitä ei kätkekkään maahan, vaan
käyttää sitä, yöt päivät saarnaten oppiansa ihmisille. Näiden saarnain
tekstinä on Siionin virsiä ynnä muita hengellisiä kirjoja,
pääasiallisesti kuitenkin Siionin virsiä. Lauletaan ensin muutamia
värsyjä tai koko virsi. Sitten M--n alkaa selittää näitä saarnassaan,
ahkerasti lyöden käsiään pöytään innoissaan ja ottaen kauhistuttavan
asennon ("kauhtuen"). Saarnat kuuluvat olevan enimmäkseen samoja sanoja
ja lauseparsia, joista seuraavaa kuuluu useimmin käyttävän: "Jumala
antakoon Pyhän Hengen rautavasarallaan lyödä teidän syntiset sydämenne
ja kaksiteräisellä miekalla läpitse pistää ne pohjasta saati." Hänen
kauhistuttavat kuvauksensa paholaisen mellastuksista ihmisen kanssa
kuuluvat tavallisesti saavan jonkun mielen sellaisissa kokouksissa
liikutetuksi pois suunniltaan, niin että hän lankeaa jonkinlaisessa
tyrmistystilassa maahan, eli hänen sanoillaan: "tulee lyödyksi",
arvattavasti jo mainitulla Pyhän Hengen rautavasaralla. Joskus kuuluu
(yhdellä haavaa) saman saarnan aikana 6-7:nkin henkeä siten lankeavan.
Mutta jos hänen kauan saarnattuaan, pöytään lyötyään ja kaikin tavoin
säikytettyään kuulijoitaan, kuitenkaan ei ketään lankea maahan, kuuluu
saarna tavallisesti loppuvan sanoihin: "Niinkö nyt on perkele vallan
saanut, ettei yhtään sielua päässyt tällä kerralla hänen verkostansa."

Laulun aikana kuuluu hänellä olevan kaulassaan riippumassa usein puoli
tusinaa naisia, jotka siten liikkuvat hänen kanssaan, minne hän
liikahtaa. Jotenkin selvään, vaikkakin kuvilla, hänen kerrotaan
antavan tietää, että hän esittää Kristusta, esim. usein sanovan
jumalanpalveluksensa alussa: "Nyt taasen on Kristus teidän sekahanne
astunut." Sen vuoksi hän ottaa kuulijoiltaan vastaan jumalalle tulevaa
palvelua ja kunnioitusta, niin että hän kertomuksen mukaan antaa halata
itseään polvista, langeta eteensä polvilleen j.n.e. Tavallisesta
virsikirjastamme hän kuuluu kieltelevän laulamasta, koska sen kautta
kukaan ei tule herätykseen, ja sama varmaan koskisi Raamattuakin, sillä
sekään ei voi saada ketään herätetyksi, niin kuin hän tahtoo. Mutta en
ole kuullut hänen selvään kieltäneen ketään Raamattua lukemasta; hän
jättänee asian silleen, että ei suosita sitä, kuten Siionin virsiä,
Huutavan ääntä, Arndtin Totista kristillisyyttä y.m. Monin paikoin tämä
Mikkonen kuuluu oleskelevan useita viikkoja jopa kuukausia. Silloin
hänen syödä tuodaan parasta; mitä saadaan, eikä yleinen hätä saa tulla
kuuluviin. Hyvin vähän tämä M. kuuluu nukkuvan; kuuluu sanovan, että
öinen aika vaikuttaa paremmin herätystä -- ja silloin useampia
kuuluukin tulevan lyödyiksi ja vaipuvan maahan. Pappeja kohtaan hän
toisinaan kuuluu olevan säälimättömämpi kuin oikealta kristityltä
odottaisi.




51.

Matkakertomusta.


Kivijärvi. Yötä Vaskan luona; varakas talo. Kolme tytärtä; nuorempi
päivää ennen kihlattu, mutta kihlakalut vietiin takaisin samana yönä,
jona minä siellä olin. Tyttöä pidettiin liian nuorena, ja muuan hänen
tätinsä pani parastaan, saadakseen kaupan purkaumaan. Muistinpäivä,
troitsavieritsä.

_Muistinpäivä_. [Tämä kappale tämmöisenään muistiinpanoissa.] Niitä 4
vuodessa, Vieritsäpäivänä, Troitsasuovattana, Lihanlaskun eellä [s.o.
loppiaisena (oik. vieristä), helluntailauantaina, viimeisenä talvisen
paastonajan edellissunnuntaina], syksyllä. Laatanat [pyhää savua]
laitetaan ja putroa keitetään. Sitte lähtee väki kustaki talosta
kuolleita omasiansa, heimolaisiansa muistelemaan kalmalla. Ottivat
mennessään koivun varpoja ja kuusen oksia. Edellisillä pyyhkivät
grobnitsat (hautain päälle tehyt huonukaiset) ja jälkisiä panivat
grobnitsain katteelle. Toisten tätä toimittaissa kävi muutamat
laatanalla savuttamassa (kaattimassa) grobnitsoita. Tähän tarpeeseen
oli ulkokylään naitu tytär muutamasta talosta työntänyt laatanaa
ta[a]ttovainajansa grobnitsan kaattimiseksi ja käskenyt loput
laatanoista grobnitsan syämeen luoa, joka myös niin tapahtu. Myös oli
sama tytär työntänyt palasen palttinata sidottavaksi toatonsa ristiin,
joka myös niin tapahtu. Nämät tehtyä pantiin putrostaltsat
grobnitsoille ja alettiin syödä, kukin noin 2, 3 eli usiampaa lusikkaa.
Minua varten oli myös lusikka tuotu ja käskettiin minuaki syömään.
Putro oli otrasista suurimoista keitetty ja voilla sulattu. Miespuoli
(lapsia) kaiken ajan seiso lakitta, niin minäi.

Lähdin sieltä luulossa ettei häistä tulisi mitään, vaikka jotkut
vakuuttivat, että tytär siitä huolimatta otettaisiin. Hääväkeä tulikin
Vuokkiniemestä vastaani. Häätapoja: kihlaajaislahjat. Häissä antilaalta
kysytään lupaa päästä sisään. Sulhanen lahjoittaa sukulaisille peilejä,
kampoja j.n.e. Antilas (morsian) kumartaa kolmasti sulhaselle, tämä --
[Muistiinpano jäänyt kesken, vaan seuraavassa, myöhemmässä, asia
kerrotaan tarkemmin.]




52.

Matkakertomusta.


Sulhanen istuu koko hääajan korkea samettilakki päässä arvonsa
merkkinä. Morsian itkee kullekin sukulaiselleen ja tuttavalleen, jotka
antavat hänelle muutamia lahjoja, enimmäkseen 4-8 griunaa hopeaa, mutta
myöskin kolikoita. Tätä itkua kestää koko päivän, muuttaen hääilon
eronhetken suruksi. Kun nuori pari illalla panee maata, morsian vetää
saappaat sulhasen jalasta ja saa ne rahat, jotka sulhanen niihin sitä
ennen on pannut; morsian riisuu häneltä muitakin vaatteita. _Pridanie_
[myötäjäiset] määrätään, ellei tätä jo aikaisemmin ole tapahtunut.
Lähdetään morsiamen kodista (antiaisista), ja lauletaan eri
tilaisuuksissa tavallisia lauluja. Patvaskan tehtävä on pitää huolta
siitä, ettei mitään rikkeitä. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa
häälauluilla, ja niin kauan täytyy morsiamen pitää peite kasvoillaan
(pään yli heitetty huivi). Täten verhottuna hän lakkaamatta kumartelee
päätään syvälle. Kun laulu on lopetettu, hän ottaa peitteen
kasvoiltaan, ja sulhanen vie hänet appivanhempien luo, joiden edessä
hän kumartaa alas jalkoihin (ensimäinen tervehdys); sulhanenkin
kumartaa. Syödään. Sulhanen ja morsian syövät muiden jälkeen
erityisessä huoneessa. Morsiansarkka juodaan kahdesta pikarista, rahoja
lahjoitetaan 20, 40-80 kopeekkaa. Koko ensimäisen viikon aika ja
kauemmankin tulee morsiamen kumartaa syvään jokaiselle, jonka kohtaa,
jopa lisäksi aina moneen kertaan hänen joka ilta tulee langeta
appivanhempiensa jalkojen juureen ja pyytää heitä herättämään hänet ja
hänen miehensä, jotta eivät nuku liian kauan, ja pukeuduttuaan hänen
tulee tästä palveluksesta taas kumartua alas heitä kiittämään.

Kivijärvestä lähtien kauniita lehtimetsiä ynnä monta lampea; 4:n
virstan päässä Pahkomivaara, 3 taloa; siitä 15 virstan päässä
Aionlahden ja Karkujärven talot, jonka viimemainitun isäntä oli
kotoisin Muhoksesta, vaikka nyt enää oli vaikeata erottaa häntä
todellisesta Venäjän-karjalaisesta muuten kuin puheesta. Siitä Tsenaan
10 virstaa, siitä Akankosken taloon 1 1/2 virstaa vesi- ja maamatkaa,
siitä maamatkaa Vuokkiniemeen 4 virstaa. Karkujärvessä viivyin
sateen takia yötä, Tsenassa kaksi yötä, sieltä Troitsa-päivänä
[helluntai] Vuokkiniemeen; missä tsaajua tarjottiin kolmessa paikassa
ja viinaa vielä useammassa.

Leikki paaskoilla. Kukin asetti kiviä riviin, menivät sitten matkan
päähän ja heittivät niitä vuoroonsa kivellä. Kukin sai pitää kaikki ne
kivet, jotka sai heitollaan nurin, ja jos ensi vuorolta vielä jäi
jäljelle, hän sai heittää päinvastaiselta taholta siitä paikasta, mihin
kunkin kivi oli jäänyt, ja joka sen tähden aina pantiin merkille.
Ei kukaan tietysti voinut hävitä enempää kuin panoksensa. --
Natalia, vanha huora, jolla on kaksi poikaa, on kaikkien vihaama, ei
kenenkään rakastama, mutta pelätty ja sen tähden jonkunlaista arvoa
nauttiva. Hän on viinan kaupustelija, parantelee veneerisiä tauteja
sinnoberi-savustuksella ja valmistaa tällaisille potilaille juomaa
salpietarista, ruudista, salmiakista ja vaskenruosteesta; paljon
veneerisiä potilaita tässä kylässä, niin että pelko heräsi kauempaa
siellä oleskella; lääkäriä harvoin hankittaneen. Silmätaudit hyvin
yleisiä ja enemmäkseen veneeristä laatua. -- "Ennen käytiin kun
muinenki kummaa toisiin kylihinki katsomaan, kun kuultiin jonkun sokian
olevan; nyt niitä näkeo joka talossa." [Tämä lause suomeksi
muistiinpantu.] "Joka talossa": liioittelua. Viivyin Vuokkiniemessä
neljä vuorokautta; sain runoja useilta. Minua varoitettiin Natalian
suhteen, ettei hän juottaisi minulle jotakin taikajuomaa, sillä niin
hän oli, väitettiin, toisille tehnyt. -- Pappi oli poissa, rouva
nuorimman tyttären (10-vuotiaan) kanssa kotona. Olivat noin kolme
vuotta sitten tulleet tänne, eivätkä vielä osanneet suomea,
lukuunottamatta mainittua nuorinta lasta. Viimeiset tulevat
ensimäisiksi. Suuresti pelättiin, että kaupankäynti Suomessa
kiellettäisiin. "Silloin tämä maa joutuu perikatoon."

Kylän asema kaunis kesällä, sijaiten Kuitti- ja Lammasjärven välillä,
jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa
kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe.
Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo.
Tämän Livojoen takana useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka
ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle
seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät
laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi.

Tällaiseen lypsäjäseurueeseen liityin lähtiessäni kylästä 10 virstan
päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa,
mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen
puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli sauna heinäväkeä varten
kesällä. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata,
kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja
mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen,
poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten
vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana
ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas
vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin
väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan,
paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin
päähäni ja luulin nyt olevani turvissa hyttysiltä. Kaikki turhaa.
Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut
parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi
jättämääni tupakkipiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut
sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi
enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton
hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa
talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa
paljaalla lumella maatessani. Aamulla saavuin Kostamukseen, joka on
samannimisen järven rannalla. Siinä oli kymmenen taloa, joista monet
hyvin rakennettuja ja kaksi varakasta. Toisessa, Jakon talossa,
sanottiin toisen miehistä olevan veneerisestä tartunnasta sairaana,
minkä vuoksi valitsin toisen, Mikittä nimisen, majapaikakseni. Sieltä
minua seuraavana päivänä pyydettiin tulemaan toiseen teelle ja
sittemmin useita kertoja. Samovaara. -- Runoja, satuja, sananlaskuja
j.n.e. neljänä päivänä. -- Vesireitti sieltä Kuittijärveen, Alajärveen
ja Kemiin. -- Mikitän vaara sen johdosta, että oli antanut erään
karkurin hakata huonettaan. Tämä oli uudestaan vangiksi jouduttuaan
antanut asian ilmi Kemissä. Nimet ikkunanpielissä. Laitettu uudet,
vanhat korjattu pois. 500 ruplaa lahjoiksi. Karkuri tuomittu Siperiaan
siitä että oli -- [Keskeytynyt.]

Kertomus uskon muuttamisesta. Keisari Aleksein isä oli nähnyt unta,
että usko sinä ja sinä hetkenä oli muutettava. Huomatessaan viimeisen
hetkensä lähestyvän, hän kutsui poikansa luokseen ja käski siksi
hetkeksi asettamaan kolme vartijaa ja määräämään, etteivät päästäisi
ketään sisälle, vaan että pää oli iskettävä poikki siltä, joka yritti
sisälle päästä. Vähää ennen tuota hetkeä piru tuli valepukuisena
arhhierein Niikkalan luo ja viekoitteli hänet muuttamaan muutamia
vanhan uskon sanoja. Muutaman varsin harvan sanan he lisäsivät ja
ottivat pois muutamia muita. Useita päiviä ja öitä he työskentelivät
yhdessä. Yhdeksi yöksi tuli matkustajia, jotka pyysivät yömajaa, mikä
heille myönnettiinkin. Kun luultiin heidän vaipuneen uneen, alettiin
työ uudelleen. Mutta entä jos nämä kuuntelevat ja ilmaisevat, sanoi
Niikkala, johon piru kuului vastanneen, että oli parasta koettaa,
olivatko todella nukkuneet, nimittäin pistämällä heitä neulalla
kantapäähän. Nämä rukoilivat Jumalaa, että voisivat koetuksen kestää,
ja sen he kestivätkin. Täten kuuntelivat koko yön. Sittenkuin kaikki
oli muutettu paholaisen mielen mukaan, kaivettiin kirjat maahan monta
syltä syvälle, ja piru kasvatti siihen paikkaan suuria puita, koivuja,
kuusia ja mäntyjä. Sitten Niikkala näinä aikoina meni tsaarin luo.
Tsaari piti hänestä paljon, ja hän oli silloin oppinein mies koko
Venäjällä, Sen tähden ei ensimäinen, eivätkä muut vartijat rohjenneet
lyödä hänen päätänsä poikki, kuten oli käsketty. Hän tuli tsaarin luo
ja kertoi nähneensä unta, ettei silloin voimassa oleva usko ollut
oikea, vaan että se oli väärennetty vanhasta oikeasta uskosta, joka oli
eräässä paikassa säilyneenä vanhoissa kirjoissa, joiden yli oli
karttunut maata ja kasvanut puita; niin vanhoja ne olivat. Mentiin
tutkimaan, oliko uni tosi, ja löydettiin maahan kaivetut kirjat. Tsaari
luuli Jumalan näin säätäneen ja vaati, että kaikki omistivat täten
muutetun uskon. Näin tapahtui. Mutta kirottu on jokainen, joka ottaa
pois tai lisää kirjaimenkin. Monet pysyivät kuitenkin vanhassa uskossa,
ja heidän tähtensä Jumala vielä ylläpitää maailmaa, muuten kaikki
aikoja sitten olisi ollut mennyttä. -- Tämän kertomuksen kuultuani oli
minun puolestani tekeminen selkoa siitä, missä meidän uskomme erosi
heidän uskostaan, minkä tein niin hyvin kuin taisin, nimittäin että me
Vapahtajan ansion vuoksi turvaudumme Jumalan armoon, mutta että he
ansiokkaiden ihmistenkin nojalla Häntä avuksi huutavat, kun me taas
emme usko heidän voivan mitään aikaansaada, ei edes itse Bogoroditsan
[= Jumalan äidin, Neitsyt Marian.] Mutta usein -- sanoi vastaväittäjäni
-- herra tekee sen, mitä hänen lempipalvelijansa pyytää häntä muille
tekemään, ja niin Jumalakin tekee. Arvelin, ettei minun ollut sopivaa
väitellä tästä hänen kanssaan. Sitten puhuttiin rinnan ristimisestä,
paastosta y.m. sellaisesta.




53.

"Matkalta."

Kostamus. Mikitän tytärtä ensin kosi Dmitrein nuorin poika, sitten
Vaskon. Haittarikas. Dmitrei: "Meillä et näe muuta romua huoneissa kuin
laskutauluja." Minulta kysyttiin, kummalle puolestani annoin etusijan.
Annoin välttelevän vastauksen, kiitin kuitenkin Vaskon poikaa,
moittimatta Dmitrein poikaa. Mutta hän on niin poikamainen, tekee
kaikennäköisiä kepposia matkoillaan, sanoi isäukko. "Poikalapsi
pillomusna, raivona ori parempi (tytär tyynenä parempi)." -- Ei
tahdottu ottaa maksua ruuasta ja asunnosta. "En tieä pitäisikö siitä
mitänä ottaa."

15 virstaa Kontokkiin, jonne johti hyvä polku, kuljin yksin. Poikkesin
Sallisen luo, jolla oli yksi veljistään Suomessa Tornion seuduilla.
Itsekkin hän jonkun aikaa oli ollut luteerilainen. Nyt oli taas
siirtynyt kreikanuskoon. Oli karannut sotapalveluksesta Persian
rajalta. Kaksi miestä ollut. Oli ajettu takaa, mutta muuan akka ratsain
tullut vastaan ja antanut hevosensa. Toisen kerran olivat poikenneet
taloon, missä aiottiin murhata. Kangasta kutova tytär oli merkeillä
ilmaissut sen. Heidän mentyään pois iltapimeässä isäntä oli palkatun
murhaajan seurassa tullut pihalla vastaan ja oli sitten kauan
päresoihtu kädessä etsinyt nurkissa. -- Kauhea tapaus kerrottiin
eräästä, joka murhasi oman poikansa Äänisjärven tai Laatokan tienoilla.
Poika yhdeksän vuotta poissa oltuaan lomalle. Tapaa sisarensa naituna
muutamaan taloon, josta oli kymmenen virstaa vanhempien luo. Ei ilmoita
itseään heti vanhemmilleen, ja murhataan yöllä. Sisar tulee kahta
päivää myöhemmin ja kysyy, missä Okahvana on. Vanhemmat eivät ole
tietävinään j.n.e. -- Pojat olivat tehneet pesänjaon, asuivat kahdessa
uudessa pirtissä. Kontokissa kuusi taloa. -- Siellä yötä. Viisitoista
virstaa Luvajärveen. Matkan päässä lauttapaikka. Lautta kaikeksi
onneksi minun puolellani. Homa Sirkeisen luo. Sirkeisiä 3 veljestä.
Äsken pesänjaon tehneet nuorimman veljen tautta [poismuuton vuoksi?]
Vanhin heistä, Iivana, oli jo yli kuudenkymmenen ja harmaapää. Talo
näihin asti kiinnittämätön [?]. [Ruotsiksi merkitty: "H:net hittils
oikt."] Veljekset olivat luulleet yhteisen kassan nousevan 5-6
tuhanteen ruplaan, mutta jakoa toimeenpantaessa huomattiin, että olikin
vaan kolme tuhatta. Vaikea oli heidän eronsa. Vanhempi Homa polvillaan
nuoremman veljensä edessä: "Ota minä kasakaksesi, naiseni piiaksesi."
[Lause on tällaisenaan suomeksi muistiinpanoissa.] -- Tämä kysyy
kamarissa nuorelta vaimoltaan, Törhösen tyttäreltä, neuvoa. Tämä:
"Ennen kivi haletkoon, kun enää yhessä elämmä." [Lause on tällaisenaan
suomeksi muistiinpanoissa.] -- Tsaajua. Rästien tutkimus. Kymmenen
vuoden kuitit. "Kylän vanhin" ympäri. Kutsutti kaikki miehet kokoon
paraana heinäaikana. Jokainen saattoi minua 20 virstaa Miinoaan. Osan
matkaa ratsastin, osan kävelin. -- Tuohilakki. "Ei tule tuohesta
lakkia, vanhasta pappia." Miinoassa yötä. "Tuossa se aitain kohentaja
on." Sama aitain kohentaja tuli useiden muiden miesten kanssa meidän
seurassamme Repolaan. Roukkulaan 50 virstaa, 12 virstan päässä kylästä
tie kääntyy Viiksimön sillalle, joka on Suomen puolella. Suuri mänty,
jonka kaarnaan on leikattu nimismies Cajanin nimi. Viiksimön asukkaat
kaatavat kaskea Venäjänkin puolella. Pelättiin, ettei Lylypäässä
tavattaisi venettä. Olipa niitä kaksikin. Huudettiin tuomaan ne meille.
Iivana Sirkeinen teki selkoa staarosta-ajastaan. Rehellinen mies.
Istoisen luo Roukkulaan. Istoisen akka läksi seuraamme Miinoasta. Hänen
nuorin poikansa oli ryöstänyt erään starovieroi-munkin Tuoppasaarelta.
Veli oli pakottanut hänet lähettämään rahat takaisin. Istoisesta 30
virstaa järvimatkaa Repolaan; 20 virstaa Omeliaan, mihin yövyimme.
Siellä keitettiin tsaajua jollekulle seurueestamme, ei kuitenkaan
kaikille. Eipä minullekaan tarjottu. Sen sijaan annettiin ruokaa, jonka
kuitenkin maksoin. Sunnuntaina Repolaan. "Kostitsjat" [tuomiset]
tyttäreltä Törhöselle. Kahvia, voita ja maitoa papin luona.
Rästientutkija-herra. Äsken saanut tupakkaa Pielisestä, mutta ei
rommia. Törhösen viekkaus. Viljan jakaminen. Oltiin vähällä muuttaa
pappi täältä pois, kun ei ollut saanut starovieroja liittymään yleiseen
kirkkoon. Oli tullut käsky, että hänen piti jäädä paikoilleen.
Kivijärveen 30 virstaa, sieltä Koroppiin 15 virstaa, Lusmajärveen 10
virstaa vesimatkaa. Kuljettiin veneessä. Kova tuuli. Perillä ensi
kertaa taas voita ja maitoa, kuitenkin jo papinkin luona.

Sieltä Ruunamäkeen 10 v., sieltä Pankakoskelle ja Lieksaan.
Kirkonpolttaja. Matka Juukaan. Sikäläinen kappalaisen vaali. Puvut:
ämmät ilman röijyä, paidan yläosa pussimaisena. Paluumatka. Kalakemut
saaressa. Vuonislahti. Nuhaa. Enontaipaleella ajoin maanmittari von
Fieandtin kanssa. Joensuussa t:ri Roos. Edeltäjä Modin. Viikon
[viivyin] paikalla. Huviretki Utran sahalle; kalakemut (lohta). Roosin
seurassa Liperiin. Vaellus Tutjunniemelle. Kuohari Niiranen, joka kysyi
passia. Tuli maalarinkisälli. "Kun minä sanon, niin ette taia
kumpainenkaan oikioita miehiä olla." [Lause on suomeksi muistiinpantu.]
Kotiaresti seuraukseksi. "Miksikä sitä teiän naistanne kutsutaan?"
[Lause on suomeksi muistiinpantu.] "Miksipä muuksi, jos ei armoksi."
[Lause on suomeksi muistiinpantu.] Sieltä Rääkkylän kirkolle. Se oli
edellisenä sunnuntaina palanut poroksi tapulineen päivineen. "Mistäpä
sen maion olisi saanut?" [Lause on suomeksi muistiinpantu.]
Nuhdesaarna. Yleisenä luulona, että se oli palanut kansan syntien
tähden.

Kuljin Onkamoon. Varoitettiin Salmin suhteen, missä muutamia henkilöitä
oli ryöstetty. Sama varoitus Riikolan suhteen. Ukko Immosen luo, joka
ei laulanut. Herrastuomari Simonen. Simosen talon isäntä ja emäntä
olivat äsken palanneet Taipaleesta, joka on Kaavin pitäjän rajalla.
Siellä asuu laajalti kuuluisa noita Räsänen, jonka luona olivat käyneet
emännän reväisimelle (cardialgie) parannusta hakemassa. Emäntä ei
luullut tästä matkasta saaneensa mitään apua, ja isäntä oli sen
kuluessa saanut itsepäisen vatsataudin, joka jo kolme päivää oli häntä
vaivannut ja jota vastaan hänelle annoin neuvoja. Useita potilaita oli
ollut Räsäsellä, muiden muassa pari kaatuvatautista tyttöä, joiden hän
oli selittänyt olevan paholaisen riivaamia. "Paha pieksää." Immosta
minua kehotettiin varomaan, hänellä kun sanottiin olevan veneerinen
tauti. Vähässä ajassa tämä tauti oli levinnyt pitkin Tohmajärven
pitäjätä.

Liperin kreikanuskoiset. He siirtyisivät kaikki, väitetään,
luteerilaiseen kirkkoon, jos asetukset sen sallisivat. Kreikanuskoinen
pappi: "Hän tulee kun hukka minun lampaisiin." [Tämä ja muut
lainausmerkkien väliset lauseet tämän kappaleen loppuun asti
tällaisinaan muistiinpanoissa.] -- "A minä en tule sinun lampahiin,
vaan lampahat kun hyö ei tunne oman paimenensa ääntä; tulevat vieraan
luoksi." Nykyään ei Taipaleen pappi kuulu ymmärtävän sanaakaan suomea,
vielä vähemmän osaavan sitä puhua. Kuitenkin hänellä Synoodissa kuuluu
olleen suomalaiselta opettajalta todistus että hän osasi. Vähä
seurakunnalla siis on hänestä hyötyä, vaikkapa olisi raitiskin, mikä ei
kuulu olevan laita. Kreikanuskoon kääntyneistä on ainoana esimerkkinä
muuan tyttö. Hänen sisarensa oli naimisissa erään kreikanuskoisen
kanssa, ja hän itse joutui toisen veljen kanssa kihloihin. Mutta
kreikkalaisen kirkon sääntöjen mukaan häntä ei voitu vihkiä. Sitä ei
sallittu, koska pappi oli ajoissa saanut ilmoituksen luteerilaiselta
papilta. Majuri Nilsson houkutteli hänet kääntymään kreikanuskoon,
jonka hän tekikin toivossa, että pappi asianlaitaa tuntematta heidät
vihkisi. Mutta kreikanuskoisen papin, joka sai tiedon heimolaisuudesta,
oli nyt varsin mahdoton sitä tehdä. Nyt tyttö kuuluu kauheasti katuvan
tekoaan. -- Monet kreikanuskoiset kuuluvat tahtovan viekkaudellakin
kastattaa lapsensa luteerilaiseen oppiin, niin että pappein on tarkoin
oltava varuillaan. Olisipa, jos asiata raha-asiana katselisi, joku,
vaikkapa vähäpätöinen voittokin päästää nämä kreikanuskoiset siirtymään
luteerilaiseen taikka vapaasti valitsemaan kreikkalainen tai
luteerilainen tunnustus. Moniaasta kreikanuskoisesta talonpojasta
oli tullut "herännyt". Papille valitettiin hänen valattaneen
pyhimystenkuvansa ("jumalaisensa") lehmänkelloksi. Pappi tulee hänen
huoneeseensa, menee ristinmerkin teolle ja huomaa kuvan. "Piessat, kun
valeheltiin." -- "Kumarrate!" -- "Kyllä kun näytättä Pipliasta sen
paikan, missä käsketään." -- "Onko sinulla pipliita?" -- "Saan lainaksi
naapurista." Pappi ei laskenut lainaksi ottam[aan]. Lupais toiste
koissaan näyttää, vaan ajo pois talonpojan kun mäni kysymään. "Eikö se
ole hupelo, joka heittää oman peltose, ja menee vieraalle työhön?" --
"On." -- "Ei, kun oma on laiha eikä kasva mitän edl."




54.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                       Sortavalassa 31 Elokuuta 1837.

Oiva Veljeni!

Kirjasi tänne tultuani käsitin. Kiitän Sinua toimistasi niissä
asioissa, joilla jälkimmäinen Kajaanista keväillä työtty kirjani tuli
Sinua vaivaamaan. Niin kyllä taitaa olla, ettei Mehiläiselle saa
kahdeksi vuodeksi välitoimittajata, jonka tähden, jos ei ketä saisi,
taidan itse kokea, vaikka tulevatki muut toimeni sen kautta jälkeen
jäämään. Vähettyä ottajain lukua en justin pelkää, koska jo heti työhön
ryhtyessäni päätin omista varoistani panna noin korkeinta 200 ruplaa
pränttikulujen avuksi, jos muuten eivät tulisi täyteen. Ja sillä
summalla hoti pääsenki selväksi, jos tulevana vuonna en pränttäytä
usiampaa kappaletta, kun mitä suorastaan ottajille menee. -- Ilahuttava
asia oli kirjassasi lukea, jo Sophokliai suomeksi käätyn. Kolmesta
näytteeksi pannustasi värsystä on kolmas. "Rukoiliain oliivalehviä
kantaen" -- minusta somimmin kuuluva, toisissa pidän vikana, että
_siitelmä, riennätte_ ovat loppulyhyitä, kun minusta pitäisi olla
keskilyhyitä eli alkupitkiä, jotta kuuluisivat esim. näin: "Oi! lapset
muinas Kadmon uusi siittämä (siittelö, kantama), mit' ootta istuimille
näille rientävät (rientäneet, joutuvat, -neet, kokoutuneet edl.)."
Mitat tässä värsylajissa Greekalaisilla, jos oikein muistelen, olivat:
x | -- x | -- kolme kertaa perätysten pantuna eli: x | -- x | -- x |
-- x | -- x | x johon tahtiin Roomalaiset monellaki tavalla
sommittelivat sanojansa ja samate taidettaisi ehkä meidänki kielessä
tehdä, jotta kuten kullonki tulisivat juoksemaan. Niin olisi avara tila
suomen sanoilla tässä värsylajissa eikä tulisi värsy niinkään
poikkeamaan alkuluonnostaan, kun Latinalaisilla Terentiolla, Plautolla,
Phaedralla edl. -- Renvallin kirjan sain Prof. Linseeniltä lähetettynä.
Jopa näyttää joutaviin ruvenneen, Savolaisten ja Karjalaisten
kielitapaa moittimaan, jota ei hyväsesti taida tuntea'kan. Sillä
missäpä koko Suomessa sanotaan _mähtä, mätsä_ (s. 7 ja 9), missä: _myö
tulloon, olioon_ (s. 9), missä, missä _isähän_, isään pro isänsä
(isäsä, isäse') s. 9. -- Siv. 8, r. 1-11 selittää hän peräti omalla
tavallaan, minkä tähden Savon ja Karjalan kieli olisi länsisuomea
kehnompi, eikä muista että justin Länsisuomi oli Ruotsin, Viron ja
Saksanki vaiheilla, joista helposti puuttui vieraita aineita, jota
vaston Itäsuomella meidän maan Savossa ja Karjalassa oli toisella
puolella Hämeen Suomi ja toisella laajat Venäjän Karjalan, Aunuksen ja
Inkerin maat, joissa vieläki puhutaan semmoista kieltä, että erähät
pitävät yhtä selvänä ja hyvänä kun Hämeenki kielen. Siv. 9, r. 8
_lanka_ on villoista, _rihma_ pellavista eli hampuista kehrätty;
_viitsiä'_ taas on Hämeen sana, joka kyllä yli koko maan ymmärretään ja
toisinaan käytetäänki, ehkä usiammasti: _kehata'. Kehata_ merkitsee:
_olla hidas työssä eli liikunnassa_ ja _kehno_, hidas, joka sanan
alkumieli sitte on kahtia eronnut, jotta Häm. _en kehtaa_ jag täcks
icke, _kehno_, blyg; Karj. _en kehtaa_, jag ides ej, _kehno_ dålig;
vaan sillä mielellä, kun Hämeessä sanotaan _en kehtaa_ (jäg täcks
icke), sanovat Karjalassa: _en julkia'_ (julkea, julkii', julkee'),
eikä millonkaan (?) samalla mielellä _en viitsi_ (viiti, viihi), joka
aina(?) on = _en kehtaa_. Renvallista näyttää, kun en _viitsi_, karj.
merkitsisi; jag täcks icke. -- Siv. 20, r. 6-3 alalta. En tiedä, jos
siinä luettava soimuu sopii Grottlundiinkan, joka kuitenki enimmästä on
Savon kielestä huolta pideksellyt, mitä eritteessä (noten) vielä
samasta asiasta lausuu, koskee kaikitse'ki enimmästi itseen lausujaan,
-- S. 21, r. 19. Ensimmäinen selvä ja suora Kielioppi saatiin Suomessa
von Bekkeriltä, joka ei seurannut erittäin Hämeen eli Karjalan kieltä,
vaan rinnakkaa kumpaaki, vaikka hänki muutamissa kohti on tainnut
erehtyä, esimerk. selvityksessään koskevasta Caritavus casus, jossa
rupiaa Lapin kielen avulla näyttämään, että sitä tulee kirjottaa
yhdellä Teellä t ei kahdella tt -- _luvata_ ei _luvatta_. Minkäpä
tähden siis sanotaan _luvattoman, luvattomalla_ edl. kahdella Teellä,
jos ei Caritiv. alkusesti olisi ollut luvatta? Nykynen usiammissa
paikoissa käyvä _luvata_ näyttää sillä tavoin syntyneen, että
alkuperäistä _luvatta_ on ruvettu itsepäällänsä käyttämään
(tekliineeraamaan), josta sitte Muutuntasiassa (Lokat. formal.) on
saatu _luvataksi, luvatak_ samate kun _edemmäksi, edernmä', taemmaksi,
taemma'_ edl. Niin on myös Lausukkain Käskentätavassa (Imperativ)
Hämeen tapaan seottanut Käskentä- ja Toivontatavan, vaan niistäpä ei
nyt ollutkan virkettava, jonka tähden taas ryhdyn Renvallin
kirjottamaan. Siv. 23, r. 1-3 mitä hän tuosta mixtum compositumista
Bekkeri miettinee, itse Mehiläisen ja muiden kirjotusteni suhteen kyllä
sen voinki kärsiä, koska en aina ole'kan tullut yhdellä tavalla yhtä
sanaa eripaikoissa kirjottamaan, vaikka, mitä s. 23, r. 12, 13 R. siitä
asiasta lausuu, useinki tulee siitä syystä, että on eri kirjottajilta
kirjotettu _tuloo, tulee, vuoen, vuoden_ ja runossa _härän_, muissa
_härjän_ edl,, jonka kyllä hänki olis voinut älytä, kun muuten olis
tahtonut. -- S. 26, r. 8 edl. alalta lukien. Renvalli ei näytä vähää
hyvänä pitävän, kun ei kohta saa kaikkia, ei huoli yhdestä eli kahdesta
talosta, kun ei samassa saa koko kylää. Vaan mintäpä pitkitän kirjani
näillä lauseilla, koska itse paremmin näät Renvallin uuden kirjan
mielen, laadun ja luonnon. Mitä III:ssa jaossa erittäin minua vastaan
kirjottaa, niin siitä saan sanoa vanhan sanaparren: adhuc sub judice
lis est (ratkaistu ei viel ole riita). Samalla tavalla kun
Heksametrosta saapi: "minlai nensuku lehtilö jensepon ihmisi enki" saa
hän, jos tahtoo, tavallisista nelimittarunoistaki esimerk. "Suoja |
rahti | maata | rähti, kangas | vasta | hanka | lahti" sen laisia
katkaistuja sanoja. Niihin sopii myös s. 32, r. 16 tehty kysymyksensä:
"Ovatko Suomea?" Mitä s. 32, r. 21-26 inttää, ei taida niin toden tosi
olla, kun R. luulee. Jos puhuisi kaikista niistä kielistä, joiden
pitkäarvoset tavuet myös ovat korolliset, niin sitte olisi tosi
lauseensa, ei kyllä muuten.

                                     Savonlinnasta 20 Lokakuussa 1837.

Edelliset kirjotin Sordavalasta, vaikka jäivät lähettämättä. Sitte olen
lukenut R:n kirjasta erityisen tutkinnon H:forsin Avisassa, joka kyllä
ei suuresti armahda R:ia. Vaan mitäpä niistä. -- Sortavalasta vaelsin
esinnä Jaakkiman pitäjään, siitä Kurkijokeen (Kronoborg), Parikkalaan,
jossa Majuri Lagervallin luona viivyin kokonaisen viikon ja teetin
uudet saappaat. Parikkalasta kuljin Ruokolahteen, Joutsenoon,
Lappeesen, Lemiin, Savitaipaleen, Taipalsaareen; jälle Ruokolahteen
Säämikään ja vihdoin tänne Savonlinnaan toissa päivänä. Täältä nyt
lähden Kerimäen pitäjän halki Heinäveteen, Taipaleen, Juukaan,
Nurmekseen ja Kajaniin. Niin olenki jo kauan ylimäärän matkallani
viipynyt, etten tohdi'kan Helsinkiin tulla, joka vielä viikomman
viivyttäisi kotiinpäästöäni. Ja ompa toinenki syy, joka kieltää
tulemasta: kaikki pukimeni ovat jo niin hajanaiset, että tuskin pääsen
niillä kotiini. Runokokoukseni on tänä kesänä jotenki kasvanut sekä
vanhoilla että nykyisemmillä runoilla. Semmoisia vanhoja lauluja, kun
Kantel. 2 osassa olen saanut joksikin runsaasti. Kohta syntyy niistä
yksinään kaunis kirja. Sanalaskuja on monta tuhatta ja välilehdet
Juteinin Sanalaskukirjassa niin täpi täyteen semmoisilla kirjotetut,
että harvassa kohti enää saapi siaa. En ole lukenut montako tuhatta
niitä on, vaan arvoituksia on 1,200. Tulee niistä kylläki tulevaksi
talveksi työtä, enkä tiedä, kuinka ennätän, jos Mehiläiselle ei saa
toista toimittajaa. Kirjotan kyllä nyt Pehr Tickleinin luoksi kysyen,
jos tahtois tulevanaki vuonna Historiaosan toimittaa, vaan en tiedä
mitä vastannee. Kolmen viikon päästä aion olla kotona Kajanissa ja
pyydän Sinua sinne siksi kirjottamaan. Haglundille panen tässä kirjan,
vaan kosk' en tiedä'kän, jos hän on Helsingissä asuva, niin pyydän,
ettäs lähettäisit sen hänelle, jos olisi muuallaki. Sano terveisiä
kaikille tuttaville.

                                                    Ystäväsi
                                                  Elias Lönnrot.




55.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)


                                    Sortavalasta 3 Syyskuvia 1837.

Oiva Weljeni!

Toissa päivänä kirjotin pitkänki kirjan Sinulle, joka ei vielä
täysivalmisna on asuntopaikassani 4 virstaa Sortavalasta, Karmalan
kylässä. Siinä oli muutamia sanoja Renvallin nykysimmästä
kirjotuksesta, jonka Prof. Linseeni lähetti minulle tänne. Ne nyt
saavat jäähä. Myös kirjotin Törnuddin käännöksestä. Esimerkiksi
pannustasi kolmesta värsystä näyttää hänen siinä paikassa, jossa ovat
sanat _siitelmä, riennätte_ loppulyhyitä suanneen. Minusta se ei ole
somasti kuuluva, vaan pitäisi sanojen olla, joko alkupitkien eli
somimmasti keskilyhyitten, jotta tulisivat kuulumaan esim. näin:

    "Oi lapset muinas Kadmon uusi siittelö (siittämys, kantama).
    Mit' ootta istuimille näille rientäneet (rientävät, lähteneet edl.)
    Rukoiliain oliivalehviä kantaen."

Veljesi, Piispan, runokäännöksestä en kyllä sovi mitänä lausumaan. Jos
runoja kirjotetaan luettavaksi (ei laulettavaksi), niin ovat kyllä
sillä tavoin, kun sanoo, käännettävät. Vaan jos kääntäjän mieli on
saaha niitä käättynäkin laulettavaksi, niin pitäisi kaikitse'ki
laitettaa, että tulisivat käymään neljämittasesti, ei kolmella mitalla.

Jos Mehiläiselle ei saisi toista välitoimittajata, niin pitää itseni
kokea toisten tointen ohessa saaha sihenki aikaa. Ottajaluvun
vähenemisestä en ni suuresti huoli, koska jo alkaessaniki tiesin
työtäni ei monelle mieluiseksi ja sentähen päätinki noin korkeinta 200
ruplaa vuoelta omista varoistani lisätä. Tänä vuonna kyllä menee
enemmän, koska präntätään 500 kappaletta, vaan tulevana vuonna enpä
anna'kan päälle 200 präntätä. Aunuksen paikkakunta jäi tällä kerralla
käymättä ynnä muitaki paikkoja, vaan enkö niihin päässe vasta. Täältä
lähen nyt Lappeenrannan seuvuille, Viipurin tienoille, Savon Linnan
ympäristölle j.n.e.

En tieä, kuinka tullen kiertelemään, jonka tähen elä huoli'kan,
kuhunkaan niistä paikoista kirjottaa, koska ennen kirjasi tuloa jo
olisin tainnut käyä.

Voi hyvin rakas Weljeni.

                                  Ystävällisimmästi ja nöyrimmästi
                                            Elias Lönnrot.






KAHDEKSAS MATKA v. 1838.




[Vuonna 1838 tehdystä lyhyestä matkasta, jolloin L:lla oli alkupuolella
seuralaisena ystävänsä, maist. K.H. Ståhlberg, ei ole paljon tietoja.
Matkalle sanoo L. eräässä Rabbelle 24 p. elok. kirjoitetussa kirjeessä
kohta lähtevänsä ja syyskuun lopulla hän oli jo taas kotona. Sen
lisäksi mitä tähän otetuista kirjeistä selviää, mainittakoon että
Lönnrot Koiteren järveltä suuntasi kulkunsa Pielisjärvelle ja sieltä
kotiin.]




1.

Maisteri Ståhlbergille.

(Konsepti; alk. suomeksi.)

                                              12 p:nä lokakuuta 1838.

Kiitoksia kirjastasi, jonka viime viikolla käsitin. Sama kiitos
lupauksestasi vastaki kirjotella. Sinusta Honkavaarassa [?] erottuani
oli kylläki ikävä ensiaikoina. Yötä piin Kihtelysvaaran Kestikivarissa
ja siitä toisena päivänä tulin Koveraan. Siinä kirjottelin runoja 3
päiveä, ehken paljon vanhoja. Olisin suonut Sinunki siellä olevan,
sillä ensiksi oli siinä enempi kirjottamista kun yhelle kolmessa
päivässä ja toiseksi olisit, jota toivoit, kylläki saanut kuulla
kanteleen soittajia ja sopeuttajia (stammare). Kanteleita siinä oli
joka talossa, jossa tulin käymään. Siitä menin Ilomantsin kirkolle,
jossa ja kylissä ympärillä tulin puolentoista viikkoa viipymään. Oli
niissäki laulajia, ehken ennättänyt puoliakaan etsiä, joita neuottiin.
Oikian laulajan tapasin kuitenki vasta jälkeenpäin Materi Kuivalattaren
Koiteren rannalla Ilomantsin kirkolta neljättä penik. pohjaseen päin 3
neljännestä Huhuksen kylältä. Siltä yksinään kirjottelin vanhoja
lauluja 2 päivää. Sitte piti kerkeämiseen kotiin rientää, johon pääsin
syyskuun loppupäivillä. Täällä kohtasi uusi ikävä Sinun ja Elfvinginki
perään, jonka tähden vaan elä unehutakaan tänne tulevana kesänä tulla
ja sitä ennen usein kirjoittaa. Sukulaisesi voivat hyvin ja muuttavat
tänä päivänä Kajaniin. Muut voivat myös hyvin. Potakoita, nauriita ja
muuta riistaa on tullut hyvin ihmisille.




2.

Tohtori Rabbelle.


                                      Kajaani, 12 p:nä lokakuuta 1838.

Rakas Veli!

Hyvin tervetulleen kirjeesi olen vastaanottanut ja saan sydämellisesti
kiittää Sinua kaikesta siitä suuresta vaivasta, jonka minun tähteni
olet nähnyt ja jota vielä saat nähdä auttaessasi Mehiläistä taas hyvään
kuntoon. Ei liene vielä tullut vastausta tai päätöstä Senaatista, mutta
ehtineehän myöhemminkin tulla. Ståhlbergiä myöten lähetin Seuralle 20
kappaletta Mehiläistä, muut 80 saapuvat ensi kelillä, jolloin vanha
uusmaalainen renkini palaa vaimonsa luo ja ottaa ne mukaansa. Viime
matkallani, jonka yhdessä Ståhlbergin kanssa tänä syksynä tein
Karjalaan, sain taas sellaisen joukon suomalaisia lyyrillisiä runoja,
osaksi uusia, osaksi vanhojen toisintoja, että niiden vertaaminen ja
sovittaminen entisten joukkoon luultavasti vaikuttaa sen, että kaikkien
sellaisten runojen painoon toimittaminen, joka jo ilman tätä on ylen
kauan viipynyt, lykkäytyy kuukautta tuonnemmaksi. -- Saapa nähdä,
kenestä nyt tulee Keckmanin jälkeinen, Ståhlbergista vai Gottlundista.
Arvelen edellisestä tulevan.

Voi hyvin.

                                                     Tuus
                                                 Elias Lönnrot.






YHDEKSÄS MATKA v. 1839.




[Niistä matkoista, joista seuraavilla lehdillä kerrotaan, ensimäinen
epäilemättä osaksi oli tavallinen virkamatka, niin ettemme ole sitä
varsinaiseksi runonkeruumatkaksi lukeneet. Matkalla Helsinkiin sitä
vastoin näkyy L. Suomen-Karjalassa runoja keränneen saadaksensa
täydennyksiä silloin paraikaa tekeillä olevaan Kantelettareeseen, sillä
Kantelettaren esipuheessa hän sanoo vv. 1838 ja 1839 käyneensä
runonkeruumatkalla Karjalassa, "josta myös kummallaki kertaa saimma
paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin". Valitettavasti ei
tältä matkalta ole säilynyt täydellisempää matkakertomusta. Joulukuun
alussa L. jo oli Helsingissä.]




1.

Tohtori Rabbelle.


                                   Kajaani. 6 p:nä syyskuuta 1839.

Rakas Veli!

Yhdessä Ståhlbergin kanssa koko päivän kuljettuani ulkona Iisalmen
rovastin seurana, joka perheineen on matkustanut tänne tervehtimään
sukulaistaan, asessori Wichmannia, ja kun lisäksi postituntia jo kotvan
aikaa on kestänyt, en jouda pitää pitkiä puheita. -- Kuvernööriltä
kuulun saaneen virkavapautta kuudeksi viikoksi s.o. syyskuun
keskivaiheilta lokakuun loppuun, mutta lupa ei vielä ole tänne
saapunut. Mutta ennenkuin voin olla matkalle valmis, minun täytyy
tarkastuksen vuoksi, jotta se tulisi loppuun suoritetuksi, matkustaa
Kiannalle sekä muutamille muille seuduille, joilla tänä kesänä on
jäänyt käymättä. Huomenna lähden tälle matkalle Ståhlbergin seurassa,
joka on lupautunut kumppanikseni koko tälle matkalle. Sieltä tulen
kotia vasta tämän kuun loppupuolella, ja kun sen jälkeen kotona kuluu
ainakin joku viikko, ennenkuin pääsen täältä eroon, toivon sitä ennen
Sinulta saavani tietoa siitä, voinko varmasti saada pyydetyn koko
vuotisen virkavapauden, jotta sen mukaan voisin varustautua koko
vuodeksi. Mitä tulee huoneisiin, joita tarjosit minulle, saan ensiksi
kiittää Sinua; mutta kun Ståhlberg on pyytänyt minua kanssaan asumaan
Jahnssonin talossa oleviin huoneisiinsa, ja kun koko vuoden ajan tulen
tutkimaan ja järjestelemään suomenkielisiä aineksia, missä työssä hän
usein saattaa minua auttaa, pidän sopivimpana asettua sinne, etenkin
kun ennen olen asunut samoissa huoneissa. -- Ståhlbergin terveys on
päivä päivältä parantunut, ja luulenpa, että hän kolmekkin viikkoa
vaellettuansa tämän läänin erämaissa, on koko Herkules. -- Tahtoisitko,
koska asia nyt tuli mieleeni, katsoa tilikirjoista, onko kirjoittamani
lasku siellä hyväksytty maksettavaksi ja lähetetty Ouluun. Se koski
erästä Kajaanista viiden peninkulman päässä olevaan Vuolijoen kylään
tehtyä veneeristen tautien tarkastusmatkaa, jonka tein Kuvernöörin
määräyksestä viime tammikuun loppupuolella. Sen jälkeen tavallisuuden
mukaan lähetin laskun, joka ei vielä kuulu saapuneen Ouluun, vaikka
myöhemmin kirjoitettuja laskuja on saapunut. -- Voi nyt hyvin! Pian
kaiketi saan sinut itsesi nähdä. -- Uskollinen ystäväsi

                                                  Elias Lönnrot.




2.

Tohtori Rabbelle.


                                    Kajaani, 11 pnä lokakuuta 1839.

Rakas Veli!

Ståhlbergin kanssa onnellisesti päätettyäni neljä viikkoa kestäneen
tarkastusmatkan Hyrynsalmella, Kiannalla, osassa Arkangelin
kuvernementtiä y.m., olen nyt heti päättänyt lähteä täältä Helsinkiin
matkaamaan. Mutta matkani tulee kulkemaan Karjalan kautta, missä tulen
viipymään ainakin kuukauden, saadakseni perin tärkeitä täydennyksiä
suomalaisiin lyyrillisiin runoihin. Kun itse matka sitäpaitsi vie
jonkun aikaa, en luule saapuvani perille sinne ennen marraskuun loppua.
Kajaanilais-parat eivät ota uskoakseen, että saavat jonkun sijaani;
laita siis, rakas veli, niin, että he niin pian kuin suinkin selvän
todisteen kautta saavat toisen käsityksen. Tosin tänä syksynä ei mitään
kulkutauteja ole liikkunut seuduillamme, mutta muutamat yksityiset
potilaat, joiden tila ei kuitenkaan ole vaarallinen, ovat vetäneet
valitusvirsiään.

Ståhlberg lähettää terveisiä. Hänen terveytensä on päivä päivältä
parantunut, niin että hän pian kenen kanssa tahansa voi siinä suhteessa
kilpailla.

                                             Uskollinen ystäväsi
                                                Elias Lönnrot.




3.

[Matkakertomusta.]


                                              23 p:nä lokakuuta 1839.

Viime sunnuntai-iltapäivänä läksin Polvilasta aikoen koko vuoden olla
kotoa poissa. Hinc illae lacrimae vanhemmille. Seurassani olivat
Turunkorvaan asti maisteri Ståhlberg ja sihteeri Elfving. He seurasivat
minua vielä 1/4 peninkulman matkan Tahkosaareen, missä erosimme
toisistamme. Tultiin sieltä 1/2 peninkulman päähän Muurahaissaareen,
vähäiseen korkeaan, ahontapaiseen Nuasselän saareen. Sinne noustiin ja
syötiin puolukoita, joista tänä syksynä on ollut puute vallan vastoin
yleistä luuloa, että hyvää vuotta seuraa runsas marjansaanti.
Muurahaissaaren sanottiin muinoin olleen hautausmaana; siitä näkyi
vielä muutamia merkkejä. "Ettekös pelkää kalman tarttuvan?" kysyi
toinen kyytimiehistä, kun mielihalulla söin puolukoita. Siitä
huolimatta hän noudatti esimerkkiäni syöden itsekkin. Monessa paikoin
saarta oli jälkiä kaivamisista, jotka olivat aiheutuneet tarusta, että
sinne oli kätketty aarteita. Siitä Kärnälään. "Matkustatteko nyt
Helsinkiin?" "Se on aikomukseni." "Olkaa siis niin hyvä ja kuulostakaa
niitä rahoja, joita olemme tahtoneet lainata pankista ja kysykää, miksi
ne eivät tule. Olemme jo tähän hommaan käyttäneet lähes 70 ruplaa,
emmekä vielä ole mitään saaneet." Heidän matkansa Kajaaniin ja
ajanhukkansa varmaankin maksavat toiset 70 ruplaa. Sieltä 1 3/4
peninkulmaa Juurikkalahteen, missä oltiin yötä. Sieltä Saviahoon 1 1/2
peninkulmaa ja edelleen lyhyt peninkulma Maanselkään. Tämä kylä on
osaksi Sotkamoa, osaksi, ja suuremmaksi osaksi Nurmeksen pitäjää.
Edelleen Rumolampeen peninkulma ja sieltä Haapajärvelle 2 peninkulmaa.
Vasta Rumolammessa voitiin saada istuimella varustetut rattaat, siihen
asti oltiin oltu ilman. Sillä kuvernörin käskyä, että kestikievarien
sakon uhalla piti hankkia itselleen istuimella varustetut rattaat, ei
vielä oltu ehditty noudattaa. Nurmeksen puolelle Kajaanista tullen pian
huomaa, mikä etu on maanjaosta, eikä malta olla toivomatta, että
Kajaaninläänissäkin isojako pian pantaisiin toimeen.

Vallan toisin oli tien laita. Nurmeksen rajapyykille saakka se oli
hyvää, tosin virstapatsaita vailla, siitä alkaen huonoa, vaikka oli
virstapatsaat, jopa kaksinkertaisetkin, joista toinen oli kumossa
maassa, toinen osaksi kumossa, osaksi pystyssä. "Kuka on laitattanut
nämä?" "Täällä oli nimismies, joka ensin laitatti kumossa olevat,
seuraavana vuonna toiset ja olisi kaiketi kolmantena vuotena
laitattanut kolmannet, mutta ei ehtinyt, sillä hän itse siirrettiin
täältä pois." -- Kaikki tämä tapahtuu talonpojan kustannuksella, ja
usein hänet pannaan ryöstön alaiseksi. Mutta syy ei ollut nimismiehen.

Haapajärveltä Jokikylään 1 1/2 peninkulmaa. Kuljettiin Karhunpään kylän
ohi, jonka seudut ovat kauniimpia maassa lampineen, lahtineen,
niemineen, kannaksineen ja metsineen. Puolen neljännespeninkulman
päässä Jokikylästä on Kuokkaisten koski. Siihen asti on karjalainen
sahajärjestelmä levinnyt. Laudat viedään Lappeenrantaan ja Viipuriin.
Sahan ympärille pian kohoaa pieni kauppala. Niistä on monenlaista
hyötyä maalle. Ne antavat vauhtia metsänhoidolle ja maanviljelykselle
sekä muulle yritteliäisyydelle. Sitävastoin Pohjanmaan tervan valmistus
on todellinen maan syöpä. Se tekee kerrassaan lopun metsistä, ehkäisee
maanviljelystä ja karjanhoitoa, ylläpitää rahvaan laiskuutta ja
pidättää sitä kaikenlaisesta muusta teollisuuden harjoittamisesta.
Päähäni on pälkähtänyt se ajatus, että sama tervanvalmistus, jota
pohjalaiset merikaupungit nykyään niin innokkaasti rahvaalle
saarnaavat ja jota kaikilla mahdollisilla keinoilla ylläpidetään,
kerran on tuottava niille perikadon. Ja siinä piilee rangaistus
yksipuolisuudesta, rangaistus, joka Raamatun mukaan vasta esiintyy
kolmannessa ja neljännessä polvessa. Omanvoiton pyynti sokaisee heidät
niin, etteivät ajattele lähintä päivää. Nyt jo on melkein kaikki muu
kauppa, voi-, liha- y.m. kauppa ruvennut kulkemaan itäiseen suuntaan,
kun sitä lyhyt aika sitten vielä harjoitettiin pohjalaisissa
merikaupungeissa. Ja jos asettuu maan kannalle, ei voi paheksua sitä,
ettei maakauppaa koskevia asetuksia tarkemmin noudateta.

25:ntenä p:nä Nurmeksesta Juukaan; 26:ntena p:nä Juuasta
Pielisjärvelle, Rompalan kestikievariin.








End of the Project Gutenberg EBook of Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839, by 
Elias Lönnrot

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: ***

***** This file should be named 56496-8.txt or 56496-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/6/4/9/56496/

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.